Sivut

9.11.2013

Heikki Meriläisen elämäkerta, nettikirja




Kansankirjailija ja perinteen kerääjä
Heikki Meriläinen, Sotkamo 1847 -
Paltamo 1939.







Heikki Meriläisen elämä, 
hänen itsensä kertomana


Alkuteos painettiin Werner Söderström Osakeyhtiön Kirjapainossa Porvoossa 1927












ENSIMMÄINEN MUISTONI.


Syntynyt lienen Sotkamon Korvaniemen kylässä Kantola-nimisessä pienessä talossa joulukuun 21 päivänä vuonna 1847 aamuhämärässä. Kylmä pakkasen-kirtutuisku kuului olleen. Liekö se ennustanut minun myrskyistä elämääni. Kerrottiin kaksi hammasta olleen minulla syntyessä suussa, yläleuassa, etupuolella, juuri kuin oravalla kävyn raateluhampaat; ja oli ennustettu minusta tulevan maan mainio tietäjä (velho), jota ei kukaan toinen voi lumota. Siinä kuitenkin ovat minun suhteeni ensi kerran täydellisesti erehtyneet, ellei ota lukuun sitä, että olen muilta kerännyt taikoja enemmän kuin kukaan muu.

Muistossani ei ole tietoa siitä, oliko minun isoisäni jo ennen minun syntymääni myynyt Kantolan sukulaisilleen, samalle Meriläisen suvulle, joka siinä nytkin vielä asuu, ja olivatko vanhempani minun syntyessäni siinä vain huonemiehinä. Ollessani miltei kaksivuotias oli isäni ostanut Korholanmäen kylästä Rasila-nimisestä talosta puolet; ja kun sinne muutettiin asumaan, kuuluin olleen kahtakymmentäyhtä päivää vaille kaksivuotinen. Antin päivä kuului olleen - se on vieläkin marraskuun viimeisenä päivänä. Sen muistan, että oli ankara pakkastuisku; että järvellä rupesi minua palelemaan; että kyytimiehelle rupesin valittamaan kylmääni. Mutta kohta päästiinkin Sormula-nimiseen taloon järven toiselle puolelle; kyytimieheni kantoi minut lämpiämässä olevan pirtin pankolle. Sisään lämpiävä oli pirtti, ja uunista liekit loihuten nuolivat uunin jykevää otsaa. Siinä liekkien hohteessa lämmitin käsiäni, mutta rupesi sormia kynnäröimään, ja minun täytyi itkeä. Sitä ennen en muista itkeneeni, vaikka monestikin lienee sitä sattunut. Sormulasta lähdettyä kulki tie maamatkoja Rasilaan asti; enkä muista sanottavasti palelleen, vaikka pitkälti sitä oli vielä matkaa.
Pekka Möhönen kuului olleen minun kyytimieheni; Rasilan kartanolle päästyä hän otti minut kaikkine rekivaatteineen syliinsä ja kantoi mustaan, vanhaan pirttiin; ja siellä hän selvitteli minut matkatamineista ja sanoi:
”Tässä se on nyt sinun kotisi."
Pirtissä ei ollut ketään tuttavaa ihmistä. Pekkakin meni ulos. Äiti ja isä olivat elukkain kanssa tulleet jo eilen, ja olivat elukoita hoitamassa. Mieleni painui melkein itkuksi. Mutta kohta rupesi kartanolta kuulumaan paljon tiukuja ja rekien kahinoita. Minä riensin akkunaan niitä katsomaan. Mutta akkuna oli paksussa kuurapäällisessä jäässä. Siitä ei näkynyt mitään lävitse. Minä raaputin kynsilläni muutamasta kohti jään hienommaksi ja hengittämällä sulatin lantinkokoisen reiän siihen. Siitä saatoin nähdä, että kartanolla oli paljon tavara- ja heinäkuormia, joita kiireimmän kautta tyhjennettiin, mitä minnekin. Ja kun reet oli saatu tyhjiksi ja hevoset oli sijoitettu suojiin, niin pirttiin rupesi työntymään turkkipäällisiä miehiä, joita äiti muutamien tuntemattomien ihmisten kanssa rupesi hoitamaan.
Siinä hälinässä minunkin muistoni hämmentyy kuin unennäöksi, en muista, mitä kaikkea siinä tapahtui. Ainoastaan sen muistan, miten muudan juopunut - sanottiin sen olleen Simo Pauliinin - selällään nukkua hojotti penkillä; ja lattialle päin suorana retkottavassa kädessä oli piippu. Otin sen piipun, katsoin tarkasti sen nukkujan silmiin ja itsekseni sanoin: "Nukkuu, konna". Sitten nalautin sillä piipulla sitä nukkujaa otsaan. Se kirosi karkeasti ja hyppäsi ylös. Äiti juoksi tukkaani, ja pyöritti päätäni, että silmät tulta iskivät. Simppa kuitenkin toinnuttuaan tajusi asian ja sanoi jäykästi:

"Lapset tekevät lasten töitä. Ei saa Heikkiä kurittaa, kyllä me sovimme Heikin kanssa." Ja samassa hän ojensi kumpaisetkin kätensä ottamaan minua luokseen. Silloin äitikin poristen poistui siitä. Minä menin Simpan polvien väliin seisomaan, jossa Simppa kiersi paksut kätensä minulle ympärysmuuriksi ja puheli ystävällisesti. Minä siinä Simpan polvien välissä selin Simppaan seisoin ja silmäni tunsin olevan kyynelissä. Silloin muistan ensi kerran minua kuritetun.
Yön aikana majanmuutto-vieraat olivat menneet kaikki pois, ja huomenna rupesivat äiti ja isän sisar Eeva pesemään pirttiä, kun entiset asukkaat olivat heittäneet sen pesemättä. Pirtin he olivat jo pesseet ja olivat aikeissa ruveta eteistä pesemään, jota varten he olivat tuoneet sinne vesisaavin ja poistuneet johonkin muualle. Minä menin kurkistelemaan siihen saaviin ja näin siellä liikkuvan samanlaisen pojan kuin minäkin olin. Samanlainen punapilkkuinen mekko päällä ja se samanlaisella valkealla napilla leuan alta kiinnitetty. Minä näpilläni koettelin nappiani, ja se saavissa oleva poika koetteli samalla tavalla. 

Minä sillä nauroin: se toinen nauroi samalla tavalla. Sitä vesisaavissa olevaa poikaa en tajunnut kuvakseni, vaan rupesin sen kanssa toimimaan, kuten ainakin toverini kanssa, ja huomasin että se tulee likemmäksi sitä mukaa kuin minä lähestyn, kunhan vain en koske veden pintaan. Rupesin painamaan päätäni, jotta yltäisin huulillani koskettaa sen huulia; mutta silloin kadotin tasapainoni ja molskahdin sinne kylmään vesisaaviin päälleni. Isoisäni oli tanhualla ollut elukkain vuoteiksi hakkaamassa kuusen havuja ja oli huomannut sen tapahtuman, jolloin hän oli juosten rientänyt paikalle ja nostanut minut pois vedestä. Mutta vaikka niin vähän aikaa olin ollut vedessä, olin kuitenkin jo niin läkähtynyt, että suuri työ oli ollut minua henkiin saadessa, ja heikoksi sairaaksi jouduin moneksi päiväksi. Rintani oli kipeä, niin ettei tahtonut kärsiä hengittää. Hiljalleen siitä kuitenkin paranin.


KAKSI IKÄVÄÄ KESÄÄ.


Seuraavana kesänä äidilläni ei ollut pientä lasta, ja sisareni Eeva Kaisa oli minua lähes neljä vuotta vanhempi, joten kaikki kulkivat ulkotöissä milloin kasken hakkuussa, milloin lehden taitannassa ja heinän teossa aamusta iltaan. Olisivat minua kuljettaneet matkassaan, mutta olin niin paha kiertämään metsään, että olisin tarvinnut vakinaisen paimenen. Mutta Eeva Kaisakin kykeni jotakin tekemään, joten häntäkään ei annettu minulle paimeneksi, vaan aamusella työhön lähdettäessä minut suljettiin pirttiin. Ruoaksi jätettiin voileipä ja piimämalja. Se, joka ei ole joutunut sellaiseen asemaan, ei usko ikävän tuottavan sellaista tuskaa kuin se tuottaa. Itkin aina siksi, kunnes kaikki sielun ja ruumiin voimat olivat vuotaneet, niin että vihdoin voin nukkua.


Oli kerran kaunis kesäinen päivä. Aurinko paistoi helteisesti pirtin akkunoista sisään, niin että pirttikin kuumeni lämpimäksi. Olin nukahtanut oven luokse lattialle; siitä viimein heräsin ja nousin istualleni, jolloin taas uudet kyyneleet alkoivat pursuta silmistäni. Mutta kyynelteni läpi huomasin pirtin toisella puolen lattialla luikertelevan kummallisen eläimen, jommoista en ollut ennen nähnyt, en metsissä enkä kotona. Menin sen luokse ja aioin ottaa sen käsiini, mutta kun se rupesi vihasesti kähisemään, luovuin siitä hommasta.  Koetin kesyttää sitä piimäkupillanikin, mutta se ei kesyyntynyt eikä antanut itseään käsin pidellä, vaikka se oppi piimääkin syömään.  Se eläin kulki monena päivänä siellä pirtissä ja siitä oli minulle paljon huvia.  Mutta eräänä lauantaipäivänä äiti tuli varhemmin kotiin leipomaan rieskoja pyhäksi ja tapasi minut piimää syöttämässä sille hyvälle toverilleni. Äiti sen nähtyään kauhistuen huudahti: "Herra Jumala! käärme!" 

Käärme sen kuultuaan lähti kiireimmän kautta mennä loirattamaan pirtin perällä lattian rajassa lahossa seinähirressä olevaa reikäänsä kohti. Mutta äiti kappasi halon ja löi sen kuoliaaksi ja vei pihalle. Minä rupesin itkemään: "Kun tapoitte sen kauniin elukan!"  Mutta äiti väitti minun hulluttelevan. Ei sanonut tämän auringon alla olevan toista niin höperöä, joka käärmettä rakastaa.
Toinen kesä oli vielä samanlainen: minua pidettiin pirtissä vankina. Yhden kerran uskalsin karata metsään. Olin mennyt niin kauas, että hakijat eivät olleet osanneet edes etsiä. Siellä oli nuori halmeaho, jolla oli paljon vaaraimia ja muitakin marjoja; ja suuri joukko oli siellä lampaita, jotka pitivät minua kuin ystäväänsä seurassaan. Sen ahon alalaitaa myöten kulki Pohjolan mökistä tuleva tie, jota myöten iltapäivällä aioin lähteä kotiin; mutta yllätti ankara ukkosen sade, jolloin lampaat juosta reklittivät ahon laidassa olevaan tiheään kuusikkoon. Minä menin suuren kuusen juurelle, johon ei satanut tippaakaan vettä, ja rupesin lammasten keskelle pitkälleni ja siihen nukuin. 

Heräsin siitä aamusella, kun aurinko oli jo korkealla ja lampaatkin alkoivat nouseskella, kilistellä kellojaan ja vetäytyä aholle nyhtämään nuorta ruohoa. Sinne aholle lähdin minäkin syömään niitä mehukkaita vaaraimia ja päätin vasta illalla lähteä kotiin. Mutta en ennättänyt olla siellä kauan. Isän sisar Eeva löysi minut ja toruen ja pauhaten vei kotiin; ja siellä minua kuritettiin niin luita myöten, ettei haluttanut enää karata metsään: parempi oli tyytyä kohtaloonsa.
Syksypuolella kesää kuitenkin syntyi veljeni Samppa, joka valtasi sen vanhan kätkytlatiskon, ja minut määrättiin sitä soudattamaan. Tulevana kesänä ei kuitenkaan enää tarvinnut olla pönkän takana vankina, kun Sampan takia äitikin oli kotosalla; ja minäkin olin siksi mieltynyt, etten kenenkään tietämättä rientänyt metsään. Sitäpaitsi Rasilan toisen puolen omistajilla oli minua vähän vanhempi tyttö Sohviija. Hän tuli aina huvikseen hoitamaan Samppaa, kun hänen kotonaan ei ollut pientä lasta. Sohviija olisi käynyt minun hupinani edellisinäkin kesinä, mutta kun häntä oli selkäsaunan uhalla kielletty käymästä, ei uskaltanut.

Sohviija ja Eeva Kaisa aina väliin opettivat toisiaan lukemaan. Siinä seurassa minä opin ominpäin lukemaan, niin että luin jo kaikkia kirjoja, kun Sohviija ja Eeva Kaisa tavailivat aapeluksiensa ensimmäisiä sivuja, joten kirjoistakin alkoi olla minulle huvia, niin että rupesi tuntumaan siltä kuin pahin aika olisi eletty.
Edessä kuitenkin oli pahin.


KAUHEA AIKA.


Rasilassa oli asuttu vain viisi vuotta. Se oli myyty ja ostettu Viitala-niminen itsenäinen talo samasta kylästä. Minä olin seitsenvuotias, kun ensimmäistä kesää asuttiin Viitalassa. Meillä oli silloin Virsula-nimisen köyhän mökin tyttö Leena Löhönen ruotilaisena. Leena oli pari tai kolme vuotta minua vanhempi, niin että hän kykeni omin päinsä vesakoinnissa taittamaan lehtiä, joten minäkin olin siellä mukana. Oli kaunis kesäkuun päivä. Ensimmäiset mansikat ja mustikat alkoivat kypsyä. Leena tiesi siellä kotinsa lähellä olevan hyvän mansikkapaikan. Ja niin hän alkoi siellä lehtimetsässä tuumia: lähdetään käymään hänen kotonaan, siellä saadaan mansikoita. Minä estelin lähtöä. Mutta kun ei aiottu kauan viipyä, niin lähdin, ja juosten me menimme sen, enempi kuin kahden virstan taipaleen.

Virsulan pienemmät lapset olivatkin jo mansikka-aholla noukkimassa mansikoita. Menimme sinne suoraa päätä, ja hetihän niitä sieltä päivärinteiseltä aholta saimmekin ihan ehotellen syödäksemme. Minä aloin tahtoa Leenaa lähtemään pois, mutta Viisikannan lehmikarja oli kulkeutunut meidän matkan suunnalle, ja niitten joukossa tiedettiin olevan vihaisen härän, ja sen kiljunta ja morina kuuluikin aivan yhtämittaisesti. Leena sanoi: "Antaahan olla, kunnes nuo Viisikannan lehmät tuolta menevät pois. Tuonnehan nuo Hyyrön puoleen kuulostavat kulkeutuvan", ja Leenan äitikin kielsi lähtemästä. Lehmien kellot ja härän mylvintä kuitenkin yhä edelleen kuuluvat lähestyvän meitä. Oloni alkoi käydä tuskaiseksi, kun ilta läheni eikä päästy lähtemään. Itkien rukoilin Leenan äitiä meitä saattamaan; mutta hän ei lähtenyt, teki vain pettuleivästään meille voileivät ja sanoi: "Mikäpä teillä on täällä hätänä. Kun alkaa ilta tulla, niin lehmät härkineen menevät kotiinsa. Juoskaa sitten sitä kiivaammin!"

Se voileipä minulta kuitenkin jäi syömättä; eivätkä mansikatkaan maistuneet mansikoille; mieleni oli niin apea. Viimein kuitenkin Viisikannan lehmät kuuluivat menevän kotiinsa, ja niin päästiin lähtemään. Lehtimetsään tultuamme Leena taittaa rotesi kolme kerppua; minäkin sain yhden kantaakseni; sitten lähdettiin, minä ensimmäisenä, kotia kohti.
Leena oli jo aikaisemmin Eeva Kaisalle sanonut: "Kun mansikat alkavat kypsyä, käyn siellä kotiaholla poimimassa." Kotona oli arvattu, että nyt ne ovat menneet Virsulaan. Tämän vuoksi ei oltu pelätty meidän eksyneen ja lähdetty noutamaan metsästä.
Äiti oli jo varustanut vitsat. Hänellä oli kouran täysi melkein metrin pituisia lehdettömiä, riivittyjä koivun oksia kädessä. Hänen kasvonsa olivat tulisina vihasta, kuin kekäle tuhisten hän tuli jo pellon pientareella meitä vastaan. Sen nähdessäni olin kauhusta pakahtua: koetin rukoilla armoa. Ja Leenakin koetti selittää, että Viisikannan vihainen härkä esti. Mutta me emme kerinneet montakaan sanaa puhua: äiti otti minua niskasta kiinni, painoi pääni maahan ja puristi kaulani polviensa väliin, niin että pääni tuli hameen mutkaan. Sitten hän paljasti selkäni ja rupesi pieksämään sillä vitsa-koprajuksella. Koetin yhä rukoilla, mutta se ei auttanut. Äitini pieksi vain kuin hullu. Tuskasta ja parkumisesta tukehduin tajuttomaksi.
Sitäpaitsi paksu vaate oli suuni edessä: en voinut edes hengittää. Toinnuin siitä viimein, kun äiti nähtyään minun tukehtuneen, rupesi pudistelemaan. Kun olin tointunut, äiti pakotti minut suutelemaan ja halaamaan itseään ja vannomaan, etten enää tee mitään sellaista, josta äiti ja isä kieltävät. Mieluummin kuitenkin olisin antanut selästäni repiä niitä verisiä nahkanriepaleita kuin häntä kaulasta halaten ja suudellen ruveta vannomaan sellaista, jota on mahdoton täyttää. Mutta minun täytyi se jatkuvan rangaistuksen pelosta tehdä. Tälläkin tavalla saatu henki oli rakas.

Pihan perällä olevassa luhdissa oli seinään kiinnitetyssä sängyn tapaisessa vuode. Sinne peitteitten sisään koetin kyyristyä, mutta selkäni paloi kuin tulessa. Karkea verinen paita tarttui selkääni, ja haavoihin tuntui hetki hetkeltä lisäytyvän tuska. Itkin koko yön. Itkin sitäkin, etten saanut kuolla jo Rasilan porstualla olevaan vesisaaviin, jolloin en enää olisi tiennyt tuskista. Uskoin kuolevani niihin tuskiin.
Aamulla, kun en tullut aamiaisellekaan, äitini tuli luhtiin ja pakotti minut tulemaan pirttiin, jossa hän sitten hellä varoen kiskoi selästäni irti verisen paidan ja jollakin rasvan tapaisella voiteli haavojani ja voidellessaan ystävällisesti puheli ja erityisellä painolla sanoi: "Pyhässä Raamatussa sanotaan, että joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Ja: että sitä Jumala rakastaa, jota hän kurittaa."
Kun selkäni oli voideltu, annettiin minulle uusi puhdas paita ja tuotiin ruokaa; eikä syötyäkään käsketty mihinkään työhön. Kaikkien perheen jäsenten tuuli näytti olevan minua kohtaan suopea, mutta hyvä mieleni ei vain palannut. Olin sielullisesti jotenkin murtunut; en ole kyennyt, enkä vieläkään kykene sitä itselleni selittämään. Vaikka viikon kuluessa haavat selässäni paranivat aivan tuntumattomiksi, pysyi mieli yhä mustana, niin että itku tahtoi tulla esiin, vaikka sitä koetin estääkin. Äiti oli muuttunut niin pelättäväksi olennoksi. Joka kerta hänet nähdessäni jouduin kammon valtaan. Halusin olla yksinäisyydessä. Itkin ja itkin niinkuin itkee se, jolla ei ole äitiä. Luultiin minua sairaaksi, jonka tähden minua ei vaadittu työhönkään. Viikkojen kuluessa pääni tuli rupiin. Se oli kuin kuusen koskus. Kuvista kihoavasta nesteestä tallostuivat hiuksetkin yhdeksi turpeeksi. Sitten leikattiin hiukset juuria myöten pois, mutta ruvet eivät parantuneet, ja muuhunkin ruumiiseeni syntyi paiseita. Pääni rupiin sikisi syöpäläisiä aivan tavattomasti, joten en voinut olla niitä kynsimättä ja repimättä irti niitä rupia. Ja verinen neste valui kasvoille ja kaulalle. Siitä minua kuritettiin ja voideltiin pikiöljyllä; se aina monta tuntia poltti kuin tuli, mutta ruvet eivät parantuneet. Luultavasti häveten sitä rupista päätäni ja muitakin paiseita lienen tullut sellaiseksi, etten tahtonut näyttäytyä vieraille ihmisille. Pakenin niitä kuin ruttoa. 

Muistan eräänkin sunnuntaipäivän keskellä kesää. Korvanniemen Keskitalon emäntä kuului olevan minun äitikummini. Hän oli tullut katsomaan ristipoikaansa ja tuomaan sille uuden sievän kesälakin. Eteisen perässä oli pieni uuniton huone, jota kesällä pidettiin ruokahuoneena; sitä nimitettiin peräiseksi. Kun kuulin jonkun sanovan, että Korvanniemen Keskitalon emäntä, Heikin äitikummi, tulee, juoksin sinne peräiseen ja kätkeydyin sen loukkoon. Eeva Kaisa se minut sieltä löysi ja alkoi repiä lähtemään pirttiin äitikummin puheille, "kun se on tuonut sinulle oikein sievän kesälakinkin." Mutta minä en kuitenkaan lähtenyt, joten Eeva Kaisa sai palata tyhjin toimin. Mutta hetken perästä tuli sinne se äitikummini näyttäen sitä uutta lakkia ja tahtoi tulemaan sieltä piilopaikastani esiin; mutta minä en tullut: luulin sitä lakkia vain joksikin viekoitusesineeksi, jota kuitenkaan ei annettaisi. Tuokion kuluttua äitini tuli sinne peräiseen ja raastoi minut sieltä piilostani esiin ja aikoi ruveta tapansa mukaan kurittamaan; mutta äitikummini esti sen homman ja antoi minulle sen lakin. En sittenkään sieltä peräisestä lähtenyt, ennenkuin arvelin, että se vieras oli mennyt pois.
Viikko toisensa perästä kului, mutta mieliala ei noussut, eivätkä ruvet ja paiseetkaan hävinneet. Niitten paiseitteni kanssa halusin vain olla yksinäisyydessä; ja jos ajatukset joskus kiertyivät mieluisempiinkin muistoihin, niin siitä herättyäni tapasin silmäni kyynelissä. Ja vaikka lukeakin osasin, ei haluttanut lukeakaan. Niitten paiseitteni tähden minua ei ahdistettu mihinkään työhön, ja kun aina vain riensin yksinäisyyteen, niin alettiin pitää minua pöljänä, ja kaikkien suusta rupesi kuulumaan: "Mihinkähän se Heikin pöljä nyt on mennyt". "Se Heikin pöljä kai sen ja sen on tehnyt."
Ja uskon tänäkin päivänä, että jos sitä olotilaa olisi edelleen jatkunut, niin ellen aivan tiedottomaan mielisairauteen olisi vajonnut, olisin kaikessa tapauksessa ilottomaksi tylsämieliseksi joutunut ilmoiseksi iäkseni, vaikkakaan ne pääni ruvet ja paranemattomat paiseeni eivät olisi muuttuneet joksikin kuolettavaksi taudiksi.


TULI VIHDOIN HYVÄ VIERAS.


”Ihminen ei saa olla paha", isoisä.


Isoisäni lienee siinä Kantolan tilan kaupassa erottanut itselleen jonkinmoisen eläkkeen, koskapa hän asui siellä ja vain joskus, pari kertaa vuodessa kävi meillä viipyen aina vain muutamia päiviä. Hän oli aina käydessään ollut minulle tavattoman hyvä, niin että suuri oli iloni silloin kun hän tuli. Hänenkin nimensä oli Heikki, joten hän minua aina puhutteli kaimakseen. Tuntui verrattomalta saada olla semmoisen vanhuksen kaima. Oli sunnuntaipäivä. Satuin olemaan pirtissä, kun joku sanoi ukon tulevan. Sitä hytkäystä, mikä sen sanan kuultuani tuntui sydämeni pohjalla, en unohda. En silloin hävennyt rupista päätäni; vaikka kaikki luulivat minun taas juoksevan piiloon, juoksinkin ukkoa vastaan; ja ilosta melkein huutaen kiersin käteni ukon ympärille ja hetkeksi pidätin ukon kulun. 


Tuokion kuluttua kuitenkin tulimme pirttiin, jossa sain istua ukon viereen. Päivällistä syödessäkin sain istua ukon vieressä, ja ruoka ei sitten Virsulassa käynnin ollut ollut niin makeaa kuin nyt. Päivällistä syödessäni ukko kääntyi minuun ja sanoi: "Tulevana lauantaina se on Laurin päivä. Oli vanhoilla ihmisillä ennen taika, että Laurin päivänä pitää olla lintukeittoa. Jos me osaisimme tämän talon lintumetsiin, niin lopulla viikkoa kävisimme kaiman kanssa laittamassa pyydyksiä, joista lauantai-illaksi saataisiin keitoksi lintuja." Sen kuultuani en tiennyt mitä sanoa, niin somalta tuntui se homma. Isä jouduttautuikin toki sanomaan:: "Se ei ole mikään ihme, jos saattekin lintukeiton. Meillä on tavattomat lintumetsät. Tästä tuonne etelään päin on enemmän kuin peninkulmainen aivan asumaton salo. Sinne jos tästä korkeintaan pari virstaa menee, niin jo rupeaa näkymään lintuja. Siellä parin virstan päässä on meidän Savipuron niityksi kutsuttava niitty. Ollessamme siellä niityllä heinän teossa ja sinne kulkiessa niitä ropisi metsät täynnä." Sen kuultuaan ukko purutti päätään ja sanoi: "No sitten me kyllä kaiman kanssa näytetään, mihin me vielä pystymme."

Se tuntui mielestäni vielä paremmalle kuin hyvälle.
Tulevalla viikolla oli kiire ohran leikkuu. Kaikki leikkasivat ja sitoivat lyhteitä juuri kuin kilvassa. Ukko niistä lyhteistä teki kuhilaita minkä enimmän ennätti. Minä koetin olla ukon apuna antamassa sen käsiin lyhteitä, niin että sain olla ukon luona. Joka päivä minä kuitenkin muistin kysyä:  "Milloin sitä lähdetään sinne lintumetsään?" Aina sain vastauksen: "Kun on näin kiire leikkuu, niin lähdetään vasta perjantaina."  Ilo oli sekin, että sain yöt nukkua sen ukon vieressä ja iltasin aina pitkät hetket univuoteellakin puhella hänen kanssaan. Ja päivä päivältä rupesivat päästäni ruvet kuivamaan ja paiseet ruumiistani painumaan, niin että viikon päästä ei ollut päässäni enää yhtään rupea, ja ruumiissani paiseitten kohdalla oli vain tummanpunaiset arvet, jotka päivä päivältä vaalenivat tavalliseksi ihoksi.  Syöpäläisetkin päästäni olivat menneet sitä tietä.  Miten tieteen kannalta selitettäneenkin, mutta minä tänäkin päivänä olen siinä uskossa, että niitten rupien ja paiseitten syntymiseen ja paranemiseen vaikutti mielentila eikä mikään muu.

Mutta vaikka kaikesta pahasta olin päässyt, ja mielentilakin oli tullut oikealle tolalleen, niin äiti ei muuttunut äidiksi. Hän se pysyi aina vain peloittavana olentona. En muista kyntäneeni povessani alituista vihaa häntä kohtaan, mutta kuitenkin pysyin hänelle vähäpuheisena ja koetin aina toimittaa asiani niin, etten tarvitsisi hänen apuaan; ja luulen, että sen Virsulassa käynnin jälkeen hän ei minun suustani kuullut äidin nimeä. Kun oli luonnotonta minun kutsua häntä Sanna Leenaksi, niin jos jolloinkin tarvitsin häneltä jotakin, teitittelin vain. Tämän umpimielisyyteni syyn tiesi äitinikin ja koetti teeskennellä rakkautta, mutta se ei auttanut: en voinut enää toiseksi tulla, enkä vieläkään ole toiseksi tullut, vaikkakaan vihalla en häntä muistele.
Perjantaina oli käyty virittämässä linnunpyydykset, ja nyt lauantaina oli se toivottu Laurin päivä. Ukon kanssa lähdimme kokemaan pyydyksiä. Ensimmäinen lintu oli suuri metso. Siihen käsiksi käydessään ukko itsekseen sanoi:

"Annoit metsä mieluisesi,

Tellervoinen tervehesi,
Tarhasta Tapion linnan".

Sitten siinä sitä lintua päästellessään pyydyksestä hän puheli: "Antoipahan metsän emäntä Laurin päiväksi lintukeiton. Tämä keitetään tänä iltana illalliseksi, mutta pitää muistaa, ettei saa veistä käyttää tämän lihaa syödessä eikä luita katkoa."

Iltasella sitä metsokeittoa syödessään näkyivät kaikki tietävänkin, ettei veistä saanut käyttää. Näpillä vain irroitettiin luista liha ja luut koottiin pöydälle yhteen kokoon. Syömästä päästyä ukko kokosi ne luut, pienimmätkin sirpaleet, hattuunsa ja lähti ulos. Minä seurasin ukkoa nähdäkseni, mihin hän niitä luita vei. Ukko otti perunamaalta kuokan, meni kartanon takana olevan suuren koivun luokse ja kaivoi sen koivun juureen kuopan, johon hatustaan kaasi ne luut, karisteli pienimmätkin sirut ja peitti mullalla. Minä kysyin: "Minkätähden te ne siihen hautaatte." Ukko tyynesti vastasi: "Ne pannaan maanhaltialle. Nyt on maanhaltian uhripäivä." Minä en tiennyt, mikä maanhaltia on, ja sanoin: "Luitako se sitten syö?" Silloin kuulin ukon suusta ensimmäisen kolkolle tuntuvan sanan. Hieman tylysti hän sanoi: "Älä kysele tyhmyyksiä!" 

Sanani olisin millä hinnalla tahansa ottanut takasin, mutta sitä en saanut. Tuli niin paha olla, että salaa itkin, kun olin pahoittanut ukon mielen. Ukko kuitenkin sieltä tultua ja nukkumaankin mentyä oli ystävällinen kuten ennenkin, mutta minä en päässyt siitä omantunnon vaivasta. Myöhään yöhön valvoin ja mietin, mitä osaisin tehdä, jotta saisin takasin, mutta en löytänyt keinoa. Mieli painui itkuksi. Mutta ukko silloin jo kuorsasi, ja minä sain itkeä salaa, ja viimein olin minäkin nukkunut. Kun ukko oli aina ystävällinen ja puhutteli kaimakseen, niin se omantunnon vaiva hiljalleen häipyi mielestä ikäänkuin kulumalla. Jäi vain mieleeni sellainen rukouksen tapainen toivo, että kunpa en enää koskaan puhuisi tyhmyyksiä.
Joka toinen päivä aina käytiin pyydyksillä ja saatiin kantamuksellinen lintuja. Useinkaan ne eivät ukon konttiin sopineet; niitä piti vitsoilla köytellä kontin päällekin. Minä olin ukkoa pyytänyt tekemään minullekin kontin, ja ensi pyyntöä ukko tottelikin. Ensi kerralla lähdettiin tavallista aikaisemmin pyydyksille, ja siellä ukko muutaman ahon laidassa rupesi kiskomaan koivuista tuohia, istui, eikä ollutkaan kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kontti oli valmis tuohisine viilekkeineenkin. Sen hän ojensi minulle ja sanoi: "Siinä se nyt on. Ei se ole suuren suuri, mutta miestä myöten miekka vyöllä!"  Se oli mielestäni enemmän kuin lehmän olisin saanut.
Ukolla oli tuohesta tehty tuppi aina vyöllään. Minä sitä usein käsittelin; ukko luultavasti arvasi, että minäkin haluaisin saada semmoisen. Niinpä eräänä elokuun päivänä olimme lintutaakkoinemme paluumatkalla kotiin, kun ukko väsyneenä laski raskaan taakkansa maahan ja istui maahan kaatuneelle puulle, mihin istuessaan sanoi:

 "Niinhän sitä sanotaan, että

 tie käydä, hako levätä,
 haon vierus haukotella."

Pyyhki sitten paitansa hihalla hikeä otsastaan, sytytti piippunsa, jota vähän aikaa vedeltyään nousi, otti tupestaan veitsensä, siirtyi lähellä olevan, aisan paksuisen sileätuohisen koivun luokse ja sanoi: "Tässä koivussapa näkyy olevan sinulle tuppi." Sen sanottuaan ukko kiskoi siitä koivusta hienoja kaltaisia tuohen vinkaleita, istui siihen telalle; ja kohta olikin tuppi valmis. Sen hän hienolla tuohella kiinnitti minun housujeni kaulukseen. Siinä tupen tekoaikeessa kai ukko kotoa lähtiessään oli ottanut matkaansa pienen veitsensä, jota hän ennen oli käyttänyt partaveitsenään, mutta nyt se siinä tupessa joutui minun omakseni. En tiennyt mitä sanoa ukolle kiitokseksi siitä tupesta, sillä paljas sana "kiitos" tuntui liian vähältä. Painoin vain siinä telalla ukon vieressä istuessani pääni ukon kylkeen, ja niin lämpimästi kuin osasin sanoin: "Voi kun te olette minulle niin hyvä. Kunpa ette koskaan enää lähtisi meiltä pois." Ukko silitti minun pellavatukkaista päätäni ja sanoi: "Ihminen ei saa olla paha."


Hän ei sanonut, minkätähden ihminen ei saa olla paha; mutta ne sanat ottivat kuitenkin paikan minun povessani, niin että ikäni olen ne muistanut samalla tavalla kuin muutamia niistä lukemattomista sananlaskuistakin, joilla hän aina puheensa höysti. Kukapa ei muistaisi muistoja, jotka ovat tuskan tietä sielun syvyyteen syöpyneet. Sen hyvän ukon suusta muistan senkin sananlaskun kuulleeni, että 
”Kauan vaivainen lapsi muistaa”.
Sanalla sanoen siinä hyvässä ukossa oli minun silloinen elämäni onnen keskus. Se ukko oli kaikki kaikessa, sillä kodista oli kodin valo sammunut, kun siellä ei ollut äitiä, jolle olisi vaivojaan valittanut. Ja isäkin oli luonteeltaan kolkko ja jyrkkä. Ikimuistettava on sekin seikka, että naurun taito tämän kerrotun tapauksen mukana kokonaan hävisi. Sitten Virsulasta palattuani en muista ääneen nauraneeni, joskus sattuu tapaus, että sydämen syvimmässä hytkähtää, mutta nauru sammuu siihen. Ja kuluu kuukausia, ja vuosiakin, ennenkuin toista sellaista tapausta sattuu. Siis minä en milloinkaan sitten Virsulassa käynnin jälkeen ole nauraen puhellut, kuten muut ihmiset, mutta sitä vastoin on tavaksi tullut, että melkein kaikki puheeni puhelen hymyillen. En tiedä, vaikuttiko sen naurusulun se Virsulasta palattua tapahtunut sielullinen murtuminen ja se toista kuukautta kestänyt koko sielullista elämää uhkaava yhtämittainen ruumiin ja sielun yhteinen tuska, vaiko sen ikimuistettavan isoisän esimerkki, sillä hän ei koskaan puhuessaan nauranut, ja hänen jokaikisen sanansa olisin tahtonut sydämeni syvyyteen niellä. Vaiko kaikki nämä yhdessä.


SAIRASTUIN.


Tämän edellä kerrotun onnettoman kesän syksynä syyskuun lopussa rupesi yht'äkkiä tulemaan ankara talvi, niin että piti ruveta perunoita ja nauriita ottamaan kuin tulipalosta, jossa toimessa minäkin olin mukana. Mieluistahan se olikin, kun siellä oli isoisäni, josta en olisi eronnut puunkaan taakse. Mutta minulla oli huonot kengät ja muutkin vaatteet, niin että siellä lumisateessa ja pakkasessakin päiväkaudet ollessani eräänä entistä ankarampana lumisadepäivänä vilustuin niin pahoin, että sairastuin vuoteen omaksi. Sydänalaani pisti sanomattomasti ja päässäni oli tuska; seuraavana yönä jouduin tajuttomaan tilaan. Siinä yhtämittaisessa tajuttomassa tilassa kuuluin olleen viisi viikkoa; siltä ajalta vieläkin muistan hourauksiani kuin unennäkyjä. Tauti siitä ensimmäisestä kuumeesta kuului muuttuneen lavantaudiksi, ja oli uskottu, että siitä taudista minä en enää nouse. Sentähden oli jo lopulla heitetty aivan hoitamattomaksi.  Oli nähty vain huokuvan, ja sen vuoksi ei oltu viety ulos.  Sitten muutamana marraskuun päivänä heräsin kuin unesta.  Ennenkuin mitään virkoin, koetin silmilläni ottaa  selvää, näkyisikö isoisää, mutta kun häntä ei näkynyt ja Eeva Kaisa sattui olemaan lähellä, sanoin:  "Anna sinä vettä, suuni on kuiva."  Sen kuultuaan Eeva Kaisa juoksi karsinan puoleen.  Kuulin hänen sanovan, että Heikki tahtoo vettä.  Siihen vastaukseksi kuului pyörivän rukin takaa isän sisaren Eevan kolkosti kajahtava sana: "Joko se taas on ruvennut hourailemaan, vaikka moneen viikkoon ei ole hievahtanutkaan ? No vie sille tuolla kupilla vettä, juokoon, kun juonee." Eeva Kaisa toi sitten ihan juosten pienellä puumaljalla vettä ja auttoi minua istualleni. 


Join sitä vettä, ja tuntui hyvälle. Juotuani nojasin selkäni seinää vasten ja siihen näin, ettei pirtissä paitsi Eeva Kaisaa ollut muita ihmisiä kuin perä-akkunan luona pyörivän rukkinsa takana isän sisar Eeva, joka kehrätessään rukkinsa rattaan yli aina väliin silmäsi minuun. Eeva Kaisalta sitten kysyin: "Olenko minä kauan nukkunut?"
"Viisi viikkoa", kuului Eeva Kaisan suusta naurun sekainen sana.
Kun uskoin, ettei Eeva Kaisa tapansa mukaan tahtonut puhua totta, niin kysyin: "Missä se on ukko vaari?"
"Hui hai: Se on monta viikkoa sitten mennyt Kantolaansa", sanoi Eeva Kaisa.
Samassa tuli äiti ulkoa. Hän kumartui hämmästyen minun ylleni ja sanoi: "No kuollutko se kurkistelee?" Hän rupesi kyselemään: "Oletko sinä tajullasi vai houraatko sinä?" Minun vastauksistani sitten pääsivät selville, että olin tajullani. Eevakin seisautti rukkinsa, tuli luokseni kyselemään hänkin ja hetken kyseltyään he rupesivat toimittamaan hoitoa. Ensimmäiseksi riisuivat päältäni sanomattoman likaisen paitani ja sitä riisuessaan kauhistuen huomasivat, että sillä kupeella, millä olin viikkokausia liikkumatta maannut, oli mädänneitä haavoja, joista liha lähti paidan mukaan, niin että luut näkyivät haavojen pohjilta. Tähän asti oli koko vasen kylkeni ollut turtu, ettei tiennyt siinä olevan mitään eloa. Nyt, kun he minut kokonaan pesivät ja jollakin rasvan tapaisella voitelivat haavat, antoivat uuden puhtaan paidan ja laittoivat uudelle vuoteelle, missä komensivat minut makaamaan terveellä kyljellä tai selälläni, sain taas kestää tuskia, joitten makua eivät tiedä muut kuin se, joka on ne kestänyt.  Kun olin jo muutenkin viimeiseen rajaan heikko, niin uskoin niihin tuskiin kuolevani. 

Itkin, kun en saanut Rasilan eteisessä siihen vesisaaviin kuolla.   Huomatessaan minun niistä haavoistani niin paljon kärsivän äitini ja Eeva valittelivat: "Eihän sitä enää uskottu   sinun siitä taudista nousevan; siksi jätettiin sinut hoitamatta kuolemaan!" Sen kuuleminen oli taas uusi sysäys tuntemaan äidittömyyttä. Uskoin, että jos se hyvä isoisäni olisi ollut kotona, niin hän ei olisi jättänyt hoitamatta. Vähitellen kuitenkin rupesi tuska vähenemään, ja päivä päivältä rupesi haavojen matalampiin kohtiin kuortumaan nahka, mutta syvimmät haavat pysyivät avoimina monta viikkoa. Ja kymmeniä vuosia näkyivät kupeellani niitten arvet, enkä ole tarkemmin tullut katselleeksi, jos ne näkynevät vieläkin.


PÄÄSIN METSÄÄN.


Lienee jo synnynnäistä luonteen vetoa ollut päästä metsään kuulemaan luonnon laulua, koskapa sinne riensin jo huimana, älyttömänä sikiönä. Mutta nyt se veto oli syystäkin voimakas, kun koti oli tullut siksi, miksi olen kertonut sen tulleen. Kotona olin kaikkien kotolaisten kanssa vähäpuheinen, niin että puheeni oli vain: "On" ja "Ei". Mutta sieluni syvimmässä tuntui jonkinmoinen, usein voimakaskin kaipuu: pitäisi saada se kaipuu tyydytetyksi äänen tietä. Ja ainoa mahdollisuus oli siihen metsässä, niin kaukana, ettei ääntäni kukaan kuullut. Kun haavani olivat paranneet siksi, että saatoin pukeutua talvitamineisiin, rupesin isoisäni opettamalla taidolla pyytämään lintuja ja jäniksiä; ja kumma kyllä rupesin niitä saamaankin, joten kotilaiset eivät siitä estäneet, päinvastoin kehoittivat. Siellä pyyntöretkillä sain todellakin puhella Jumalan puille, haastaa haavan lehtyisille.

Se puheleminen tuli esiin laulun muodossa, ensi aluksi sanattomana joikumisena, mutta myöhemmin alkoi itsestään syntyä sanojakin, joilla ei kuitenkaan ollut mitään järjestystä. 

Mutta tänä talvena heti joulun jälkeen tuli meille kylissä kiertelevä turkkinahkojen muokkaaja, vanha, koukkunokka, suuri ukko, joka oli ollut Suomen sodassa silloin, kun Suomi tuli Ruotsista erotetuksi. Hän sanoi silloin kuuluneensa niin sanottuun kaartiin, ja hänen sotahuuto-nimensä oli ollut Varnikka; sentähden sanoi häntä kaikkialla kutsuttavan Varnikaksi, vaikka hänen oikea nimensä oli Antti Pikkarainen. Tämä ukko niitä turkkinahkoja muokkaillessaan myötäänsä lauleskeli niitä lauluja, mitä sotaväessä oli ajankuluksi lauleltu; ja väliin hän lauloi Kalevalan lauluja. Nyt ei ollut enää laulujen puutetta, sillä minä semmoisella halulla ahmin ukon suusta ne laulut, että ne lähtivät matkaan. Muistin monta niitä Kalevalan virsiäkin ja opin sen Kalevalan nuotin. 
Voi, miten se ukko oli mielestäni hyvä. Tunnen nytkin povessani samanlaisia värähdyksiä, mitä tunsin silloin, kun sain päretikulla tuoda tulta ukon piippuun vastapalvelukseksi siitä, mitä ukko oli minulle tietämättään tehnyt. Tämä ukko täytti nyt sen aukon, mikä siltä hyvältä isoisältäni oli vielä täyttämättä. Häneltä en kuullut yhtään laulua, ainoastaan sananlaskuja, vakavaa puhetta ja muuta hyvää. Kotilaiset  kun olivat körttiläis-uskovaisia ja näkivät minun niin tarkasti kuuntelevan niitä lauluja, niin huomauttivat ukolle, ettei lasten kuullen tarvitsisi maallisia lauluja laulaa. Mutta ukko ei ollut tietääkseenkään, tuskin kuuluvasti vain itsekseen lauleli. Voi, kuinka lämpimästi muistankaan sitä ukkoa.

Nyt näitä Varnikka-ukolta kuultuja lauluja laulaessa alkoi itsestään syntyä ja tulla esiin omia ensin Kalevalan-säkeisiä lauluja ja myöhemmin värsyihin pukeutuvia, joihin niistä ukolta kuulluista lauluista lainattiin sävel. Niitä siellä erämaan temppelissä lauloin milloin hyräillen, milloin niin, että vaarojen rinteet helisivät. Mutta iltasella lintutakkoineni palatessani, kotiveräjällä hyräillessäni, tunsinkin itseni ravituksi, ja kotiin tultuani tunsin aina halun ottaa jonkin kirjan lukeakseni, vaikka se olisi ollut kuinkakin monesti jo ennen luettu. Niitten lukemisesta eivät toki vanhuksetkaan kieltäneet, kun ne olivat uskonnollisia. Eikä niitä ollutkaan kuin katekismus, virsikirja, iso Raamattu ja Nordborgin postilla. Niinpä tuli Raamattukin kaikkine lohikäärmekirjoineen moneen monituiseen kertaan luetuksi läpi ennen rippikouluun lähtöä.

Tulevana kesänä oli Korvanniemen Keskitalossa äitikummini kotona lukukinkerit, joihin minutkin otettiin mukaan. Siellä pääsin itsensä rovastin eteen lukemaan. Se ensin luetti aapeluksesta ja katekismuksesta ulkoa; se putosikin kuin hyllyltä. Sitten otti testamentin, josta osoitti paikan. Sekin lähti kuin vettä valuen. Osoitti toisenkin ja vielä kolmannenkin paikan. Niistä oli sama tulos kuin ensimmäisestäkin. Sitten se ukko silitti minun pellavatukkaista päätäni ja sanoi: "Sinä olet paras lukija tässä kin-kerikunnassa, annan sinulle kirjan." Sitten hän otti pöydältä pienen kirjan, jonka kansilehdessä oli isoilla kirjaimilla sanat: Maunulan Matti.

Kummini oli kuulemassa lukuani ja näkemässä, että sain kirjan. Hän tuli hyvilleen juuri kuin se kaikki olisi hänen ansiotansa. Hän sitten kädestä taluttaen vei minut sisälle, missä syötti minulle niitä papeille valmistettuja päivällisherkkuja. Silloin sain ensikerran panna sokeria suuhuni. Antoi se kummini kahviakin, mutta se maistui niin pahalle, etten voinut juoda. Poislähtiessä se kummini antoi vielä hyvän kesänutun ja valkoisen kaulaliinan. Sanoi sentähden antavansa, kun olin niin hyvä lukija; hän toivotti minulle Jumalan siunausta, että minusta tulisi hyvä ihminen.  Kuinka lämpimästi muistankaan sitä mustatukkaista äitikummia.
Siitä rovastin antamasta kirjasta koitui minulle vain surua. Se oli kertomus talon ainoasta pojasta, joka isänsä kuoltua sai periä koko talon, mutta muutamina vuosina tuhlasi sen niin, että talo myytiin huutokaupalla. Äitini mielestä se oli maallinen kirja; kotiin tultuani hän poltti sen kirjan ja rovastin sätti pohjimmaiseksi sinne, mihin kaikki pahat kerran joutuvat, kun lapsille tuommoisia kirjoja antaa.


MIES KASVAA, HAMMAS KARKIAA.


Vuodet kuluivat, "aika eellehen meni". Runoilijan sanojen mukaan minulla oli "paikka entinen ja työkin samanlainen". Isoisän seurassa en saanut enää olla. Hän tuli vanhaksi ja voimattomaksi, niin ettei päässyt edes käymään meillä. Sen perinnön hän kuitenkin jätti, että opetti minut linnun pyyntöön. Se olikin siinä suhteessa kallis perintö, että jos sitä taitoa ei minulla olisi ollut, en olisi päässyt metsän yksinäisyyteen enkä siihen puhtaaseen viattomuuteen, mikä metsässä oli. Olisin joutunut pysymään kodin ahtaissa puitteissa. Mutta kun linnut ja jänikset olivat suuriarvoisia taloudessa, sain pyytää niitä. Se olikin kuin kirkossa kuulutettu, että Laurin päiväksi sain pyytää ensimmäisen lintukeiton. En kuitenkaan nähnyt, että niitä Laurin päivän lintukeiton luita olisi sinne koivun juureen haudattu. Sen vain näin, että veitsettä ne kaikki söivät sitä lintukeittoa, josta muistin, että sen oli isoisä opettanut minullekin, vaikka en tiennyt sen merkitystä. Ja nekin isoisän sanat, jotka se sanoi ensimmäiseen metsoon käsiksi käydessään:


"Anna metsä mieluisesi,

 Tellervoinen tervehesi, 
talosta Tapiottaren"

jäivät iäksi mieleen, niin että aina saadessani metsän otuksen ne muistuivat; ja usein ne sanat juuri kuin omalla luvallaan tulevat suuhunkin luonnollisesti vain sentähden, että ne olivat sen hyvän isoisän suusta kuultuja.

Se metsästäminen oli minulla varsinaisena työnä Laurin päivästä tulevaan kesään. Siinä toimessa viihdyin niin, etten tuntenut kylähalua enkä kaivannut muitten ihmisten seuraa; eivätkä sitä kotilaiset sallineetkaan. Vanhemmaksi tultuani kuitenkin kyllästyin niihin kotikirjoihin; halusin saada toisenkinlaisia. Pohjola-niminen pieni talo ei ollut kovin kaukana, ja sen talon vanhukset olivat yhtä kiivaita körttiläisiä kuin minunkin vanhukseni ja isän sisar Eevakin. Pohjolassa sallittiin minun käydä kylässä. Pohjolassa kuitenkin oli nuorta väkeä: kaksi poikaa ja tytär.

Ne olivat salaa vanhemmiltaan hankkineet kiellettyäkin kirjallisuutta. Muun muassa oli niillä laulukirja, jossa muitten muassa oli laulut "Kultani kukkuu" ja "Kreivin sylissä istunut" ja monta muuta. Sen kirjan sain niiltä lainaan muutamiksi päiviksi, niin että siellä metsäretkillä luin sen ulkomuistiini ja kävin siellä Pohjolassa kuulemassa niitten nuotit. Eikä niitä tarvinnutkaan monesti kuulla, ennenkuin ne lähtivät matkaan. Nyt ei tarvinnut enää yksinomaan laulaa omia sepittämiäni tai niitä Varnikka-ukolta kuultuja, kuluksi laulettuja lauluja, vaan oli uuttakin vettä myllyssä.
Metsissä liikkuvat ihmiset olivat kuulleet minun laulujani, ja sieltä oli kiertynyt tieto kotiinkin, että laulan semmoisiakin lauluja kuin "Kultani kukkuu" ja "Minä seisoin korkealla vuorella" tai muita samanlaisia. Niistä sain kotona sitä tavanmukaista luita myöten tuntuvaa kuritusta, jonka jälkeen aina sain äidin suusta kuulla ne inhoittavat sanat, että "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Sitä se Jumala rakastaa, jota hän kurittaa". Ankara oli Pohjolassakin tullut tutkinto niitten kirjojen lainaamisesta, mutta sain minä sieltä kuitenkin vielä kirjoja ja muitakin kansanlauluja, joita laulamaan urkenin niin kauas erämaan syvyyteen, etteivät niitä kuulleet muut kuin vuoret ja metsän rinteet. Ne kevätiltoina ilolla ottivat lauluni vastaan; ja pyhälle tuntuva hyminä kuului siitä äärettömän suuresta temppelistä.


RIPPIKOULUUN.


Kun olin tullut viidentoista vuoden vanhaksi, ruvettiin minua hommaamaan rippikouluun. Oli kesä juhannuksen edellä, kun kutsuttiin räätäli tekemään minulle vaatteita. Siihen asti olin saanut tyytyä kotitekoisiin, joita päälle pannessani aina tunsin: nämä eivät ole minun omat vaatteeni. Harmaasta puolivillaisesta vaatteesta oikein mittoja ottaen tehtiin nyt minulle körttiröijy, housut ja liivi. Koetin tuumata räätälille, ettei hän tekisi nuttuni helmaan niitä kortteja, mutta räätäli sanoi, että täytyi tehdä, kun äiti isä ja vielä isän sisar Eevakin pakottivat. Tuli mieleni pahaksi, niin että salaa itkin. Kun lähtöpäivä alkoi lähetä, sain väsyttämään asti kuulla elämänohjeita. Äiti aina väliin koetti itkeä suhauttaakin, niin että hänen sanansa paremmin pystyisivät. Kuulin hänen hyvittäen mieltään huokaillen sanovan: "Olen kai kasvattanut kurituksessa ja Herran nuhteessa, niin että siitä ei Jumala anna minulle syntiä, että olisin laiminlyönyt velvollisuuteni."

Sisareni Eeva Kaisa, Samppa ja nuorin veljeni Mikkokin olivat syntymästään lähtien olleet erilaiset kuin minä, hiljaisemmat; he olivat pysyneet kodin puitteissa. Sentähden tuli minun osakseni tämä viimeinen opetus, ettei jäisi omattunnot kolkuttamaan siitä, ettei ole sekä sanalla että työllä aikanaan opetettu ihmiseksi ja elämään Jumalan mielen jälkeen.

Maanantaiaamuna tiedettiin rippikoulun alkavan. Suuri eväskontti selässä, uudet körttivaatteet päällä ja isän liian suuri kesähattu päässä menin Sotkamon isoon pappilaan, mutta tultuani siihen monisataiseen, melkein saman ikäiseen hilpeään joukkoon, ensi hetkessä tunsin, että puutuin paljon. Että olin metsästä tullut. Ja ensi hetkessä jouduinkin niitten körttieni ja isän hatun takia yleisen pilan ja naurun esineeksi. Puhetaitoa kun en ikänäni tähän asti ollut viljellyt muuta kuin ainoastaan sen, mikä oli välttämätöntä, jouduin mykäksi ja tyhmäksi, etten voinut muuta kuin itkeä, mikä pilkkaajille antoi lisää vettä myllyyn. Moilalan talon poika, Jaakko Moilanen, koulupoika hänkin, ymmärsi minua ja rupesi puolustamaan ja uhaten sanoi: "Lähdetäänhän kirkkoon, kyllä pääsette viisautenne päähän." Pilkkaajat tietysti pelkäsivät, että Jaakko kantelisi rovastille, ja vaikenivat. Kohta päästiinkin kirkkoon. Siellä ei kuitenkaan mitään kanteluja syntynyt: oli vain yleinen sisä- ja ulkoluvun koetus. Minä pääsinkin rovastin suosioon, sen saman rovastin, jonka pehmeästä kädestä kerran olin saanut kirjan "Maunulan Matti". Tunsin povessani vahingoniloa, kun juuri ne pahimmat pilkkaajat ja ilveilijät tuskin ollenkaan osasivat lukea. Huomenna oli tutkintopäivä. Minulla kun oli Raamattu yhtä selvä kuin aapelus ja katekismuskin, ei rovastilla ollut muistissa sellaisia arvoituksia, että olisi saanut Hymylään. 

Pilkkaajat eivät kuitenkaan lakanneet pilkkaamasta. Muun ohessa he rupesivat kutsumaan minua tutentiksi. Olisi olo niitten pilkkaajien joukossa ollut aivan tuskallista, mutta se Moilalan Jaakko oli aina puolellani. Oli sen viikon perjantain aamupäivä, kun taas oli lähdettävä kirkkoon. Missä lienee silloin Jaakko ollut, koska en ollut hänen seurassaan, kun olivat salaa saaneet pantua toista korttelia pitkän puikon minun nuttuni helmaan selkäni taakse keskimäiseen korttiin. Halkaisemalla sen puikon pää oli pantu kortin helma siihen rakoon, joten se sitten  omalla  voimallaan puristi itsensä kiinni.  Kirkkoon mennessä kuulin perässäni naurun tirskumista.  Arvasin kyllä, että minulla sitä taas tirskutaan, mutta en ollut tietävinäni; menin vain kirkkoon ajatellen, että kylläpähän kirkossa heitätte tirskumisen. Kirkkoon tultua kuitenkin ennen sinne tulleet minut nähtyään purskahtivat yhteiseen nauruun. En vieläkään älynnyt, mikä oli kysymyksessä, menin vain penkkiin, ja siihen istuessani vasta tunsin sen puikon. Se koski niin pahasti, että mieleni murtui itkuksi. 

Rovasti tulikin heti kirkkoon ja huomasi minun pää painettuna kirjalautaan itkevän. Hän seisattui penkin kohdalle ja kysyi: "Mikä sinun on? Onko joku tehnyt pahaa, vai mikä muu on tullut?" En kerinnyt siihen mitään vastata, kun Moilalan Jaakko sanoi: "Ilveilijät ovat panneet puikon tämän nutun helmaan, ja sitten on joukolla sille naurettu. Siitä se on." Rovastin kasvot mustenivat, ja ärähtäen hän sanoi:   "Kuka sen on tehnyt?" Ei kuulunut vastausta. Sitten rovastin uudistettuun yhä kovempaan kysymykseen kaikki kiirehtivät kuin yhdestä suusta sanomaan: "En minä, en minä tiedä!" Jaakko kuitenkin jäykästi sanoi:  "Kyllä nuo Jormaskylän pojat tietävät." Silloin rovasti ärähti: "Ellette ilmoita sen ilkityön tekijää, niin ennen puolta yötä ei yksikään lähde täältä kirkosta paitsi tämä Heikki." Siihen muudan Jormaskylän poika viittaukseksi toisille sanoi: "Yhtä maailman aikaahan se on ollut täälläkin."

Rovasti arvasi, että se ilkityön tekijä oli juuri puhuja, ja kävi sen kimppuun. Viimein ilkityön tekijät toisiaan syyttämällä paljastivatkin itsensä, ja viisi kappaletta sai tuomion toisten jälkeen jäädä Sotkamon vanhaan kirkkoon lukemaan kattomaalauksia. Sen asian yhteydessä rovasti pääsi selville siitä, että viikkokausi oli minulle tehty kiusaa. Ennen varsinaista tointaan rovasti piti ankaran saarnan minun puolestani. Minun vanhempanikin saivat kiitokset nuhteettomasta lasten kasvatuksesta. Yksikään ei ole, sanoi rovasti, niin hiljainen ja niin hyväoppinen kuin tämä Heikki. Sitten päivällisen jälkeen rovasti tutki minua kauan ja luultavasti kuultuaan toisten minua pilkkaavan antoi luvan lähteä kotiin ja tulla vasta syksyllä kouluun päästölauantaina yhteiseen tutkintoon. Voi, miten hyvältä tuntui päästä lähtemään vaikka semmoiseenkin kotiin kuin kotini oli. Kuljin läpi yön ja olin jo lauantaiaamuna ylösnousun aikana kotona. Mutta siellä otettiinkin minut tilille, minkä vuoksi olin nyt jo täällä. Ei kukaan uskonut selitystäni; pääteltiin, että olin siellä tehnyt jotakin ja lähtenyt läpi yön tekojani pakoon. Päätettiin pyhänä ottaa selvä asiasta ja antaa oikein oikeasta kädestä selkäsauna. vielä roimempi kuin entiset. Pyhänä käytiinkin meiltä kirkossa ja tietysti otettiin selvä asiasta. Koko asiasta ei puhuttu minulle enää mitään; oltiin vain entistä löyhkeämpiä.


SAIN PÄÄSYLIPUN MAAILMALLE.


Rippikouluni olin käynyt ja vuodet kuluivat entiseen tapaan. Minun setäni, isäni veli, asui Naapurinvaaran Korholassa. Talvella vuonna 1872 kuoli siltä emäntä, jonka maahanpanijaisiin kutsuttiin meitäkin. Oli lauantai, jolloin sinne oli mentävä. Mutta sinne lähti vain isän sisar Eeva ja tahtoi minua kyytimiehekseen. Me tulimmekin jo keskellä päivää peijaistaloon, missä meille heti tarjottiin kahvia. Kun se oli juotu, huomasin akkunasta katsoessani ulompana kartanosta olevan jyväaitan edessä jotakin hommaa; kysyttyäni mitä se oli, sain kuulla, että siellä ruumista pantiin arkkuun. Kiirehdin sinne katsomaan. Siellä oli setäkin, mutta hän ei tehnyt mitään, katsoi vain, kun eräs nuori neitonen ja eräs leskivaimo, jonka nimen kuulin mainittavan Riita-Liisaksi, tekivät arkkuun vuodetta ruumiille. Kun vuode oli saatu valmiiksi,

niin se neitonen tarttui syliksi siihen laudalla makaavaan, kylmettyneeseen ruumiiseen, nosti sen siitä ja hiljaa juuri kuin nukkuvan lapsen kätkyeen laski arkkuun. Riita-Liisa auttoi vain jalkapuolesta.

Sitten se neitonen, joka ei näkynyt kalmaa pelkäävän, peitteli sen ruumiin niin, että se todellakin näytti nukkuvan. Kuulin, että hän ja Riita-Liisa olivat sen pesseetkin ja asettaneet laudalle. Kun sain tilaisuuden, kysyin sedältä, kuka ja kenenkä tyttäriä oli tuo nuorempi naisista, johon setäni sanoi: Se on Heikkilän Eskon tyttö Anni. Sain halun (enkä siitä päässyt) tehdä tuttavuutta sen Annin kanssa; ja jonkin verran niitten peijaisten kestäessä sainkin tilaisuutta tutustua häneen. Kun hänessä ei ilmennyt mitään ylpeyttä, jota ensin pelkäsin, kiinnyin häneen enemmän ja tuttavuutemme kehittyi siihen määrään, että vuoden perästä menimme kihloihin. Vaikka Annin vanhemmat olivat samoja yhtä kiivaita körttiläisiä kuin minunkin vanhempani, ei Anni kantanut körttiröijyä; sen vuoksi ruvettiin ihan hengen edestä estämään sitä minun aiettani. Ja kun ei muusta ollut apua, niin uhattiin minut tehdä perinnöttömäksi.

Mutta kun minulla oli terve, voimakas ruumis ja sielu, ja koti oli semmoinen kuin se oli, niin se uhkaus ei tuntunut kovinkaan peloittavalta; sanoin, että kun teille niin sopii, niin kyllä minullekin sopii, ja niin erään tammikuun pilvisenä päivänä v. 1873 otin omat tekemäni sukset jalkaani ja lähdin. Jälkeeni huudettiin, että kyllä sieltä routa porsaan kotiin ajaa, mutta silloin on kynnys hirttä korkeampi. Minä sanoin, että odottakaa vain, älkää pitkästykö. Odottaa ovat saaneetkin. Sillä tielläni minä täällä kylässä vielä olen.

Tulin Heikkilään. Anni oli jo siltä varalta omista kutomistaan vaatteista teettänyt vaatteet, että jos minun pitää Viitalasta lähteä tyhjänä, niin hän ei viitsi nähdä minun päälläni sieltä tuotuja vaatteitakaan. Niinpä jäivätkin kylpyteille Heikkilän saunan edessä olevan kodan orrelle minun Viitalasta tuodut vaatteeni. Anni antoi paidasta lähtien minulle vaatteet, joilla lähdin taivaan alle. Olin jo ennestään seppä, mutta varmempaa terän tekotaitoa oppiakseni menin erään sepän, Reeti Rautiaisen, oppiin. Rautiainen oli Pohjavaaran Leppilässä takomassa, kun erään tammikuun päivän iltana menin hänen luokseen. Ja hyvin vielä muistan, mitä tunteita povessani liikkui, kun Leppälän kirkon miehen ystävällinen emäntä Leppilän kamarissa ensimmäistä vieraan iltaista syödessä kyseli elämäni tarinaa. Tahtoi painua itkuksi, vaikka tiesin olevani voimakas mies. Kaksi viikkoa olin Rautiaisen parissa. Hänen luonaan tein kaksi vasaraa. Rautiainen lahjoitti minulle laukun ja kaksi viilaa.
Ne kaksi vasaraa ja kaksi viilaa laukussa ja kaksi markkaa rahaa taskussa lähdin Sotkamon kirkonkylälle kyselemään työtä. Mutta kun olin nuori ja tieto oli levinnyt minun luonnottomasta kotoani lähdöstä, niin eivät näkyneet pitävän minua sen määräisenä miehenä, että olisivat antaneet sepän työtä, joten Riekinrannan Härkölässä vasta pääsin työhön. Sillä tiellä oltuani enemmän kuin neljä kuukautta kulkeuduin aina Kuhmon pitäjän pisimpään sopukkaan. Kälkäsen Pulkkinen on viimeinen talo Kuhmon pitäjää Repolan rajalla. Helatorstain aattona lopetin siinä Pulkkisessa työni ja aioin huomenissa lähteä Lammasperään.

Aamu olikin niin kaunis aamu kuin ikinä kesän tullessa voi olla. Kesä olikin tulossa, niin että vain siellä täällä näkyi lumen kietaleita maalla. En muista, mikä esti tietä myöten pääsemästä Lammasperään, kun sanottiin olevan sinne mentävä tietöntä erämaata; ja muistelen sanotun olevan matkaa kolme peninkulmaa, mutta muuten hyviä matkoja kuivia selkosia ja kankaita. Kun olin metsänkävijä, niin en epäillyt lähteä sille taipaleelle, kun tarkasti neuvottiin ilmansuunta ja sen lisäksi sanottiin, että viimeisellä peninkulmalla menee matka kahden järven väliin, josta ei pääse minnekään; ja että siellä sitten tulevat vastaan Lammasperään vievät tiet; itseeni luottaen lähdin taipaleelle. Taivas alkoi mennä pilveen, ja puolen päivän aikaan rupesi satamaan vettä; ja kohta muuttui ilma tavattomaksi räntäsateeksi, niin että ilmakin pimeni aivan syyshämärän laiseksi. 

Siinä hämärässä eksyin oikealta matkansuunnalta ja jouduin vesikkökorville, missä oli vettä ja hyyhmää niin paksulti, että kengätkin tulivat täyteen; mutta mennä sitä vain piti eteenpäin, palatakaan ei osannut. Alkoi tulla jo yö ja voimat olivat jo viimeisellä rajalla. Sitten tuli suuri tulvajoki eteen, jonka yli pääseminen oli mahdotonta. Nyt uskoin, että tämä oli tieni viimeinen pää; ei ollut edes tulitikkuja, että olisin saanut tulen; ja vilu ja väsymys oli ääretön. Viimeisillä voimillani kuitenkin lähdin haromaan sen kohisevan joen vartta alaspäin; eikä ollutkaan kovin pitkälti, kun joki putosikin järveen. Järvi oli jään peittämänä. Etelän puoleisella, korkean metsän suojaamalla rannalla ei ollut rantaporettakaan. Mahtoi silloin olla jo yö puolessa, kun sade hieman taukosi ja rupesi järven toiselta puolelta näkyä häämöittämään huoneita. Silloin nytkähti rintani somasti: Jumalan nimi tuli suuhuni; sitä en pitkään aikaan muistanut maininneeni muuten kuin kirjasta lukiessani. Palasin metsään; murtamalla taitoin siellä kaatuneen puun oksasta kangen, jolla koetellen jäätä joka askelelta lähdin pyrkimään taloa kohti. Jäälläkin oli hyyhmänsohjua melkein päälle polven. Eteenpäin kuitenkin pääsin, mutta lähemmäksi rantaa päästessäni näinkin, että talo on autio, huoneet luhistuneita  ja katottomia, rannassa oli monta syltä jään sohjuista poretta, niin ettei päässyt maalle. Nyt viimeinenkin pelastuksen toivo katosi povestani.. En kuitenkaan siihen sohjuiselle jäälle ruvennut toimettomana kuolemaan. Heitin laukkuni  jäälle ja rupesin heittämään nuttua päältäni aikoen uida: pääsen maalle jos pääsen.

Silloin kuului maalta miehen ääni: Älä rupea uimaan, odota, niin minä tuon venheen. Missähän sydämen sopukassa lieneekin ollut vielä lämmintä verta, kun koko ruumis kahahti kuumaksi. Ilonkyyneleet tulivat silmiini: siis vielä saan nähdä Annianikin. Siellä ränsistyneitten huoneitten takana oli matala sauna; se ukko meni sinne ja tuokion perästä pitkä palttoo yllään, piippuaan vedellen, lähti vainiota myöten kävelemään niemen toiselle puolelle; ja kohta se sieltä hiljalleen sauvoskellen tulikin ja työnsi venheen perän minun luokseni. Minä kuitenkin siinä seisoessani olin niin köntöttynyt, etten voinut tulla venheeseen. Sitten ukko tuli jäälle, vetäisi venheen minun viereeni, johon minä sitten kömmin. Ukko nähtyään minun niin köntöttyneenä pukkasikin kiireimmän kautta venheen rantaan ja talutti minut kuumaan saunaan, jossa oli toinenkin mies. Ne kuultuaan asian keittivät kahvia, antoivat ruokaa ja hoitivat kaikin puolin. Ne olivat Lammasperän Komulan miehet. Niillä oli tervaruuki siinä lähellä autiota; kun oli nyt lyhyt viikko, niin olivat silloin helatorstain iltana tulleet sinne saunaan tynnyrilautojaan kuivailemaan päästäkseen huomisaamuna päivää myöten tynnyrintekoon. Sille minun pelastajalleni miehelle oli siellä saunassa nukkuessa tullut liian kuuma, niin että hän oli lähtenyt ulos jäähdyttelemään; ja juuri silloin hän oli minut huomannut siellä jäällä, kun olin laukkuni heittänyt ja ruvennut takkiani heittämään.

Jumalan ihmetyönä pitivät miehet minun pelastumistani. Oli ollut kuin nykäisijä, joka oli herättänyt pelastajani.
Uskoivat, että uimalla ei siitä jään sohjun seasta minkäänlainen uimari olisi päässyt maalle. Jumalan ihmetyöksi uskoin minäkin asian, ja tuntui kuin sitä tietä olisin päässyt likemmäksi Jumalaani ja tuntemaan hänen hyvyyttään. Siinä saunassa olin yötä; ja aamulla lähdin niitten miesten kotiin Lammasperän Komulaan, jossa sanoivat olevan sepäntyötä. En kuitenkaan niinä kahtena arkipäivänä lähtenyt pajaan, koska tunsin itseni siksi sairaaksi. Vasta pyhältä lähdin pajaan.

Siinä ja monessa muussa talossa sain työtä, ja olisin saanut edelleenkin, mutta tuli heinäkuun alussa niin voimakas halu päästä näkemään Anniani, että eräänä heinäkuun lauantai-iltapäivänä kiirehdin päästäkseni Heikkilään, jotta kerkiäisin kylpemään, ja saadakseni taas Annilta puhtaan ja hänen tekemänsä paidan päälleni. Heikkilästä en kuitenkaan tavannutkaan Annia. Tapasin hänet vasta Korholasta setä-ukon perikamarista kangasta kutoa helskyttelemästä. Heikkilässä kyllä alusta lähtien meidän hommiamme samoin kuin Viitalassakin ruvettiin vastustamaan, mutta emme kuitenkaan siitä uskoneet sotaa syttyvän. Mutta siellä Kuhmon retkellä ollessani oli päätetty, että sellaiselle irtolaiselle kuin minulle, joka tuolla tavalla kotinsa jättää, ei anneta tyttöä. Sen päätöksen kuultuaan Anni oli muuttanut Korholaan. Se, että tuo elävän talon tyttö voi minun tähteni jättää kotinsa, lisäsi kunnioitustani häneen siihen määrin, ettei se tähän päivään mennessä vielä ole sydämeni pohjalta loppunut; ja luulen sen kestävän näiksi viimeisiksikin päiviksi.

Pyhäaamuna kahvin juonnin jälkeen itsekseni aikani kuluksi laulelin niitä sillä viime matkallani syntyneitä lauluja. Niissä ei kosketeltu ketään ihmistä yksilönä. Kosketeltiin vain vettä ja taivasta tähtineen, järven aaltoja, tuulen huminaa ja osaksi turvattoman tunteita. Niitä hetken kuultuaan Anni hymyillen virkkoi: "Ihmiset pitävät sinua hupsuna, kun sinä laulat noita omia sepittämiäsi lauluja." Vaikka hän sanoi sen hymyillen, niin luulin siitä kuitenkin kuulevani, että hän ei pidä lauluistani. Siihen vastaukseksi sanoin: "Vai hupsuksi sanovat minua.  Ovatkohan ne sitten kaikkien laulujen tekijät hupsuja". "Tottapa ne ovat vähän löylyn lyömiä, kun ne  niitä tekevät", sanoi Anni nauraen. Niistä sanoista toistamiseen luulin kuulevani samaa, mitä ensimmäisistäkin sanoista. Sanoin päättävästi: "No, minä sitten vapautan itseni niistä hupsun kirjoista." Anni sen kuultuaan juoksi kaulaani ja sanoi: "No, älä nyt sentään minun sanani tähden!" Ja juuri kuin viedäkseen puheen pois siitä laulusta hän alkoi puhella: "Kyllä sinun pitää opetella kirjoittamaan! Sinä kun  tulet aina liikkumaan kaukana minusta, niin on sanomattoman ikävä olla mitään tietämättä."  Minä vaikeroiden sanoin: "Sen ymmärrän, mutta kuitenkin kirjoitus on minulle mahdotonta, minulle, joka tämän ikäisenä en tunne yhtään kirjoituskirjainta; ja nämä sepän kouratkaan eivät ole kirjoittajan kourat."

Anni kuuli äänestäni, että itsekin valitin kirjoituskyvyn puutetta. Hän pyörähti luotani ja iloisesti sanoi: "Kyllä minä saan sinut tuntemaan kirjaimet ja vielä tekemäänkin". Haki sitten kankurikopastaan lyijykynän ja paperinpalasen ja kirjoitti siihen aapisten. Niitä rupesin minä jäljittelemään, ja ne tulivatkin hänen mielestään niin hyviä, että hän käsiään hykerrellen nauroi. Eikä se tainnut kovin kovapäistä koulunkäyntiä olla, koska ei tarvinnut kolmea tuntia umpeen keritä kulua, kun kirjoitin paperille lauseen: "Ei oppi ojahan kaada. Eikä tieto miestä tieltä työnnä." Siinä se oli koulun käynnin alku ja loppu. Sen jälkeen en ole opettajaltani kysynyt: "Mikä se on tuon ässän nimi?", tai mitään saman tapaista.
Nyt sainkin työtä omalla kylällä.   Oli oikein ikävöity minua, sillä ainoa kylän seppä Aatto Sirviö oli tullut sairaaksi, niin että oli melkein kaikissa taloissa vielä viikatteet takomatta, vaikka muutaman viikon perästä oli lähtö niitylle. Koetin parhaani mukaan tyydyttääkin viikatteitten tarvitsijoita. Sain Heikkilän ukollekin takoa viikatteet ja hyviä kuuluivat tulleen. Sekö lienee ukon mieltä sitten pehmittänyt, ja ehkä sekin, että Kuhmon retkeltä olin tuonut lähes neljä sataa markkaa, johon lisää tuli joka päivä, niin että rahaa oli lainata ukollekin. Saimme syksyllä rauhassa pitää häämme, vaikka niitä oli aiottu isän ja äidin voimalla ruveta estämään.


AUKENIVAT SILMÄNI.

Motto: Ihminen ei ole vain yksilö . . .


Elokuun ensimmäisenä päivänä v. 1875 oli meille syntynyt ensimmäinen lapsi. Olin silloin Yli-Sotkamon kylällä takomassa. Saatuani sinne kotoa viestin lähdin kotiin ja tapasinkin Annini onnellisena hymyilevän, viikon vanha pienokainen vierellään. Silloin tulin Anniani sanoneeksi äidiksi, ja siitä alkaen hän ei ole minun suustani muuta nimeä kuullut muulloin kuin joulukuun yhdeksäntenä päivänä. Se on saanut täyttää sitä tyhjää aukkoa, mikä jäi poveeni, kun oman äidin nimi tukehtui suuhuni silloin Virsulasta palattua, minun ollessani vielä niin lapsi, että sillä iällä äiti on kaikille suuriarvoinen. 

Sen elokuun ensimmäisenä päivänä syntyneen lapsen ja äidin nähtyäni tiesin myöskin olevani isä, jolle elämä antaa velvollisuuksia. Luulen, että silloin ensi kerran kuulin povessani äänen sanovan: "Ihminen ei ole vain yksilö; eivät ihmisen velvollisuudet rajoitu ainoastaan oman perheen piiriin." 

Sen äänen silloin tukehdutin. Mitäpä voisinkaan, ajattelin, tehdä isänmaani ja kansani hyväksi, kunpa edes voisin olla hyvä ihminen ja hyvä perheen isä, niin sekinhän olisi jo jotakin. Mutta siitä päivästä lähtien sain yhä suuremman halun lukea kaikenlaisia kirjoja: Sain Kalevalan, Kantelettaren ja tilasin Suomettaren. Talvella v. 1877 sain Kiven Seitsemän veljestä ja sittemmin muitakin Kiven teoksia. Niitä lukiessani yhä suureni halu saada jotakin tehdä ulkopuolellakin perheen piiriä; mutta kuten sanotaan, peukalo oli keskellä kämmentä.

Mutta talvella v. 1878 tuli luokseni eräs satujen y.m. kerääjä, ylioppilas Jooseppi Mustakallio. Hän valitti sitä, että hänelle satujen ja runojen sekä arvoitusten keräyksen ohessa oli annettu tehtäväksi myöskin taikojen keruu, mutta taikurit niitä eivät kerro, eikä niitä saa, vaikka ne olisi ihan välttämättömästi saatava, koska kansanrunoutemme ilman niitä on yksipuolista. Minun povessani hytkähti somasti. Sanoin, että Kalevalaa ja Loitsurunoja lukiessani olin huomannut, että näistähän on vasta Lemminkäisen henkinen puoli pelastettu, ruumispuoli vielä viruu tuonelan virrassa sirpaleina, ellei vain liene jo kerätty ja ovat vielä vain julkaisematta. Mustakallio vakuutti, että ne on melkein saamatta, lukuunottamatta vähäisiä pirstaleita; mutta keruu on vaikeaa. Minä sanoin, etten usko, että niitä ei saa, jos todella tahtoo. Se Mustakallio pyysi minua koettamaan ja antoi kymmenen markkaa rahaa kuin joksikin pieneksi vaivan palkkioksi, vaikka hän puhellessa kuuli, että rupean koettamaan, en palkkaa saadakseni, vaan velvollisuudesta isänmaata kohtaan.
Minä rupesinkin toimeen, mutta heti tulin huomaamaan, että ne olivatkin kivien alla lujemmassa kuin edeltäkäsin voin luulla. Silloin kulki Venäjän karjalaisia paljon kiertävinä kauppiaina Suomessa; niitä kun tapasin, niin kestitsin niitä ja kyselin niiltä; sainkin joitakin vähäpätöisiä. Mutta ne aina kertoivat, että heidän kylässä tai siinä ja siinä kylässä on ukko, joka tietää, jos se sanoo; mutta se tuskin sanoo kenellekään, koska ei omalle pojalleenkaan ole sanonut. Niitten nimet kiristin muistiin.

Sotkamon Ala-Sotkamon kylällä oli kylän kiertolaisena vanha ukko nimeltä Antti Valtonen. Sen tiedettiin olleen ennen velho. Sen luokse oli neuvottu Mustakalliotakin, mutta ukko ei ollut kertonut mitään. Minä sitten tein matkan sen luokse, annoin sille hyvät ryypyt ja selitin, minkälaisessa pulassa minä olen kateellisten ihmisten keskessä. Olen metsästäjä, olen kalastaja, mutta kateelliset ihmiset pilaavat pyydykseni. Elukoista leikkelevät karvoja, jopa nahkapalojakin, ja pilaavat kitumaan; ja joka päivä saa olla peloissaan; ne ehkä vielä ihmisetkin pilaavat kitumaan, samoin kuin kerran sen ja senkin olivat pilanneet. Jo ukko rupesikin kehumaan itseään ja neuvomaan taikojaan. Neuvoi keinot, mitä on linnun pyytöjä valmistamaan ruvetessa tehtävä, ettei pysty noidan nuolet eikä tietäjän teräkset, ja samoin ketun pyydyksille ennen pyyntiä, ja mitä on itselleen tehtävä varjelukseksi ja miten elukkain huoneet on Mikon päivänä ja laskiaistiistaina kierrettävä. Siltä Valtoselta sainkin suuren joukon taikoja ja yhdeltä ja toiselta lisää, niin että niitä oli tulevana syksynä melkoinen kokoelma.

Mustakallio oli silloin Kestilässä veljensä luona; veli oli Kestilässä pappina. Kun Oulujärven kylmi kantavaksi ja jää oli vielä vähäluminen, otin sen kokoelmani mukaani ja hiihdin halki Oulujärven Mustakalliolle näyttämään sitä kokoelmaani, mitä hän siitä arvelisi. Hän ihastui kokoelmasta ja kehoitti minua keräämään lisää ja lähettämään suoraan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Helsinkiin. Lupasin sen tehdä, ja syyskesästä, kun ei kylissä ollut suurempaa sepän tarvista, lähdin Venäjän Karjalaan. Ja Suomen rajakylissä keräsin Miinoasta Vuonniseen saakka, josta sitten käännyin takaisin kotiin. 
Sillä matkallani tulin tuntemaan, että taikurit melkein poikkeuksetta ovat pohjaltaan hyväsydämisiä ihmisiä. Se oli ainoa avain niitten aarteille, että sai niitten hyvät sydämet lämpenemään. Täytyi luonteesta aina ottaa selvä, mistä asioista tarinoiminen heitä miellytti, ja usein sai puhella kaikki maailman asiat, ennenkuin saattoi ilmoittaa varsinaisen asiansa ja sitten sanoa joko äidin tai isän tai sisaren ja veljen olevan pahan hengen heiteltävänä seinästä seinään. Ja selittää, että "näiltä kiertäviltä kumppaneilta kuulin, että te olette sellaisia ennenkin pelastanut, niin uskalsin tulla luoksenne." Kuultuaan tarpeeni kehahtivat: "Kyllä niistä selvittäisiin, mutta kuinka mie vanha mies voin sinne päästä". Siihen olin valmis aina selittämään, että tarkoitukseni ei ole teitä pyytää sinne lähtemään, vaan että neuvoisitte keinot, mitä on tehtävä, niin koettaisin ensin itse, ja ellei olisi apua, niin talven tullen hakisin hevosella. Silloin sitä tavallisesti päästiin alkuun. Ja kun kerran päästiin aarteeseen käsiksi hiljalleen päivän ja yön ja välistä kahden ja kolmenkin päivän ja yön kuluessa, mentiin aarteen pohjaan.

Kotiin tultuani sen kokoelmani kirjoitin musteella ja Mustakallion kehoituksen mukaan lähetin sen vakuutetussa paketissa suoraan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Viipyi tasainen vuosi; ei kuulunut mitään. Mutta tulevana talvena tuli postitoimistosta ilmoitus, että siellä oli vakuutettu kirje. Siinä oli kolme sataa markkaa rahaa ja kirje, jossa oli kirjoitusta kolme riviä, joissa sanottiin, että "Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on taikakokoelmastanne myöntänyt nämä kolmesataa markkaa, joista pyydän teidän lähettämään kuitin." Ei sanaakaan ollut kehoitusta niitä keräämään. Minä sen nähdessäni tulin melkein kipeäksi. Oliko sittenkin Mustakallion kehoitus tuulen pieksämistä? Ja sainko tehdä tuon kolmen sadan markan palkasta työtä, jota en minkäänlaisesta rahapalkasta olisi ruvennut tekemään? Ajattelin asiaa vaikka mihin päin: ei ollut ketään, kenen kanssa olisin siitä puhellut. En kuitenkaan päässyt siitä uskosta, että taiat eivät olisi tarpeellisia, ja rupesin miettimään, että alkaisin kerätä niitä omaksi aarteekseni. Mutta kun siihen tarvittiin rahaa ja aikaa, ja kun talvella v. 1881 ostin maatilan puolen Naapurinvaaran Korholasta, joka nieli rahat, niin taloudellisesta syistä se siirtyi vuodesta toiseen, vaikka ensimmäisellä matkallani olinkin tullut näkemään, että ne taiat ovat jo haudan partaalla, että kohta virsikkään Vipusen vatsaan ei ole tietä.

Kuten jo sanoin, olimme ostaneet maatilan, johon olivat menneet rahat ja tullut velkaakin. Täytyi ansaita rahaa ulkopuolelta kotia. Kahtena kesänä olin ollut maanmittari Lönnbohmin apulaisena Lapissa ja talven aikoina kuljin sepän töillä, joten äiti sai yksin hoitaa kotia. Kesällä v. 1883 - silloinkin olin Lapissa - oli kuollut äidin isä. Syksyllä sieltä tultuani kotiin äiti alkoi tuumia, että "ellet sinä vakaudu kotiin, niin olemme velimiesten kanssa tuumineet, että ruvettaisiin yhdeksi taloksi ja muutettaisiin Heikkilään. On niin vaikea tässä minun  hoitaa tätä taloutta." Heikkilässä oli äidillä kolme naimatonta veljeä, yksi sisar ja vanha äiti, joka ei emännän toimiin oikein kyennyt. Sanoin äidille, että "olen tulevaksikin kesäksi   lupautunut Lönnbohmin apulaiseksi. Että sinä kai tunnet veljesi, että tulet niitten kanssa toimeen, niin tehdään vain niinkuin tahdot. Ja jos veljesi ovat miehiä, niin kyllä minä talon rahassa pidän, kunhan he hoitavat talon." Äiti ihastui tavattomasti. Lähti aivan juosten Heikkilään ilmoittamaan asiasta, ja kohta hän palasikin velimiestensä ja sisarensa kanssa Korholaan, missä tehtiin välikirjat ja sovittiin äidin sisaren Mallan kanssa perinnöstä ja maksettiin sillä tuhannella markalla, minkä nyt olin Lapin-retkeltä tuonut.   Ja niin jo seuraavalla viikolla muutettiin Heikkilään.  Se oli äidistä niin tavattoman hauskaa, että hän oikein uudella innolla rupesi toimimaan talon hyväksi. Ja minulle se oli vieläkin enemmän mieleen, kun näin äidin onnellisena ja itse olin vapaa lähtemään sinne, missä vain miestä tarvittiin.

Nyt rupesi taas uudestaan sykkimään povessa se taikojen keruumatka, kun kotoa olin irtonaisempi ainakin talvella lähtemään, jos kesällä olenkin Lapissa. Mutta talossa tarvittiin rahat, joten niitä ei riittänyt matkarahoiksi. Matka siis yhä siirtyi vuodesta vuoteen. - Oli sitten juhannuskesä, muistaakseni v. 1886, kun helsinkiläinen talvimatkailija Lydia Stenbäck osui meille ja jäi koko kesäsydämeksi aina elokuuhun asti. Sille valitin tätä vaivaani: minkälainen halu, ja mistä syystä, minulla olisi päästä keräämään taikoja, mutta rahanpuute estää joka kerta, kun muuten voisin lähteä. Niin hän sanoi, että "luulen voivani siitä pulasta pelastaa, sillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runoustoimikunnan esimies, professori Krohn on hyvä tuttavani. Helsinkiin tultuani puhun sille, ja uskon, että hän toimittaa oikein iloiten sinulle sen tarvittavan matkarahan. Ei kulunutkaan monta viikkoa: neiti Stenbäckin mentyä Helsinkiin sain häneltä kirjeen, jossa hän valittaa suruaan, kun minä en tulekaan saamaan sitä haluamaani matkarahaa, vaan ainoastaan »sata markkaa sinne, mihin sinä tuskin lähtenet." 

Ja samassa postissa tulikin kirje, seuran  sihteerin lähettämä, jossa sanottiin, että Venäjän Karjalasta on jo tarkoin kerätty, mitä sieltä on voitu saada, mutta Ylikiimingin ja Kuusamon ja Pudasjärven rajamailta ei ole kerätty; "Kirjallisuuden Seura on siellä keruuta varten myöntänyt sata markkaa matkarahaksi, jos aiotte sinne lähteä." Tulen tunsin hulmahtavan povessani ja kirjeen saatuani ensimmäisellä istuimella kirjoitin neiti Stenbäckille kirjeen, jossa sanoin, että "Helsingin herratko aikovat minun suuhuni panna ohjakset ja ajaa sinne, mihin minä en tahdo. Vaikka minulle ei Helsingistä näytä annettavan apua, niin minä kuitenkin lähden ja kerään omaksi aarteekseni."

Kun tuli talvi ja järviin kantava jää, lähdin matkalle. Otin kotoa toista sataa markkaa, hiihdin Ouluun saadakseni ulkomaan passin sekä lisää matkarahaa. Kaiun toimittaja Kivekkäältä sain lainaksi kolme sataa markkaa, panin sukset jalkaani; ja Utajärven, Puolangan ja Suomussalmen kautta ohjasin matkani Venäjän Karjalaan. Suomussalmen pitäjän kaukaisimmasta talosta Hossasta menin rajan yli Tiirovaara-nimiseen Venäjän Karjalan kylään, josta sitten Pistojärven kautta lähdin painumaan Uhtualle ja Paanajärvelle päin, sieltä käännyin ristiin rastiin hiihdellen Tuoppajärven ja Pääjärven kyliin. Oulangan kirkonkylästä lähdin maaliskuun loppupäivinä Suomen rajaa kohti ja tulin Kuusamon Paanajärvelle Suomen puolelle.

Kuinka lämpimästi muistankaan pääsyni Paanajärven Mäntylän ystävälliseen taloon, missä paitsi ystävyyttä sain ruokaa, joka ei inhottanut. Siellä Venäjän Karjalassa jos saikin ruokaa, jota voi suurimpaan nälkäänsä syödä, niin uskonnon rajoituksen takia se annettiin niillä mieron astioilla, jotka olivat kaiken muun näköisiä kuin ihmisen ruoka-astian.
Siltä matkaltani Venäjän kautta kirjoitin aina, milloin tilaisuutta oli, neiti Stenbäckille kertoen asiani onnistumisesta. Stenbäck oli ne sitten julkaissut Suomettaressa, niin että Kirjallisuuden Seuran herrat näkivät, missä mies oli. Sieltä Kuusamosta maaliskuun loppupäivinä Pudasjärven kautta hiihtelin Ouluun tullakseni suoraa päätä kotiin.

Mutta Kivekäs toimittamalla matkarahat pakotti menemään Helsinkiin ja sanoi, että kyllä siellä Helsingissä on sinua kohtaan jo lauhkeampi tuuli kuin viime syksynä. Ja totta olikin. Kyllä siellä sitten jo pidettiin miehenä; ja muistelen viisi sataa annetun rahaa, vaikka eihän siitä palkaksi jäänyt mitään, kun palatessani Kivekkäälle maksoin velkani.. Sitten viikon päivät oltuani Helsingissä matkustin kotiin, ja kotiin tultuani kirjoitin kokoelmani musteella ja lähetin Helsinkiin. Se kokoelma siellä vaikutti sen, että seuraavana kesänä nykyinen professori Kaarle Krohn nuoren rouvansa kanssa tuli meille pyytämään minua lähtemään vieläkin, jos luulisin olevan saatavaa.
Minä kun sanoin olevan paljonkin vielä saatavaa, annettiin minulle tulevaksi talveksikin kolmen sadan markan matkaraha, ja kun vielä lupasin lähteä, niin annettiin toiseksikin talveksi matkaraha ja olisi annettu kolmanneksikin, mutta talvella v. 1889 Suomen ja Ruotsin perimmässä Lapissa sairastuin lentsuun, josta tuskin toinnuin. Se vei osan terveydestäni iäksi päiväksi, niin etten voinut enää lähteä. Sanoin, että olen tehnyt, mitä olen voinut.


MITEN MINUSTA TULI KIRJAILIJA.


Neiti Stenbäck tuli seuraavanakin kesänä kesävieraaksemme ja hänellä oli suomennettavana norjankielinen Jonas Lien kirjoittama kirja "Elinkautinen vanki". Hän oli sitä muutamia päiviä jo kääntänyt, kun minä eräänä iltana työstä tultuani tapani mukaan menin hänen kanssaan puhelemaan. Silloin hän otti pöydältä melkoisen vihkon kirjoitettuja paperiarkkeja ja hymyillen kysyi:

"Oletko niin väsynyt, ettet voisi kuunnella tätä minun käännöstäni?".
Minä naurahtaen sanoin: "Minä tuskin tulenkaan niin väsyneeksi, etten voisi valmista kuulla." Hän rupesi lukemaan ja luki pitkän matkan, ennenkuin kysyi, että "miltä se kuulostaa?" Minä sanoin, että "suomea se on, mutta se on niin kuivaa kuin vanhanaikaisen kirkkopostillan saarna tai ruotsalaisen karäjäin pöytäkirjan suomennos." 

Neiti Stenbäck ilosta huudahti, löi käsiään yhteen ja sanoi: "Sehän oli oikein sanottu! Todellakin nuo lauseet ovat niin väsyttävän pitkiä, juuri kuin vanhassa kirkkopostillassa!" Sitten hän alusta lähtien luki muutaman lauseen ja kysyi, miten minä sanoisin tuon lauseen. Minä sanoin, että "minä sanoisin tuon lauseen ajatuksen ihan toisilla sanoilla." Neiti punalti päätään ja hieman alakuloisesti sanoi: "Mutta se ei olisi sitten käännöstä."

"Jos takaan, että siinä on sama ajatus ja vielä mehevämmässä muodossa." Neiti mietti pitkän hetken. Otti sitten puhtaan paperiarkin, lyijykynän ja muutaman arkin niitä käännös-papereitaan ja sanoi: "Oletko niin hyvä, että kirjoitat tuohon tuosta muutamia lauseita". Tein mielelläni niin ja otin ne ainekset eteeni pöydälle ja kirjoitin omilla sanoillani höystäen vielä sattuvilla sanansutkauksilla. Sen kirjoituksen luettuaan neiti sitten sanoi: "Kyllä minun täytyy hankkia sinun sijaasi tuonne heinäniitylle mies, ja me rupeammekin yhdessä tähän työhön. Eikös niin!" Minä punalsin päätäni kieltävästi ja sanoin: "Minun sijani täyttäjää miestä sinä et heinäniitylle saa, vaikka etsisit elävien ja kuolleitten valtakunnat. 

Niityltä minä en eroa pois, mutta luulen asian tulevan autetuksi sillä, että kirjoitat käännöksesi paperille niin harvaan, että voimme rivien väliin kirjoittaa korjauksemme sitten joutohetkinä näin iltasilla ja pyhinä." Siihen hän sitten tyytyi ja sanoi: "Koetamme sillä tavalla."  Ja sillä tavalla olimme menneet koko kirjan läpi. Eräänä kolkkona sadepäivänä niittäessäni märkä vaate oli hieronut polveani, niin että siihen syntyi paise, joka muutamien päivien kuluessa tuli niin pahaksi, että jouduin vuoteen omaksi. Neiti Stenbäck näki, miten minä, vaikka jalassani oli tuska, kärsin siitä, etten päässyt heinäniitylle. Kerran hän sitten eräänä kirkkaana heinäkuun päivänä tulla leimahti kuin käskettynä minun vuoteeni viereen ja hymyillen sanoi:  "Minäpä toimitan  sinulle, hyvä ystävä, työtä, niin että voit unohtaa ikäväsi heinäniitylle, vieläpä osan jalkavaivastasikin."

"No, mitähän sinä nyt semmoista löytäisit?" Ajattelin, että kysymyksessä oli jotakin lapsellista, jonkalaista nuorilla neitosilla usein tapaa. Hän sitten tekeytyi vakavaksi ja sanoi: "Olen koko kesän ajatellut, että sinusta täytyy tulla kirjailija." -"Kirjailija? Tuohesta tulee lakki, vaan vanhasta ei tule pappia, on vanha sananlasku", sanoin vakavasti. -"Älähän sano. Kuulehan, me Helsingin naiset julkaisemme ensi jouluksi naisyhdistyksen kalenterin, johon tulee kymmenien eri kirjailijain kappaleita; sinä kai voit kirjoittaa siihen kappaleen. Sen ei tarvitse olla kovin pitkä, pitkää siihen ei sovi; noin pari tai kolme, ehkä neljäkin tavallista kahdeksantaitteista sivua. Ottaisit aiheeksi oman elämäsi jonkin merkillisen päivän."

Poveni tunsin nytkähtävän ja sanoin: "No, aiheista ei mene käsi päähän. Tuohan lyijykynä, paperia ja jokin sileäkantinen kirja kirjoituspöydäksi ja vielä tyyny tuonne pääni taakse, että saan pääni pystympään." Ja kohta olinkin siinä asennossa, joka ikäni pysyy mielessä, samoin kuin sekin asento Naapurinvaaran Korholan perikammarissa, jossa ensimmäiset kirjoituskirjaimet piirsin paperille. Kirjoitin alkulauseeksi: "Eräs tavallinen pyhäpäivä lapsuuteni ajoilta." Sen alle rupesi ihan kiireen vilkkaan tulemaan sanoja. Neiti Stenbäck istui pääni takana ja pienen tuokion perästä käsiään yhteen lyöden huudahti, että "sitähän tulee kuin turkin hihasta." Sen kappaleen kirjoitinkin ennen iltaa loppuun; neiti Stenbäck kirjoitti sen puhtaaksi ja vei matkassaan Heisinkiin. Sinne Helsinkiin hän matkusti Oulun kautta käydäkseen veljensä Kaiun toimittajan luona. Siellä hän oli tavannut toisenkin veljensä Lauri Kivekkään ja tämän nuoren rouvan. Siellä oli sitten luettu se minun ensimmäinen tekeleeni ja ihastuttu siihen määrään, että Lauri Kivekäs ja hänen rouvansa olivat Kaiun toimittajaa pyytäneet lähettämään minulle rahaa, että palkkaamalla maatyöhön miehen pääsisin luomaan suurempaa teosta. Eikä kulunutkaan monta päivää, kun postissa tuli viisikymmentä markkaa ja kehoitus ruveta kirjoittamaan suurempaa teosta, johon itse saisin valita aiheen.

Sitten syntyi töitteni välissä Korpelan Tapani niin aikaisin, että se ilmestyi jo jouluksi. Sitä olen monesti katunut, että silloin satuin ottamaan sen aiheen siinä muodossa, sillä parempi ja laajempi romaani siitä olisi myöhemmin tullut: meni haaskioon liian, hyvä aihe . . .


MITEN JOUDUIN KÄRÄJÄN KÄYNTIIN.


Motto: "Raha rikkahan kuluvi, 

pää menevi köyhän miehen."

Me asuimme vielä Korholassa, kun eräänä syksynä tulin Lapista kotiin. Kotona oli suru korkeimmillaan, kun äidin sisaresta Mallasta oli kolme nuorta miestä vihoissaan levittänyt laajan juorun: he olivat muka Mallan kanssa harjoittaneet mitä halpamaisinta salavuoteutta. Mallalla oli sulhanen, ja hän pelkäsi sen juorun takia tulevansa hyljätyksi, ja siinä tarkoituksessa juoru oli synnytettykin. Malla oli siitä suuressa tuskassa, ja hän tuotti surua äidillekin. Sotkamon syyskäräjät olivat viikon päästä; Malla aikoi saada miehet haastetuiksi niihin, mutta hän ei saanut asianajajaa avukseen, sillä Kajaanissakaan ei ollut huonoakaan asianajotoimistoa. Eikä kukaan lautamieskään ollut lupautunut avuksi; Malla ja äitikin rupesivat pyytämään minua lupautumaan käräjissä auttamaan, että saisi ajoissa antaa niille haasteen.


Kun minäkin uskoin tytöstä yhtä hyvää kuin äitikin vakuutti, niin tunsin povessani syttyvän vihan niihin miehiin. Aivan hiukset nousivat päässäni pystyyn. Mutta samalla kuitenkin muistin sen hyvän isoisän pyhällä ylpeydellä sanoneen, että "täksi olen elänyt, enkä ole jalkaani lakituvan kynnyksen yli astunut. Siellä, kuten on sananlasku, ”raha rikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen.” Siellä on laki sinne, kunne kantajat paremmat. Se on vain viisasten pelipaikka." Niin vihani yli tunsin siitä kamalaa aavistusta ja sanoin äidille, että "käyhän sinä tuota Hiltusen lautamiestä pyytämässä. Minä en kahden kaulani edestä haluaisi lähteä käräjiin." Äiti kävi pyytämässä Hiltulan Sipoa, mutta hän oli kieltäytynyt ja vielä sanonut: "Se on turha homma, sillä tyttö jos olisi viaton, niin pojat eivät niin julkisesti voisi puhua tytöstä. Kyllä he sen verran tietävät, mikä siitä on palkka, jos syyttömästi tytöstä puhutaan sellaista, mitä Mallasta on kuulunut." Äiti tuli Hiltulasta ja sanoi, mitä Sipo oli sanonut. Siihen minä sanoin, että "Malla hankkikoon lääkärin todistuksen viattomuudestaan, sitten minä lähden, ilman en lähde. Täytyy olla ase kädessä ja lukko lyömässä sotarintaan lähtiessä." Aamulla Malla lähti Kajaaniin ja seuraavana päivänä toi sieltä sinetillä varustetun ruotsalaisen paperin. Lähdin se mukanani pappilaan saamaan sen sisällyksestä tiedon. Sieltä tultuani sanoin Mallalle, että "nyt meillä on ase kourassa, mene nyt toimittamaan haaste miehille ja parille tai kolmelle todistajalle, kenen luulet parhaiten tietävän." Annoin kymmenmarkkasen Mallan kouraan ja käskin mennä Hiltulaan. Malla neuvotteli vielä äidin kanssa, ketä todistajaksi haastetaan, ja sitten hän lähti juosta huurottamaan Hiltulaan.

Pojat eivät vielä käräjätuvassakaan uskoneet asiataan pahaksi; nauraa tirskuen vain supisivat ja pitivät salaista ivaa, kun minä Heikkilän punaposkisen ja pullearintaisen Mallan kanssa rinnan seisoin juuri kuin papin edessä vihillä. Pitkän silmäyksen meihin mustakulmainen ja pitkäsilmiripsinen tuomarikin loi, ennenkuin lauhkealla tavalla kysyi: "Mites te nyt sanotten?" Minä vedin lääkärin todistuksen taskustani esiin ja sanoin, että nämä miehet ovat tästä tytöstä puhuneet sitä ja sitä, "mutta tässä lääkärin todistus tytön viattomuudesta." Silloin miesten naamataulut siellä käräjähuoneen toisella seinämällä punastuivat ja silmät rupesivat lieteen katsomaan. Tuomarinkin ääni oli lääkärin todistusta lukiessa muuttunut korkeaksi; ja ärähtäen hän kysyi: "Oletteko puhuneet semmoista?" Kaksi niistä miehistä pani halla, mutta kolmas, nimeltä Juho Okkonen, ei menettänyt rohkeuttaan. Se pöyhkeästi sanoi: "Minä en ole puhunut muuta kuin totta, ja minulla on todistajat." Silloin toisetkin murahtivat: "En minäkään, en minäkään!" Niitten miesten todistajia ei kuitenkaan otettu kuultavaksi; ainoastaan Mallan. Ja muutenkin se oikeuden käyttö minusta tuntui yksipuoliselta, vaikkakin me voitimme ja miehet saivat sakkoa.
Tähän ei kuitenkaan loppunut minun pääsyni käräjiin. Ei ollut montakaan vuotta kulunut, kun jouduin taas autettavan avuksi. Silloin olimme jo asumassa Heikkilässä.

Pekkilä-niminen talo on Naapurin vaaran kyläryhmän laitataloja. Siinä oli paljon lapsia, ja niiltä kuoli äiti. Ja isä oli siksi polkeen-alainen, ettei saanut lapsilleen äitipuolta tavallisten ihmisten joukosta; viimein hän haki Kuhmon periltä Venäjän rajalta ikäpuolen mustan ja laihan naisen, joka ei vihityssä avioliitossa ollut kenenkään kanssa. Se menetteli lapsipuoltensa kanssa niin, että ken vain kynnelle kykeni, se pakeni maailmalle. Nuorinkin, alle kymmenen vuoden ikäinen tyttö oli sekin monesti yrittänyt paeta, mutta isä oli aina sen äitipuolen avuksi hakenut kotiin. Eräänä kesäkuisena sunnuntaiaamuna rippikirkkoon lähtiessään äitipuoli oli rääkännyt tämän tytön aivan hengen rajoja myöten; ja kuinka olisi lopussakin käynyt, ellei kirkkoon-menijöitä ihmisiä olisi sattunut joutumaan hätään, joten tyttö oli päässyt hengissä käsistä ja paennut metsään.
Sinäkin kesänä oli meillä kesävieraana ennen mainittu neiti Stenbäck. Meillä oli tallissa komea ori; äiti ja se neiti lähtivät sillä kirkkoon; ja sieltä iltapäivällä palatessaan Tikkalan niemen sillan päässä Tenetin virran rannalla he olivat huomanneet sen tytön verissään istumassa ja itkemässä mietiskellen, vieläkö turvautua ihmisiin, vaiko mennä virtaan. Äiti oli laskeutunut kärryistä ja pakottanut tytön tulemaan mukaan meille; siellä päätettiin, että tyttö saa jäädä meille. Lupasin Hiltalle (Hilta oli tytön nimi), että kyllä täällä Pekkiläinen ymmärtää liinasukkineen lähteä kotiinsa, jos tulee hakemaan.
Pekkilään olikin jo kulkenut viesti tytön olinpaikasta, niin että huomenaamuna oltiin Heikkilän pirtissä aamiaista syömässä, kun Pekkiläinen tuli ja näki, että tyttö on pöydän takana syömässä. Hyvää päivää sanomatta hän vihaisesti huusi: "Täälläkö tuo karkulainen on, jota metsistä on haettu. Alahan nyt rikeneen joutua jälkeeni!"

Nähtyäni tuon pöyhkeyden kuohahti povessani ja sanoin siksi tulisesti, että sen Pekkilän läntsykkäkin ymmärsi:
"Ala nyt kiireen vilkkaan katsella reikää, mistä tulit, että kerkiät takaisin, ennenkuin minä kerkiän käydä vihaiseksi, sinä moinen orpojen isä."
Ukko yritti kiivastua hänkin, mutta samassa hän näki, että minulta jäi syönti kesken. Kun rupesin nousemaan pöydästä, hän kerittäytyi lähtemään ja uhkaillen meni ulos; ja sille tielle hän katosi. Mutta ei ollut monta päivää kulunut, kun sain käräjiin haasteen lapsen valtaamisesta. Käräjissä näytin todistajilla asian oikean laidan; tyttö tuomittiin minun hoitooni; ukkoa sakotettiin ja tuomittiin minulle maksamaan käräjäkuluja kuusikymmentä markkaa. Siinäkin asiassa oli lain käyttö mielestäni yksipuolista -ukolle ei annettu niin paljon suun vuoroa, että olisi saanut selittää, ettei hän ollut edes kotona silloin, kun tyttöä oli rääkätty; ja todella hän oli ollutkin kirkolla; hän oli mennyt sinne jo lauantaina kirjoituttamaan itseään ja emäntäänsä rippi-kirkkoon.

Hilta oli meillä sitten monet vuodet - muistaakseni hän kävi meillä ollessaan rippikoulunsakin. Eräänä kesänä Oulun lääninkamreeri Hortling rouvineen huvimatkoilla kulkiessaan tuli meille ja pyysi ruokaa. Hilta äidin kanssa laittoi niille vieraille päivällistä. Hiltan nähdessään rouva mieltyi siihen näppärään, sievään tyttöön; ja kuultuaan, että tyttö ei ollut talon lapsia, hän alkoi tuumia äidille: "Kun minä juuri tarvitsisin tuommoisen, niin eikö emäntä antaisi minulle tuon tytön." Äiti siihen aivan sanaa katkaisten reippaasti sanoi: "Saatte kai sen, kyllä minulle on toisia orpoja tarjolla." "Aivanko totta!" huudahti rouva iloisesti. "Aivan totta! Sopikaa vain Hiltan kanssa. Käske minä en Hiltaa", uudisti äiti samassa. Siinä päätettiinkin, että Hilta tuli lähtemään vierasten matkaan. Minäkin samassa pöydässä söin päivällistä; siinä tuli kerrotuksi, miten Hilta oli joutunut meille. Rouva taputti minua olkapäähän tytön pelastamisesta. Ja herra vihan tuli kasvoissaan sanoi: "Seitsemän vuotta kuritushuonetta olisi pitänyt sen akan saada ja ukon oikein roima selkäsauna." Minä naurahdin ja sanoin: "Likellä se jo olikin silloin, kun hän tuli meiltä tyttöä hakemaan . . ."


OLIN JOUTUMASSA PIETARIIN HIRTETTÄVÄKSI.


Kahtena kesänä, vv. 1880 ja 1881, olivat Suomen ja Venäjän hallitukset päättäneet avata Suomen ja Venäjän rajan Oulun läänin kohdalta aina Kuopion läänin rajasta Paatsjokeen Karjalan rajaan.

Ja Oulun läänin kuvernööri oli antanut Suomen puolen avaamisen maanmittari Lönnbohmin toimeksi ja määrännyt työn alkavaksi heinäkuun ensimmäisenä päivänä v. 1880 Kuopion läänin rajasta. Lönnbohm pyysi minua lähtemään sinne apulaisekseen. Lähdinkin sinne, ja raja avattiin sinä kesänä Kuopion läänin rajasta Vaatimenaivi-nimiseen tunturiin Kuolajärven pitäjään. Tulevana kesänä päätettiin siitä taas heinäkuun ensimmäisenä päivänä lähteä avaamaan, jolloin venäläisen insinöörin miehineen oli myös oltava paikalla.
Me sinne taas Lönnbohmin kanssa yhdessä lähdettiin. Meidän piti mennä Kuolajärven kirkon kautta, koska kuvernööri oli lähettänyt rajan-aukaisurahat Kuolajärven nimismiehelle Lönnbohmin nostettavaksi.
Saavuimme nimismiehen kotiin sunnuntaiaamupäivällä. Nimismies kestitsi meitä koko päivän. Tällöin tuli kerrotuksi paikkakunnan oloistakin. Nimismies valitti, että täällä ei olisi kovinkaan paha olla, kun noilla äärettömillä erämailla on poronhoito niin hyvä, ellei olisi alituinen maanvaiva Venäjän lappalaisista. Niitä on kymmeniä perheitä tässä rajan toisella puolella, jotka aivan yksinomaan elävät tämän pitäjän poroilla. Ne joukko joukon perästä vievät poroja rajan toiselle puolelle. Niitä poroja kyllä paimennetaan, mutta niitä ei saa niin varotuksi, ettei niitä aina pääsisi rajan lähellekin, ja silloin lappalaiset ovat kuin sudet niitten kimpussa viemässä rajan yli. Niitä jos kuka ikinä tapaisi tällä puolen rajan, niin saisi vangita. Hän sanoi, että "jos tekin niitä tapaisitte tällä puolen rajan, niin vangitseisitte ja lähettäisitte tänne minulle".

Nimismiehen kertoessa tunsin poveni kuumenevan niitä lappalaisia kohtaan, kun tuommoisen Lapin kylmän erämaan eläjien ainoa omaisuus on joka päivä vaarassa joutua rosvon saaliiksi.
Lönnbohm pestasi Kuolajärven kirkonkylästä muutamia miehiä lähtemään rajalle. Niitten kanssa aamulla lähdettiin Kurtin kylään saamaan lisää miehiä ja ruokatarpeita rajalle, jotta jouduttaisiin tiistaina heinäkuun ensimmäisenä päivänä Vaatimenaivin laelle.
Venäläinen insinööri oli jo monta päivää ennen tullut Kurtin kylään, mutta sillä ei ollut yhtään työmiestä. Kurtin kylästä hän olisi saanut suomalaisia miehiä, mutta kun hän tarjosi vähän palkkaa, ei kukaan lähtenyt.
Lönnbohm toimitti minut lähtemään rajalle ja itse jäi toimittamaan ruokatarpeita sinne. Minä lähdin sinne kahdentoista työmiehen kanssa, ja matkaan lähti venäläinen herrakin, vaikka hänellä ei ollut yhtään miestä, ja eväsneuvojakin oli korkeintaan kahdeksi päiväksi. Se siitä huolimatta kulki mukanamme, vaikka matkamme päivä päivältä urkeni kauemmaksi ihmisistä, joilta ruokatarpeita voi saada. Työmiehet myötään puhuivat niistä kirotuista ryssänlappalaisista samaa, mitä nimismies Sarelius oli puhunut, ja sanoivat, kuinka monta poroa häneltä ja häneltäkin yksistään viime talvena olivat vieneet. Yhdeltä olivat ampuneet hyvän paimenkoirankin.
Sitä kuullessa minun poveeni karttui yhä uutta vihaa niihin lappalaisiin.
Oli heinäkuun kahdestoista päivä. Oltiin pääsemässä Nuorttitunturin juurelle, kun aavan suon takaa jylhän petäjikkökankaan laidasta alkoi näkyä pieni silloin tällöin metsän sisästä tuikahteleva savu. Miehet sen nähtyään kuin yhdestä suusta kiroten sanoivat, että taas ovat tappamassa meidän porojamme.
Minä sanoin, että jätetään työ tähän, otetaan kontit selkään ja mennään ystävällisinä niitten puheille, niin ehkä eivät pakene. Yksi minun miehistäni osasi hieman venäjän kieltä; sen käskin tulkita venäläiselle insinöörille, että nyt lähdetään lappalaisten tulille. Se ihastui siitä tavattomasti ja lähti pitkin askelin edellä mennä köhnimään.
Ja kun lappalaiset meidät huomattuaan hyppäsivät pystyyn silmät pyöreinä  - pitääkö tästä lähteä juoksemaan yli rajan - insinööri alkoi iloisesti pulittaa niille. Lappalaiset jäivät kuulemaan, mitä miehiä olimme ja mihin matka. Meidän miehemmekin katellen tervehtivät lappalaisia kuin parhaita ystäviä, vaikka vihan myrkkyä poveen lisäsivät ne kiehumassa olevat lihapadat.
Sillä kolme kattilaa oli kiehumassa lihaa. Miehet arvasivat, että niissä oli taas suomalaisten porojen liha!
Lappalaiset rauhoittuivat, vaikka tiesivät tekonsa - heitä oli yksitoista miestä ja sen lisäksi se ystävällinen, suuri ja ruma venäläinen insinööri; ja meitä oli vain kuusi miestä. Sillä seitsemän miestä oli hakemassa ruokatarpeita Kurttijoen latvasta, jonne Lönnbohmin tiedettiin niitä toimittaneen.

Lappalaiset olivat rauhoittuneet; he asettuivat lihapatojensa ääreen syömään päivällistä, johon ateriaan pääsi osalliseksi sekin insinööri. Ja kova, iloinen, räkättävän naurun sekainen polina rupesi kuulumaankin leiristä.
Mekin asetuimme päivälliselle ja teimme tulen loitommaksi rajan puolelle, josta metsän varjossa yksi mies lähti vakoilemaan nähdäkseen, mitä oli tehty; ja tuokion perästä hän tuskaisin naamoin tuli luoksemme ja sanoi: "Taas sen kirotut ovat tappaneet kolme meidän poroamme. Minun on yksi ja Jaakon on toinen ja kolmas on Ala-Kurtakan Nikun. Lihat ovat tuolla hetteellä ja nahkat pääkalloineen tuolla tuon ison kuusen juurella. Mutta mitä tehdä? Nyt olisivat meidän käsissämme, mutta kun meitä on niin vähän ja noita on niin paljon. Tuo Venäjän kontio vielä niitten apuna." Siinä tuumiessa miehet täyttyivät ihan tuskasta, kun emme uskaltaneet käydä käsiksi. Minunkaan poveni ei ollut tyhjempikuin toistenkaan, ehkä oli vieläkin täyteläisempi.
Minä sanoin päättävästi, että "oman kunniamme tähden olkaamme oikeita pohjalaisia ja pankaamme nuo köysiin.” Kaikki sanoivat, että se olisi mahdotonta: kaksi yhtä vastaan ja vielä päälliseksi tuo yksi, jonka suuhun me kaikki sovimme kuin hyttyset. Minä vain yhä rohkaisin miehiä, käskin vain tehdä, mitä minä käsken. Sen yhden miehen, joka taisi venäjän kieltä, kumma kun sen nimeä en muista, käskin tulkita venäläiselle insinöörille, kun minä ilmoitan asian. Silloin me lähdettiin.

Lappalaiset olivat päässeet syömästä ja pyörein silmin hyppäsivät pystyyn, kun näkivät meidän niin joukossa lähestyvän. Minä ilmoitin asian ja sanoin: "Antaudutteko hyvällä vai tahdotteko kuolla paikalla?" Ne rupesivat hätäisesti pölisemään sille insinöörille. Se rupesi hirveällä äänellä römisemään lappalaisten puolesta, että mieheni todellakin alkoivat uskoa, että kohta olemme tuon kurkussa kuin erämaan sääsket. Lappalaisilla oli nuoraisia hihnoja matkassa niillä kantaakseen lihoja kotiinsa. Minä sanoin miehille käskevästi: "Ottakaa niitten hihnoista nuoria ja alkakaa vain yksi kerrallaan sitoa kädet kalvosista selkien taakse ja puuhun kiinni. Joka lähtee pakenemaan, sen minä ammun." Sen kuultuaan yksi, se oli isoin niistä, otti pyssynsä näreen suojasta ja rupesi minua ampumaan. Silloin kuului miesten suista hätäinen, melkein parahtava ääni: "Ampuu! ampuu!. .." Minä hyökkäsin sitä minuun osotettua pyssyä kohti, löin kädelläni siihen ja se laukesi ilmaan. Silloin räpsäytin pyssyä petäjään, että muut osat vinkuen lensivät metsään. Se rauta vain jäi käteeni. Silloin kaikki ne lappalaiset hyökkäsivät kimppuuni, mutta minä kun pyörähdin pyssynraudan kanssa, niin muutamia sortui jo maahan. Silloin se venäläinen insinööri tempasi tulen luota honkaisen halon ja kauheasti röhkyen tuli minua lyömään. Mutta ennenkuin se kerkisi lyödä, vihlaisin pyssyn raudalla sen kalvosille ajatellen, että ensi kerralla niistä kapaloista irtautuu halko. Mutta samalla pyssyn rauta kävikin sen niskaan sillä seurauksella, että se rysähti maahan kuin korvenkontio. Sen nähtyään lappalaiset hätäytyivät ja alkoivat itkeä, paitsi yksi, joka siinä insinöörin vastaanottoaikana oli lähtenyt juoksemaan pakoon. 

Jos olisi ollut jossakin muunlaisessa mielentilassa, sille menijälle olisi saattanut nauraakin, kun se juostessaan risuista kangasta tuon tuostakin korkeista kenkiensä nokista tarttui risuun ja tupsahti päälaelleen maahan, josta kimposi ylös ja lähti juosta vikeltämään siksi, kun taas tuli uusi tupraus. Mutta nyt ei ollut aikaa nauraa. Minä sain maahan pudonneen revolverin käteeni ja komensin työn kulkua, joka miehilleni olikin niin mieluista hommaa, että en usko heidän toista kertaa niin mieluisessa hommassa olleen. Kun kaikki kymmenen lappalaista olivat kädet selkien taakse sidottuina ja puihin kiinnitettyinä, niin oli siinä metsässä ääntä ja ruikinaa, että toista kertaa siinä ei ole ennen ollut eikä jälkeen tule. Sillä lappalaiset tiesivät tekonsa ja uskoivat heidät vietävän tapettaviksi; ja he itkivät aivan kohti kurkkuaan huutaen ja rukoillen vaimojensa ja lastensa tähden armoa. Silloin tuntui povessani somalta, että se yksi, Matvei kuului olleen sen nimi, pääsi niitten perheille viemään tietoa. Venäläinen insinööri oli lappalaisten sitomisen aikana tointunut ja siirtynyt kaatuneelle puulle istumaan; siinä hänkin verta sylkien itki kuin pieni lapsi.

Minä komensin mieheni laittamaan lappalaiset kollooseen. Lapissa kutsutaan kollooksi semmoista kulkuetta, jossa kuormattomat porot kiinnitetään hihnoistaan toisiinsa, niin että kun eillimmäistä poroa lähtee mies taluttamaan, niin kaikkien täytyy lähteä perään. Tällaiseen kollooseen sidottiin nyt kaikki lappalaiset. Minä laitoin kaksi miestä eväskontit selässä kuljettamaan sitä kolloota Kuolajärven kirkolle nimismies Sareliuksen haltuun. Venäläinen insinööri tahtoi aivan väkisten lähteä mukaan, kun hänellä ei ollut ruokaa ja kun hän pelkäsi minun suuttuneen, etten antaisi hänelle syötävää. Kun en ilennyt sitä vangita, niin en irtonaisena päästänyt sitä mukaan: käskin vain sen venäjän kieltä taitavan miehen sanoa, että minä annan ruokaa. Ja ystävällisesti hymyillen löin häntä kädelläni olkapäähän ja viittasin matkan suuntaa. Se tuli siitä niin hyvilleen, että tahtoi suudella, mutta en antanut. Kuului vielä metsän läpi menijäin itkun hiljaista hyminää, kun me kolmen kirvesmiehen kanssa lähdimme rajalle.
Luulen, ettei yksikään siinä mukana olleista miehistä unohda sitä päivää, ja uskon joitakin olevan elossakin, koska minäkin tässä kynä kädessä vielä olen ja tapaus tuntuu kuin eilen tapahtuneelta.
Saman päivän iltana saapuivat rajalle evästen hakijat ja kertoivat sen itkun ruikinan kuullessaan joutuneensa yhteen niitten vastaantulijain kanssa ja vaihtaneensa niille menijöille yhden miehen, joka paremmin tuntee matkat, tietää matkalle sattuvissa joissa kosket, joista voi kahlaamalla päästä yli, sekä osaa kiertää suuret rimpisuot.

Aukaisimme rajaa Korvatunturiin asti, joka on Kemijoen latvan kohdalla, ja kaikkien miehien piti nyt lähteä Kemijoen latvasta hakemaan ruokavaroja, joten venäläinen insinöörikin lähti mukaan. Kutsuttiin sitä paikkaa Jokihaaraksi, johon oli puhe tuoda ruokatarpeita. Siinä yhtyivatkin maanselältä.laskevat kolme puroa, jotka synnyttivät Kemijoen niin isoksi, että sitä voi venheellä kulkea. Siinä kuitenkin saimme odottaa kolmatta päivää ja onkia harreja ja lohia, ennenkuin Lönnbohm kahdella venheellä saapui tuoden ruokatarpeita niin paljon, että niitä piti riittää Paatsjoelle asti.
Lönnbohm osasi vähän venäjän kieltä. Ja kun hän kuuli, että venäläisellä insinöörillä ei ole miehiä eikä mokaa, niin hän esitti, että miehen olisi paras lähteä hänen mukaansa ja matkustaa Suomen kautta Pietariin ja Moskovaan, kun kuului olevan Moskovan takaa kotoisin. Se tuli siitä esityksestä iloiseksi ja pyysi minua taskukirjaansa kirjoittamaan nimeni ja postiosoitteeni, että hän voisi lähettää minulle ja minun vaimolleni joululahjan, kun minä en ottanut rahaa siitä hänen ruokkimisestaan. Ja niin yhteisen lohikeiton syötyämme he lähtivätkin venheillään jokea alas, ja me tavattoman raskaine ruokataakkoinemme käännyimme Talkkunaoivi-tunturiin, josta pitäen sitten käytiin raja Korvatunturista Talkkunaoiviin. Ja sitten lähdimme me kulkeutumaan Paatsjokea kohti. Paatsjoen takana on Mutkavaaraksi nimitetty paikka, mihin Suomen ja Venäjän raja loppui ja mistä Norjan ja Suomen raja alkoi. Siihen loppui sinä kesänä meidän työmme ja me lähdimme matkustamaan kotiin.

Tulevan talven olin kotitöissä. En halunnut liikkua sepäntöilläkään. Halusin vedättää pelloilleni lantaa ja saada nyt jonkun aikaa olla perheeni keskuudessa.
Oltiin jo maaliskuun lopulla, kun eräänä tuiskuisena sunnuntai-iltapäivänä olin kamarissani lukemassa postia, jonka naapurin kirkkomiehet olivat tuoneet kirkolta. Olin lukemassa Kuolajärven nimismiehen Sareliuksen pitkää kirjettä, kun kamariini tulivat poliisi Tuomas Väyrynen ja lautamies Kusti Komulainen. Näin jo niiden kasvoista, että niillä oli asiallista asiaa. Ja kysymykseeni: "mitä sitä vierahille kuului;", Tuomas vastasikin, että "eipä tuota erityistä muuta, kun nimismies se laittoi meidät hakemaan teitä sinne kotiinsa puheilleen". Tunsin kuuman virran käyvän läpi olemukseni, kun kahden miehen oli tultu minua hakemaan. Sanoin, että "mitähän sillä nyt semmoista on?" "Emme tiedä, mitä se on, vaan kuitenkin se laittoi." Minä siihen vielä sanoin, että "minulla onkin hieman asiaa nimismiehelle, mutta kun nyt on niin paha ilma, niin käyn huomenna." Vaan siihen vieraat sanoivat, että "kyllä sitä on nyt lähdettävä, kun se laittoi hakemaan."
Silloin minä hyppäsin seisaalleni ja sanoin: "Minä lähden. Kun olisi parempi keli, niin hiihtäisin suksilla, vaan kun on näin tuisku, niin valjastan hevosen." Vieraat, yhä siihen, että "ette te tarvitse hevosta, pääsette meidän reessä". Minä niistä sanoista luulin kuulevani jotakin outoa; pistin sen kesken lukemisen jääneen Sareliuksen, kirjeen taskuuni, puin turkin päälleni, kintaat käteeni ja lähdin ulos. Äiti oli karjakartanossa. Tultuani ulos poikkesin hänelle sanomaan, että nimismies oli kutsunut puheilleen, niin lähden niitten vieraitten mukana sinne. 

Tämän sanottuani kiirehdin odottavan reen luokse ja istuin perään. Tuomas Väyrynen istui viereeni, ja Kusti Komulainen nousi kuskipukille ajamaan hevosta. Koko matkan olimme ääneti. Tovereillani kun ei ollut puhehalua, niin minäkin pysyin ääneti. Olin aikeessa kaivaa poveltani sen kesken lukemisen jääneen kirjeen lukeakseni; kun oli niin kylmä ilma ja sen kirjeen lukeminen oli niin hidasta, kun oli outo käsiala ja vanhan herrasmiehen kirjoitusta, en ottanut sitäkään. Olin siitä kirjeestä kotona kerinnyt senverran lukea, että olivat ne lappalaiset tulleet tuomituiksi raipparangaistukseen, joka oli jo toimitettu Kuolajärven käräjätalon edustalla, ja lappalaiset päässeet kotiinsa. Niin, siinä reessä tuli elävästi mieleeni se heinäkuun kahdestoista päivä ja sen tapahtumat. Mutta sen jälkiseurauksia ei osannut tulla mieleen muuta kuin mitä näin kirjeestä, että lappalaiset olivat saaneet ansaitun palkkansa. Tulimme sitten nimismiehen kotiin, missä nimismies oli salissaan sisälle astuessamme.
Nimismies Tickander oli hyväsydäminen ihminen ja oli aina minulle ystävällinen. Niinpä tapansa mukaan alkoi nytkin ystävällisesti kysellä, mitä nyt olin kotonani toiminut, kun oli kuulunut, että olin ollut kotona. Minä hieman alakuloisena sanoin, että "olen tehnyt aivan maatyötä: vedellyt muraa pelloille ja laittanut tunkioita."

Siinä nimismiehen kanssa puhellessa ikäänkuin väkisten tuli mieleeni outo tunne, kun ne Tuomas ja Kusti istuutuivat molemmin puolin ovea juuri kuin vartioimaan sitä, ja niitten kasvoista luulin voivani lukea jotakin odottamatonta, ja nimismieskin tuli hetkeksi puhumattomaksi. Nimismiehellä oli kerran katkennut toinen jalka ja sen takia tullut paljon lyhyemmäksi toista. Mutta siitä huolimatta hän nousi kuitenkin lattialle kävelemään ja huolestuneesti sanoi, että "minulla on täällä sangen ikävä asia teille ilmoitettava, kun teillä siellä Venäjän rajalla viime kesänä on ollut venäläisen insinöörin kanssa riita ja olette sitä lyöneet ja haavoittaneet, että se on vielä sieltä palattuaan Pietarissa itselleen keisarille saattanut näytellä. Tästä syystä on keisarin omakätisellä nimellä varustettu ukaasi kenraalikuvernöörin ja läänimme kuvernöörin kautta minulle tullut, jossa vaaditaan minua vangitsemaan teidät ja lähettämään Pietariin tutkittavaksi." 
Minä menin kylmäksi. Sulkeutui suunikin, etten pitkään aikaan kyennyt sanomaan mitään. Viimein kuitenkin selvisi ajatusten toiminta ja kielenikin kuontui sanomaan, että "kuinka se on mahdollista, että minut viedään Pietariin, kun asia on tapahtunut Suomen puolella ja vieläpä semmoisessa tapauksessa, että venäläinen insinööri asettui ase kädessä puolustamaan rosvoja, jotka minä Kuolajärven nimismies Sareliuksen pyynnöstä vangitsin, jonka seikan tarkemmin näette tästä kirjeestä." Nimismies, saatuaan Sareliuksen kirjeen, käveli lattialla, luki sitä kirjettä, pani sen pöydälle ja otti taas uudelleen ja luki ja pani taas pöydälle. Otti sen keisarin ukaasin, katseli sitä ja sanoi: "Kun tähän keisarin kirjeeseen ei ole Oulun läänin kuvernööri liittänyt lausuntoaan, niin jos te saisitte kahdelta kruunun virkamieheltä takauksen, ettette karkaa, niin teemme siten, että vastaamme tähän vangitsemismääräykseen kirjallisesti. Te sen takaussitoumuksen saatuanne tämän Sareliuksen kirjeen perusteella selitätte asian, liitätte oheen tämän Sareliuksen kirjeen ja tuotte tänne minulle ensi keskiviikkona niin aikaisin, että minä kerkiän kirjoittaa oman, Suomen asetuksiin perustuvan lausuntoni ja toimittaa paperit keskiviikkona lähtevään postiin". Silloin lähdin kotiin, enkä tiennyt itsekään miten olin tullut kotiin. Olin siksi sielullisesti päihdyksissä. Tallissa oli hyvä ori. 

Huomenaamuna lähdin sillä Kajaaniin niin aikaiseen, että olin Kajaanin reservikasarmin keittiössä odottamassa, milloinka komppanian päällikkö nousee. Reservikomppanian päällikkö Wallin oli erittäin iloinen nuorimies ja monena syksynä oli käynyt meillä jäniksiä metsästämässä, ja olin minä ollut hänellä oppaana ja hyvänä toverina jänismetsissä. Minä tiesin, että hän antaa nimensä siihen takaussitoumukseen. Ja oikein arvasinkin. Wallin oli niin iloinen ja ystävällinen, kuin vain taisi. Ja kun minä esitin asiani ja pyysin hänen nimeään, niin sanoi: "Kyllä, vaikka kolme seläkkäin." Ja juuri kun hän oli kirjoittamassa nimeään, niin ylimetsäherra Blummenthal suurine valkeine partoineen työntyi huoneeseen ja hyvän huomenen sanottuaan alkoi höpistä: "Anna anteeksi, minulla oli hieman kiireellistä asiaa. Tulin tapaamaan, ennenkuin kerkiät mennä kotoasi pois." Wallin nauramattomasta päästä työnsi paperin toiselle puolen pöytää tyhjän istuimen kohtaan, osotti kynän ukon käteen ja sanoi: "Setä kirjoittaa tuohon paperiin nimensä." Blummenthal kumartui katsomaan ja sanoi: Mikäs paperi se on? Eivät tainneet silmälasit sattua mukaan." Wallin tosissaan sanoi: ""Mitäs sedän tarvitsee tietää, mikä paperi se on, kunhan siihen vielä vain sopii nimi." - "Niinpä kyllä, kun siinä kerran on sinun nimesi", sanoi ukko ja työnsi nimensä paperiin.
Silloin minä sen paperin saatuani pyörähdin lähtemään kotiin ja olin kotona ennen puolta päivää; sitten kirjoitin selitykseni, jonka lopussa vaadin venäläiselle maanmittarille määräystä, että jos hän tahtoo kantaa päälleni, niin tehköön sen Kuolajärven tuomioistuimen edessä ja olkoon samalla valmis minun kanteeseeni vastaamaan siitä rikoksesta, että hän ase kädessä puolusti rosvoja niitä vangittaessa. Huomenna, tiistaina, jo vein ne paperit nimismies Tickanderille, joka ne luettuaan ihastuneesti sanoi: "Hyvä on. En usko näitten enää palaavan, ja näissä on teidän päänne pelastus."
Ja siihen se asia sammuikin. Ei ole sen perästä kuulunut luiskaustakaan.


NAAPURINVAARAN KANSAKOULUN SYNTY.


Vuonna 1886 oli meillä jo kaksi lasta kansakouluiässä ja kolmaskin oli jo seitsenvuotias. Koko Sotkamossa oli vain kirkonkylässä kansakoulu, joka oli jo yhden opettajan kouluksi liian täynnä. Sitäpaitsi Naapurinvaaran väkirikkaassa kylässä oli kouluikäisiä enemmän kuin kahdenkin koulun täysi. Rupesin kyläläisille tuumimaan, että ruvettaisiin hommaamaan kunnan kustantamaa koulua kylään, mutta sitä tuumaani pantiin vastaan jokaisessa talossa. Ainoastaan Tikkalan-niemen isäntä Erkki Korhonen, vaikka hänellä ei ollut yhtään lasta, ja Nygårdin isäntä Jaakko Korhonen tunnustivat aikeeni oikeaksi. Mutta he arvelivat samalla, ettei siitä mitään tulisi, vaikka kuntakokouksenkin toimittaisi. Minä kuitenkin kuullakseni kunnan mieltä toimitin kuntakokouksen. Toivoin, että ehkä kirkonkylän koulu on näinä muutamina vuosina vaikuttanut kunnan mieliksi, että rupeavat puuhaamaan toista koulua. Mutta kokouksesta tulikin niin meluinen, ettei tiedetty ennen sellaista pidetyn. Muutamia kirkonkyläläisiä oli, jotka puolustivat aietta, mutta niitten muutamien puolustus se vain lisäsi melua. Muutamat toiset, joitten mieli oli puoltavalla kannalla, osasivat pitää suunsa kiinni.


Kun Naapurinvaaran tiheä kyläryhmä oli kaikenlaisten paheitten pesäpaikka, niin siihen lokaan en lapsiani tahtonut jättää kasvamaan. Ja luulin, että monella lasten äidillä ja isällä oli sama salainen ajatus, vaikka he kunnallisten kustannusten takia vastustivatkin koulua. Meillä oli runsaasti huoneita; siksi rupesin hommaamaan omilla varoillani koulua kotiin. Rupesin tiedustelemaan, eikö olisi niin uhrautuvaa opettajatarta, joka valtion palkalla tulisi opettajattareksi. Ja kirkonkylän koulun opettajakin rupesi puolestani tiedustelemaan; hän saikin Savosta Leppävirralta veljensä vaimon sisaren Anna Cantellin lupautumaan; hän oli vastikään Jyväskylän seminaarista päässyt. Sain sitten Helsingistä ja vähän Kajaanistakin lahjavaroja lupaan koulun opetusvälineitten ostoon ja rupesin syksyllä varsinaisista kesätöistäni päästyäni panemaan koulua pystyyn. Tikkalanniemeläinen toi minulle kuorman kuivia lautoja, joista rupesin tekemään koulupöytiä ja muuta mitä puulaitteita koulun sisustukseen tarvitaan.
Ja ulkoapäin tulevan vastuksen luulin menneen jo ohi. Olin eräänä marraskuun maanantai-iltana hiki päässä höyläämässä koulupöytien tarpeita, kun Tikkalanniemen isäntä ja Nygårdin Jaakko tulivat kylään. Niitten kasvoista näin, että niillä oli painavaa asiaa, mitä lieneekin. Ja kun olin sanomat kysynyt, että "mitä sitä vierahille kuuluu?", Tikkalanniemeläinen sanoi: "Ei häntä muuta, lähdimme vain sanomaan, että kyllä sinä miesparka sittenkin taidat olla turhassa touhussa. Sillä eilen illalla oli Kamalassa kokous, jossa nämä kyläläiset päättivät, ettei anneta yhtään oppilasta tähän sinun kouluusi. Ja.asetus on, että täytyy olla kolmekymmentä oppilasta, jos mieli saada valtion apu. Ilman valtion apua se lienee sinulle ylivoimainen yritys."

Sen kuuleminen meni kylmänä hengähdyksenä läpi ruumiini ja sieluni, mutta hetken perästä hymähdin ja sanoin: "Minulle ei kuulu aikeestani peräytyminen. Tuolla Räätäkylässä on varmaan kaksikymmentä kahdeksan kerjäläistä, ja tuolla aitassa on rukiita ja tuolla luhdissa on muikkuja, minä kokoan Räätäkylän kerjäläiset ruokapalkalla tänne kouluun." Silloin vierailta remahti suuri nauru ja Erkki käsiään hykerrellen sanoi: "En älynnyt eilen illalla siinä Kärmälän kokouksessa tuota niille syöttää; olivat vähällä silmät kynsiä, kun uskalsin tätä sinun aiettasi puolustaa." Minä sanoin, että "kyllä minä sen syötän niille aivan näkyvässä muodossa, elleivät aio antaa oppilaita." Jaakko siihen sanoi, että "jätähän tila kuitenkin kolmelle oppilaalle, ne kyllä meiltä tulevat". Erkki sitten hyppäsi seisaalleen ja sanoi: "Minä menenkin Kärnälän kautta ja syötän ukolle oikein tereen kanssa sen uutisen, että saammekin aimä. kourallisen Räätäkylän kerjäläisiä tälle kylälle." Sen sanottuaan Erkki lähti. Samassa lähti Jaakkokin.

Pappilasta hankin papintodistuksen, jossa todettiin, että Naapurinvaaran kylässä oli 186 kouluikäistä lasta. Sen todistuksen perusteella myönnettiinkin valtion apu, vaikk'ei koulu ollut vielä alkanutkaan. Ja menikin sitä pystyyn pannessa aikaa, niin että vasta tammikuun 25. päiväksi joutui avauspäivä. Opettajatar tuli jo muutamia päiviä ennen koulun avausta sekä hänen kyytimiehenään hänen sisarensa mies Leppävirran kansakoulun opettaja Paavo Karjalainen. Heidän avullaan pantiin koulutalo oikein juhlakuntoon. Minä Kajaanista hain lippuja, joilla liputettiin huoneitten katot; ja opettajatar matkatoverinsa ja meidän kotilaisten kanssa sitoi havuköynnöksiä, joilla kouluhuoneisto sisäpuolelta puettiin juhla-asuun. Kun koulu oli jo alkaessa siinä kunnossa, että oli jo oma urkuharmoonikin ja kaikin puolin täydellisessä kunnossa, niin avaustilaisuuteen saapui läheltä ja kaukaa luultavasti uteliaisuudesta niin paljon väkeä, etteivät tahtoneet huoneisiin sopia. Olipa Oulun läänin kansakouluntarkastajakin sovittanut matkansa niin, että hänkin oli läsnä avajaisissa.
Naurettavin näytös siinä avajaisjuhlassa tapahtui, kun tarkastaja, pastori Reini hänkin halusi puhua asian puolesta. Hän ei kerinnyt kovin kauan puhua, kun Ruokosten talon nuori isäntä Reeti Halonen tarttui kaksin käsin Reinin ruskean-harmaaseen partaan ja ähisten: "Sinäkin tänne vielä olet tullut ihmisiä viettelemään" ravisti Reinin päätä, niin että täydestä kävi. Reini selvitteli Reetin kourat parrastaan ja rauhallisena sanoi; "En minä ole tullut teitä viettelemään, aioin vain puhua oman vakaumukseni perusteella. "Reeti luuli sillä tempulla saavansa hämmentymään koko homman, luuli joukosta saavansa apua. Mutta kun kaikki tiesivät, että Reini oli pappi, ja kun hän vielä sen puheensa aloitti raamatunlauseella, niin Reeti ei sillä tempullaan voittanut muuta kuin sadoista silmäpareista häväiseviä, ja hyvinkin tulisesti häväiseviä katseita. Sen Reetikin tajusi ja häpeästä punaisena korvallisilta aina kaulan juureen asti lähti tunkeutumaan huoneesta ja meni tiehensä.

Reini jatkoi puhettaan. Ja sen puheen jälkeen laulettiin neliäänisesti muutama laulu. Sitten alkoi oppilasten sisäänkirjoitus, ja kirjoitettiin niitä 53. Olisi ollut tarjokkaita enemmänkin, mutta ei sopinut. Kamalastakin tuli kaksi tyttöä kirjoitetuksi oppilaiksi, eikä Kamalassa useampaa kouluiässä olevaa lasta ollutkaan.
Koulu rupesi vuosi vuodelta voittamaan alaa; mutta kuusi vuotta kuitenkin sain nimellisesti pitää koulua pystyssä, ennenkuin kunta oli siihen määrin kypsynyt, että kuntakokouksessa saatiin äänten enemmistö koulun perustamisen puolelle. Sen pystyssä pito minulle ei ollutkaan vaikea, sillä sain lahjavaroja, niin että voin koulussa pitää oppilaille vapaat kirjat ja kaikki, mitä tarvittiin. Taloista, joitten lapsia oli koulussa, tuotiin halkoja huoneitten lämmitykseksi. Ja opettajattaria sain valtion palkalla. Kolme vuotta oli ensimmäinen opettajatar; hän meni sitten Paltamon kansakoulun opettajan kanssa naimisiin. Sitten sain Oulusta neiti Anna Olanderin. Hän oli kaksi vuotta virassa. Viimeisenä vuotena oli Sotkamon Yli-Sotkamon kylän Mustolan talon tytär Maria Mustonen opettajattarena; hän on nyt Naapurinvaaran kansakoulun opettajan vaimona.

Kun meillä oli koulu viimeistä vuotta ja kunnan päätöksen mukaan piti koulun ensi syksynä alkaa omassa talossa, niin kunta osti Hiltula -nimisestä talosta maata koululle; sinne ruvettiin rakentamaan kartanoa. Siihen rakennustoimeen kunta valitsi minut rakennusmestariksi ja Kärnäläisen kassan hoitajaksi.. Vaikka Kärnäläisen kaksi tyttöä oli käynyt kansakoulun, oli ukon povessa kaunaa minua kohtaan siitä, etteivät hän ja hänen hengenheimolaisensa olleet pitäneet puoliaan koulua vastusteltaessa; ja muutenkin Kärnäläinen oli ihminen, joka aina piti jotakin ihmistä leikkikalunaan ärsyttääkseen sitä, päästäkseen siten nauraa hörhöttämään kuin vanha koni. Nyt hän oli valinnut minut leikkikalukseen. Oli kylässä muutoin mies nimeltä Tuomas Huotari. Hän oli Kärnäläiselle maksussa minkä verran lienee ollut; mutta muuten Tuomas oli mies, joka ikinään ei ollut tehnyt mitään työtä eikä Kärnäläisellekään kelvannut velastaan työhön. Minua ärsyttääkseen Kärnäläinen toimitti sen sinne koulun rakennustyöhön. Hän ei ruvennut tekemään sitä, jota hän olisi saattanut tehdä, vaan yksissä tuumin Kärnäläisen kanssa minua ärsyttääkseen teki sitä, minkä tekijää hänessä ei ollut. Olin sille jo pari kertaa kovasti sanonut, että "sinun on erottava tästä työstä". Tuomas sille vain naureskeli, ja soma hymy näkyi muutamien työmiestenkin suun ympärillä, jotka tiesivät Kärnäläisen ja Tuomaan yhteisen juonen. Minä sitten eräänä iltana päivätyön loppuessa sanoin Tuomaalle: "Ellet sinä hyvällä älyä erota tästä työstä, niin minä erotan pahalla.

Ja sen tulet näkemään huomenaamuna." Ja eipäs aikaakaan: huomenaamuna minä menin työmaalle; ja Tuomas oli kuin olikin veistämässä hyvää hirttä, jonka hän oli jo kerinnyt jyrsiä pilalle. Tunsin olevani tarpeeksi vihainen Tuomaalle, kun tulin hänen luokseen ja sanoin: "Etkö sinä muista, mitä minä illalla sinulle sanoin." Tuomas tarjosi kirveellään ja ärähti: "Mene pois siitä tai tästä saat."
Minulla oli koivusta tehty metrinpituinen mittakeppi kädessäni; minä sillä sukaisin kapaloille, niin että kirves putosi käsistä. Tuomas kumartui tempaamaan maasta kirvestään, mutta sai takalihoilleen vinkuvia iskuja. Sai kirveen käsiinsä, mutta samassa sai kapaloilleen sellaisen iskun, että niissä ei pysynyt kirves. Tuomas alkoi huutaa: "Katsokaa, katsokaa, mitä minulle tehdään!" Minä en siitä totellut, suin vain Tuomasta lanteille ja sanoin: "Tokko vieläkään ymmärrät lähteä?" Työmaalla oli kaksikymmentäkaksi työmiestä, ne huusivat: "Ala nyt jo mennä pois!" Sitten Tuomas lähtikin. Oli ottanut Kärnäläisen kyytiin Kajaaniin saadakseen lääkäriltä todistuksen, jonka voimalla saisi minut vangituksi. Mutta vammat kun eivät olleet hengenvaarallisia, niin nimismies Leisten poliisitutkinnossa nähtyään lääkärin todistuksen ei ottanut kuuleviin korviinsa Tuomaan ja Kärnäläisen vangitsemisvaatimusta. Antoi vain luvan, että jos Tuomas tahtonee synnyttää kanteen, haastakoon käräjiin. Hän sanoi vielä, että "pieneksi tämä rikos supistuu, kun Meriläinen oli työnjohtaja ja Tuomas ei ollut hänen työhön ottamansa eikä totellut käskyä, kun Meriläinen oli käskenyt hänet työstä pois." 

Sitä Tuomas ei uskonut; hän haastoi minut käräjiin, missä minua omankädenoikeudesta ja pahoinpitelystä sakotettiin kolmesataa markkaa. Mutta ennenkuin se joutui maksettavaksi, tapahtui keisarin kruunaus, ja kruunauksensa muistoksi keisari tällaisista rikoksista armahti puolet, niin että sain maksaa vain 150 markkaa.


SÄRJIN PAPILTA KUNNIAN.


Sotkamossa saatiin kuolleen rovastin sijaan uusi rovasti, joka ensimmäisenä vuotenaan jo kerkisi saarnata kirkon tyhjäksi. Muutenkin seurakuntalaisten mielet alkoivat myrtyä häntä kohtaan. Kerran eräänä talvena (vuosilukua en muista), hän oli erääksi pyhäksi kuuluttanut kirkonkokouksen; kuulutuksessa ei mainittu, mitä asioita siellä käsiteltäisiin. Ja muutenkin pahan ilman takia oli kirkolle tullut niin vähän ihmisiä, ettei oltu käyty kirkossa ollenkaan, ja kirkonkokouksessakaan ei kuulunut olleen kuin pari muuta miestä ja rovasti.

Siinä kokouksessa oli päätetty, että pariskunnilta kuulutuskirjaa tehdessä kannetaan viisi markkaa ja sitten vihkimätilaisuudessa annetaan lahjaksi Raamattu. Sen kuultuaan tuli minun luokseni kaksi isäntää, Pienen-Ruokosen isäntä Heikki Halonen ja Kalmoniemen isäntä Mähönen (hänen etunimeään en nyt muista). He alkoivat tuumia, että "etköhän sinä kirjoittaisi sanomalehteen moisesta lahjoitus-aikeesta." Minunkin henkeeni pisti, kun tiesin, että sellainen Raamattu, mikä oli aiottu parikunnille lahjoittaa, maksoi markka kahdeksankymmentä penniä. Minä sanoin isännille, että "istukaahan hetkinen, minä kirjoitan!" Ja puolen tunnin kuluttua minä luin kirjoituksen ja kysyin: "Kirjoitatteko nimenne alle?" He sanoivat, että "aivan mielellämme." Semmoisen mekin olisimme kirjoittaneet, kun olisimme osanneet. Me kolme sitten kirjoitimme alle, ja minä lähetin Oulun Kaikuun.

Mutta kun se oli ollut Kaiussa luettavana, niin rovasti kuulutti uuden kirkonkokouksen, jossa purettiin se edellinen lahjoituspäätös; ja sitten rovasti haastoi minut kunnianloukkauksesta Kuopion raastuvanoikeuteen. En vieläkään ole selvillä, minkätähden minut haastettiin Kuopion raastuvanoikeuteen, vaikka kirjoitukseni oli julkaistu Oulussa. Mutta siellä tulin näkemään isoisän sanan todeksi, että "sinne laki, kunne kantajat paremmat". Tuomioistuimessa oli nuori tuomari, sukunimensä kuului olleen Guseff, ja kantajana oli toinen yhtä nuori tuomari, jotka yhdessä minua sakottivat sataviisikymmentä markkaa juuri senvuoksi, etten ollut asiaani vastaamaan yhtä viisas kuin ne kaksi tuomaria yhteensä. Rovasti ei niitä toisia allekirjoittaneita vaivannutkaan käräjiin; Halonen ja Mähönen tahtoivat maksaa sen sakkoni, mutta minä en sallinut sitä; sanoin, että ehkäpä pääsen linnaan, että saan senkin mutkan käydä.


KOTI KAATUU.


Vuosien kuluessa äidin veljet rupesivat sortumaan paheitten valtaan. Työnteonhalu loppui kokonaan. He alkoivat tehdä velkoja; ei ollut selvää, mihin kuluneet varat oli käytetty. Sen lisäksi he sairastuivat inhoittaviin tauteihin, joihin tarttumista sai pelätä joka hetki, ainakin oli pelättävissä, että lapset joutuisivat niitten uhriksi. Minä koetin vaatia heitä päästämään minut perheineni pois; halusin jättää kaiken talouden heille; mutta he eivät suostuneet. Minä sanoin velkamiehille, että "ottakaa omanne pois aivan kiireimmän kautta!" Eräänä sateisena syyskuun päivänä v. 1895 olikin huutokauppa, jossa meni kaikki kiinteä ja irtain veloista. Siinä meni meidän Korholakin; olimme tyhjät kuin taivaan linnut. Äidistä se oli raskasta senkin tähden, että hän oli minua kehoittanut Heikkilän yhteyteen. Mutta minulle se ei ollut mikään vahinko. Se oli vain mieluinen uhraus, että sitä tietä sain lapsilleni ja koko kylän lapsille kansakoulun, jota Korholassa ollen huoneitten puutteessa en olisi saanut. Ja olimmehan nuoria: voimme saada vielä uuden kodin pystyyn.


Äidin silmissä näkyi kyyneleitä, kun toisen kerran jo jouduimme tyhjiksi, mutta minä pyyhin hänen kasvoiltaan kyyneleet ja sanoin: "Se erehdys, että jouduimme veljiesi kanssa yhteiseen talouteen, on meitä vain opettanut. Se on selvittänyt elomme tien vapaaksi ja aukeaksi."
Huutokaupassa Heikkilä oli joutunut kajaanilaisen kauppias Berghin omaksi; hänellä oli suurin saatava, kuusituhatta markkaa; hän huusi siis talon veloistaan. Mutta sitten hän alkoi tuumia, että saisin nyt ruveta sitä häneltä lunastamaan, kun se on hänelle tarpeeton. Hän ei tahtonut enempää, kuin mihin se huutokaupassa nousi. Minä taivuin tuumaan, otin huutokaupassa hänelle joutuneen Heikkilän hevosen, kaksi lehmää ja työkaluja, joista annoin yhdeksänsadan markan velkakirjan. Sain vielä muilta huutajilta yhden lehmän, pari lammasta ja heinälatoja talvikonnuksi. Nyt olimme äidin kanssa taas Heikkilän isäntä ja emäntä. Äitikin oli iloisempi kuin koskaan ennen, kun nyt oltiin kaikesta selvillä, omilla rakkailla tanterilla, missä hän oli nuoruutensa leikit lyönyt. Minä silloin vielä en tiennyt maailman kavaluudesta mitään. Vaikka äiti ja isä olivat sellaisia kuin he olivat, niin he eivät olleet kavalia. Enkä kenenkään muittenkaan kavalain kanssa ollut sattunut tekemisiin.

Vaikka minulla ei ollut Heikkilän ostokauppakirjaa, niin rupesin sanomattoman innokkaasti yötä päivää tekemään työtä, ansaitsemaan rahaa ja maksamaan talon hintaa. "Pietolan tyttöjen" tekijäpalkkiotakin tuhat kahdeksansataa markkaa siirsin Berghille suoraan Söderströmiltä perittäväksi. Olin jo muitakin eriä maksanut enkä ollut sitäkään yhdeksän sadan velkakirjaa ottanut pois; halusin kohdistaa maksuni Heikkilän ostohinnaksi. Söderströmiltä perimisvaltakirjaa antaessani mainitsin, että tehtäisiin kauppakirja, johon merkittäisiin, mitä olen jo tullut maksaneeksi ja mitä vielä jää avonaiseksi. Mutta nuori Bergh, joka jo hoiti vanhan isänsä taloutta, uskottavan vakavasti ja ystävällisesti sanoi: "Mikäpä sillä on kiire, kerkiämme sen tehdä sittekin, kun sen hinta on maksettu kokonaan."

Minä luottamuksellisesti tyydyin siihen: tein työtä kotonani ja koetin ansaita rahaa. Naapureitten ystävyys ja kuntalaistenkin luottamus kasvoi päivä päivältä; ja sielussani into kansan yhteisiin asioihin kasvoi sitä mukaa. Sattuipa talvella 1896 tapaus, joka veti vielä erikoisemmin puoleensa.
Eräänä helmikuun päivän iltana olin Oulussa Kaiun toimittaja Kivekkään luona. Kuvernöörinä oli silloin Oulussa Malmgren, joka myöskin oli ennestäänkin ei ainoastaan tuttava, vaan ystävä. Kivekäs soitti kuvernöörille, että nyt oli hänellä vieraana Meriläinen: "Etkö tulisi tänne yhteiselle teevedelle?" Mutta kuvernööri vastasi, että "en saata tulla, on Limingan rovasti täällä luonani, jonka kanssa on asiain selvitystä. Mutta sano Meriläiselle, että hän kaikin mokomin tulisi huomenaamuna jo kello seitsemän tänne minun, luokseni; silloin ei tänne muita asiamiehiä tule. Minulla on niin välttämätöntä asiaa, että täytyy saada tavata Meriläistä."
Kivekäs puhelinhuoneesta tultuaan kertoikin kuvernöörin terveiset, joten minä aamulla tornikellon lyödessä seitsemän olin kuvernöörin portaalla peukalollani painamassa sähkönappulaa. 
Samassa rupesikin kuulumaan töminää ylhäältä alaspäin. Ovi remahti auki ja ovelle ilmestyivät neitosen iloiset kasvot: "Olkaa hyvä." Kysyin: "Onko kuvernööri jo valveilla?" "On se valveilla", sanoi neiti ja lähti edelläni nousemaan portaita ylös. Siellä hän sitten pyysi riisumaan päällysvaatteeni ja avasi kuvernöörin huoneen oven. 

Kuvernööri tapansa mukaan tuli ystävällisesti tervehtimään ja kädestä talutti minut hyllyvälle sohvalleen istumaan, itse hän istui viereeni ja kyseli kotikuulumisia ja syytä, miksi olin tullut kaupunkiin. Mutta sitä kyselyä ei kestänyt kauan. Pian hän muutti äänensä asiallisemmaksi ja hieman valittaen sanoi: "Minä olen täällä ollut ihan pahoilla päivillä, kun en ole päässyt lähtemään sinne Kajaaniin. En ole saattanut aivan julkisesti toimia erään asian hyväksi; toimintani voitaisiin leimata puolueelliseksi ja se tulisi loukkaamaan oululaisten mieliä. Ja minä olen sekä oululaisten että kaikkien muittenkin lääniläisten kuvernööri. Asia on sellainen, että kun nyt iisalmelaiset rupeavat hommaamaan Savon-rataa Kuopiosta jatkuvaksi Iisalmelle, näen kajaanilaisten vain nukkuvan sikeää ja makeaa unta sillä pehmeällä päänalaisella, että oululaiset hommaavat rautatien Vaalaan. Eivätkä huomaa, että he siten jäävät taivaan iäksi riippumaan oululaisista, kuten tähänkin asti. Nämä ovat mielivaltaisesti määränneet Kajaanin kihlakuntalaisten tervan hinnat täyttökannuineen; sekä kruunun että talonpoikien metsistä saatavat tukkipuut he ovat ostaneet omalla hinnallaan. Uskallan toivoa, että te muutenkin kansan hyväksi paljon uhraavana miehenä otatte tämän asian Kajaanissa ja koko Kajaanin kihlakunnassa esiin ja liitytte iisalmelaisiin niitten kanssa yhdessä hommaamaan Savon-rataa jatkettavaksi Kuopiosta Kajaaniin. Senaatissa olen jo teille valmistanut tietä."

Poveni tunsin lämpenevän ja kättä puristaen lupasin tarttua asiaan; ja kuvernööri luottikin lupaukseeni. Oulusta palatessani tultuani Kajaaniin menin kauppias Aate Rimpiläisen luokse ja ilmoitin, niitä kuvernööri oli sanonut ja mitä hänelle asian suhteen olin luvannut. Kauppias Rimpiläinen pitkittä puheitta vei minut saliinsa, istutti sohvalleen ja sanoi: "Istuhan, pistäydyn kylässä. Älä lähde, ennenkuin tulen." Rimpiläinen ei kauan viipynytkään, ennenkuin tuli ja sanoi: "Minä lähetin kylälle kiertäjän, kohta sieltä tulee muitakin miehiä."
Kohta alkoikin loistavanaamaisia herroja tulla sisään, niin että tunnin kuluessa Kajaanin kaikki liikemiehet olivat Rimpiläisen salissa. Päätettiin kuvernöörin toivomuksen mukaan liittyä iisalmelaisiin. Minä siinä ilmoitin kuvernöörin viimeisen mielipiteen, että ellei näin vähässä ajassa Kajaanin kihlakunnassa saataisi laajempaa käsitystä asiasta, niin on koetettava vaikuttaa senaattiin, jotta iisalmelaiset eivät saisi senaatista asialleen tukea. Tulevana talvena kokoutuville valtiopäiville pitäisi senaatin antaa esitys Savon-radan   jatkamisesta  Kajaaniin asti." Ilmoitin myös, että olin luvannut kuvernöörille yksityisenä  Kajaanin kihlakuntalaisena mennä senaatin jäsenille puhumaan asiasta. Tässä kuitenkin päätettiin huhtikuun 20. päiväksi toimittaa Kajaaniin yleinen Kajaanin kihlakuntaa koskeva rautatiekokous, johon kutsuttaisiin kaikki kunnat kuntakokousten valitsemain edustajainsa kautta ottamaan osaa. Siinä kokouksessa valittaisiin lähetystö saattamaan Kajaanin kihlakuntalaisten toivomusta maan hallituksen tietoon.

Minua pyydettiin lähtemään agitatsionimatkalle Kajaanin kihlakuntaan. Tähän toimeen huolimatta omista kiireistäni lupauduinkin ja seuraavana iltana olin jo Ristijärvellä valtiopäivämies Tuliniemen luona. Tuliniemi oli monilla valtiopäivillä ajanut Vaalan rata-asiaa ja oli sen päättymisestä jo ensimmäisillä valtiopäivillä varma, joten nyt kuultuaan minun asiani tuli aivan kipeäksi ja koetti selittää, mitä kaikkea hän on tehnyt saadakseen sen Vaalan ratakysymyksen siihen asteeseen, että nyt ensi valtiopäivillä päätettäisiin se rakennettavaksi. Ja minä nyt rupean tätä kaikkea tyhjäksi tekemään tällä Savon-radalla, joka kuitenkin on ilmeisesti mahdoton Iisalmelta Kajaaniin sen korkean maanselän yli tulemaan. Hän vetosi minun omaantuntooni ja kehoitti palaamaan kotiin ajattelemaan aikomukseni seurauksia.
Minä en totellut, hiihdin Hyrynsalmelle, missä menin lukkari Juntusen puheille, joka hänkin oli muutamilla valtiopäivillä ollut ajamassa Vaalan rata-asiaa. Häneltä sain samanlaisen sapiskan kuin Tuliniemeltäkin, mutta menin kuitenkin kuntakokousten esimiehen puheille; hänen luonaan sattui olemaan kansakoulunopettaja, joka ymmärsi asian. Kuntakokousten esimies lupasikin kuuluttaa kuntakokouksen, jossa päätettäisiin, ryhdytäänkö asiaan vaiko ei; hän lupasi jo ennen kokousta puhua kuntalaisille siitä, miten me Vaalan-radan kautta tulisimme iäksi päiväksi sidotuiksi Ouluun.

Nyt lähdin Puolangalle, mutta kun puolankalaisille Vaalassa olisi likempänä rautatie kuin Kajaanissa, kohtasi minua siellä samanlainen tuisku kuin Ristijärven Tuliniemen ja Hyrynsalmen Juntusen luona. Puolangalta hiihdin Suomussalmelle. Siellä tartuttiinkin asiaan täysin sydämin. Suomussalmelta suoraan erämaitten halki hiihdin Kuhmoon, jossa myöskin otettiin asia esille yhtä innokkaasti kuin Suomussalmellakin. Kuhmosta tulin Sotkamoon, missä kuntakokousten esimiehelle kansakoulunopettaja Hermanni Karjalaiselle ilmoitin, millä asialla ja kenen kehoituksesta olin nyt kiertänyt koko Kajaanin kihlakunnan. Karjalainen lupasikin kuuluttaa kuntakokouksen aivan heti. 

Kotiin tultuani kirjoitin tästä rautatieasiasta Kajaanin kihlakuntaan paljon leviävään Oulun Kaikuun seka Helsingin Päivälehteen ja Uuteen Suomettareen.
Huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä pidettävässä rautatiekokouksessa Kajaanissa olivat kaikki kunnat edustettuina. Minulla oli Hyrynsalmen, Suomussalmen ja Sotkamon kuntalaisten, pöytäkirjain otteet valtakirjana; niillä minut oli valtuutettu ei ainoastaan Kajaanin kokoukseen, vaan myöskin sen lähetystön jäseneksi, joka mahdollisesti Kajaanin kokouksessa valitaan lähtemään Helsinkiin. Puolangalta, Ristijärveltä, Paltamosta ja Kuhmosta oli myöskin edustajat. Paltamosta oli edustajana kuntakokousten esimies G. A. Snellman, joka oli Oulun puutavarayhtiön asiamies; hän siis luonnollisista syistä vastusti tätä hanketta. Samalla tavalla Puolangankin edustaja vastusti siitä syystä, että Vaalassa oli rautatien päätekohta lähempänä kuin Kajaanissa. Mutta kun vastustajat joutuivat vähemmistöön, niin kokous valitsi minut ja kanttori Kokkosen Kajaanista lähtemään Helsinkiin. Iisalmella oli nyt kolmen päivän perästä, huhtikuun 24. päivänä samanlainen kokous kuin Kajaanissa. Minua tahdottiin olemaan siinä kokouksessa, ja jos siinä valitaan lähetystö, niin liittymään siihen.
Iisalmen kokouksessa valittiinkin lähetystöön kahdeksan miestä, joten me kymmenmiehisenä lähetystönä lähdimme Helsinkiin.

Helsingissä puhalsikin meitä kohtaan suopea tuuli; kuvernööri Malmgren olikin sanonut valmistaneensa siellä meille tietä. Me kävimme siellä yhdentoista senaattorin puheilla, ja kaikki olivat myötätuntoisia. Me uskalsimme sekä pyytää esitystä ensi valtiopäiville, että sitä ennen taloudellista ja koneellista tutkimusta aina Kuopiosta Kajaaniin asti; se luvattiinkin. Senaatin käyttövarojen hoitajakin, vaikka häntä sanottiin erikoiseksi kukkaronnauhojen kiristäjäksi, sanoi, että tutkimus voidaan panna toimeen jo tänä kesänä, "sillä meillä on käyttövaroja niin paljon, ettei meidän tarvitse jättää asiaa valtiopäiviin asti." Ja toukokuun 17. päivänä senaatti määräsi taloudelliseen toimikuntaan jäsenet; minut oli määrätty siihen yhdeksi jäseneksi, Iisalmelta tuli maanviljelysneuvos Lagus, Kuopiosta kauppias Savolainen, Helsingistä rautatieinsinööri Brander sekä meille puheenjohtajaksi Kuopion läänin kuvernööri Aminoff.
Tässä tehtävässä minulle antoi suuren lisätyön se seikka, että mainittu Iisalmen kokouksessa laajalta kerätty lähetystö sai senaatissa aikaan sen, että oli tullut määrätyksi tutkimus Kuopiosta lähtien Kallaveden poikki Lapinlahden sekä Pielaveden kautta Iisalmelle. Kuopiosta lähtien Kallaveden yli oli neljän kilometrin taival Kelloniemestä Toivoniemeen. Tällä välillä sekä hevosilla että muuten kulkijat kuljetettiin lautalla tai venheellä. Ja se oli sekä Tuusniemen ja Nilsiän puolelaisten että aina Kajaanin kihlakunnasta asti matkustajan ainoana kulkutienä. Kelirikon aikana kesällä ja syksyllä se oli pääsemätön paikka.
Minäkin kerran marraskuun tuiskuisen päivän ja yön sain viipyä sillä taipaleella, kun satava lumi hyyti venheen, niin ettei millään neuvoin tahdottu päästä eteenpäin, joten meni koko päivä ja yö, ennenkuin päästiin Toivoniemeen. Olin vilustunut ja nälkiintynyt sillä taipaleella hengenrajoja myöten.

Nyt, laajan Nilsiän puolen asukasten puolesta tunsin halun saada rautatien Kallaveden yli, kun pielaveteläisillä oli maantie sekä etelään että.pohjoiseen, jossa kelirikko ei tuonut pienintäkään estettä. Kelloniemen ja Toivoniemen väli on niin syvää järveä, että sille välille oli mahdotonta ajatellakaan rautatiesiltaa, jota seikkaa juuri Pielaveden puolelaiset pitivät valttinaan väittäessään, että oli mahdotonta saada rautatie Kallaveden poikki. Mutta siitä Kallaniemen ja Toivoniemen välisestä kulkureitistä ehkä parikin kilometriä Lapinlahden puolella oli pienoisia saaria kuin järjestettynä yhteen linjaan. Sen lisäksi oli Lapinlahden puolella Sorsasaloksi nimitetty, ainakin kilometrin pituinen saari, joka osaltaan lyhensi taivalta. Niin minä sain kauppias Savolaisen puolelleni, ja hänen seurassaan omalla ajallamme otimme selvän niitten saarien välisten salmien syvyydestä; ja tulokseen olimme ihastuneet. Mutta puheenjohtajamme kuvernööri Aminoff, vaikka hän oli jo vuosikymmenen ollut kuvernöörinä Kuopiossa, ei tiennyt näitä saaria eikä uskonut olevan mahdollista saada rautatiesiltaa Kallaveden poikki. Oli jo sanonutkin Karttulan tehtaitten omistajille, että sieltä se tulee rautatie. Tämän sain kuulla kuopiolaiselta kauppiaalta H. Saastamoiselta, jolla oli rullatehdas Karttulassa. Ja senkin takia, että kuvernööri oli sanonut, että turhaa sitä on Kallaveden kautta tutkiakin, koetti Saastamoinen minuunkin vaikuttaa, että heittäisin koko ajatuksen mielestäni pois. Se Saastamoisen puhe ei minuun kuitenkaan mitään vaikuttanut.

Olin kuvernöörin perheessä siksi paljon, että kuulin melkein ummikon kuvernöörin rouvan olevan ihastuneen suomen kieleen, jonka tähden lapsillakin oli halua sitä oppia. Minä lahjoitin vanhimmalle kuvernöörin tyttärelle "Pietolan tytöt". Siitä ihastui rouvakin niin, että pyysi minut kotiinsa siellä enemmän kuullakseen minun suomenkielistä puhettani. Siellä sain ukollekin yhä puhua rautatien johtamisesta yli Kallaveden,
Kauppias Savolainen, toimikuntamme jäsen, jolle yksityisesti oli yhdentekevää, mistä se rautatie meni, hänkin rupesi minulle kumppanina ajamaan sitä asiaa; ja insinööri Branderinkin hän sai lupautumaan ottamaan selvän niistä Kallaveden saarista,
Kun oli päästy Sorsasalon päähän (ja vaikka Karttulassa ja Pielavedellä oli taloudelliset tutkimuskokoukset pidetty ja niin puheenjohtaja kuin insinööri Branderkin tulleet vakuutetuiksi, että sieltä se rautatie tulee), niin insinööri Brander hujautti kädellään saaririviä kohti ja itsevaltiaan tavalla sanoi: "Tuosta se tulee rautatie." Nyt palattiin Kuopion kaupunkiin, missä kauppias Savolainen vei Branderin ravintolaan päivälliselle. Maanviljelysneuvos Lagus oli yhtä hyvin pielaveteläisten maanviljelysneuvos kuin lapinlahtelaistenkin: hän ei ottanut asiakseen vaikuttaa kumpaankaan puoleen. Mutta hyvä oli hänenkin mielestään se tieto, että saadaan rautatie Kallaveden poikki. Sitten lähdettiinkin taloudellisia tutkimuskokouksia pitämään Nilsiään, Lapinlahdelle, Iisalmelle ja viimein Kajaaniin, jolloin kuvernööri Aminoff ystävyytensä osoitteeksi kävi meilläkin Naapurinvaaran Heikkilässä. Ja erityisesti hän tahtoi kiittää minua siitä uhrautuvaisuudesta, mitä komiteassa ollessani olin osoittanut.
Siltä komiteamatkaltani saatuja palkkarahojani taas muutamia satoja annoin Berghille Heikkilän maan hinnaksi, enkä vieläkään osannut aavistaa, että sellainen paha oli tulossa, kuin sitten tuli.


KAMALA AIKA.


Nuoren Berghin isä oli kuollut, ja hänen pesän-kirjoituksessaan Heikkilän tila omistettiin kuolinpesälle; selvittämättä jätettiin, mihin joutuivat ne minun maksuni, jotka Heikkilän hinnaksi olin jo maksanut. Tulivat unettomat yöt: miten olla miten elää. Kaupanhoitaja Kalle Korhonen oli tullut syrjäiseksi pesän selvitysmieheksi. Ja koska Kalle Korhonen oli siitä alkaen kuin Viitalasta olin maailmalle lähtenyt, ollut hyvä ystäväni, toivoin saavani edes ne rahat takaisin, mitkä Heikkilän hinnaksi olin maksanut. Kun talo on irtainta täysi, niin niillä rahoilla pääsen ostamaan uutta tilaa. Mutta kun nyt kaikessa tapauksessa oli erottava Heikkilästä, johon hukkui niin paljon työtä, pysyi mieli mustana eikä maistunut mikään työ eikä ruokakaan.


Oli maaliskuun päivän iltahämärä 1898.  Olin silloinkin raskaissa mietteissäni Heikkilän kamarissa, kun nuori mies kasvot ihastuneina minun kotonaoloni vuoksi tuli sisään ja sanoi: "Kalle Korhoselta terveisiä." Samalla hän kaivoi kirjeen povestaan ja sanoi: "Se Kalle Korhonen laittoi minut kätten mahtain tuomaan, teille tätä kirjettä; hän sanoi sen olevan niin kiireellinen, että se postin kautta lähettämällä joutuisi tänne liian myöhään." Tunsin säpsähtäväni ja kirjettä miehen kädestä ottaessani sanoin: "Mitähän se sitten sisältää?" "En tiedä sen enempää", sanoi mies ja istuutui tuolille. Aukaisin kirjeen voimatta salata kasvoillani näkyvää sieluni tuskaa. Niin mies sen huomattuaan nousi ja sanoi: "Pitää lähteä hiihtämään takaisin, onkin hyvä keli. En viipynyt kuin kolmatta tuntia tullessani Kajaanista tänne." Koetin pyytää sitä illalliselle, mutta hän ei huolinut tarjouksestani, tarjosi kättä ja lähti. Käskin sanoa Kalle Korhoselle terveisiä. "Ehkä tapaankin vielä valveilta", sanoi mies oven avatessaan.

Kirjeessä oli, että "tänä päivänä Bergh siirsi kauppias Lindhille sen sinun yhdeksänsadan velkakirjasi, ja niistä laskuista, joitten maksuksi Heikkilän tila oli huutokaupassa huudettu, koottiin konttokurantti, jolla kuvernööristä haetaan panttaus välipäätös, jolla pantataan sinulta irtain. Nyt ei ole mitään muuta keinoa kuin: muuta rahaksi kaikki irtaimesi aivan näinä päivinä, sillä panttaajat voivat tulla ainakin viikon päästä, ellei ennen. On raskasta ilmoittaa, mutta täytyy. Ystäväsi ja veikkosi Kalle Korhonen."
Olin vähällä silloin jo menettää järkeni, mutta koetin taistella vastaan.
Äidin kanssa itkimme koko tulevan yön juuri kuin lapset äitinsä kuolinvuoteen ääressä. Aamulla lähdin levittämään sanaa: huomenna on meillä huutokauppa, jossa myydään kaikenlaista irtainta omaisuutta.

Ihmisille oli levinnyt tieto, että maa oli Bergh-vainaan pesäkirjoituksessa omistettu pesälle; tiedettiin siis, mistä syystä huutokauppa oli. Ja tulikin väkeä paljon, niin että iltasella oli talo tyhjä. Äiti, nähdessään lehmien taluttajainsa perään lähtiessään huikeasti ammuvan ja riekkuvan hänen puoleensa, itki niin sydämensä pohjasta, että siihen asti en ollut hänen nähnyt niin katkerasti itkevän. Minä olin jo niin turtu, etten osannut itkeä.
Kaikeksi onneksi ei ollut meillä enää pieniä lapsia; ne olivat jo täysiä ihmisiä. Pojalleni annoin hevosen. Se pani sen rekeen jauhokuorman ja lähti Kuopioon rautatien työhön. Vanhin tyttöni pääsi Kormunniemen kylämeijeriin meijerskaksi. Nuorin tyttäreni oli Helsingissä tyttökoulussa, se ennenmainittu neiti Stenbäck oli vienyt hänet sinne kustantaakseen tyttökoulun ja vielä jatkokoulun läpi. Siten olimme vain äidin kanssa kahden. Siitä Kalle Korhosen kirjeen lähettämisestä kuluikin vain viisi päivää, kun Kajaanin kaupunginviskaali Planting, joka oli kolmantena miehenä ollut laatimassa sitä välipäätöshakemusta, tulikin parin muun miehen kanssa Heikkilään juopuneena ja oikein röyhkeänä toimittamaan panttausta. Mutta hän löysikin talon tyhjänä; hän ei muuta voinut kuin sinetöidä huoneitten ovet. Halola-nimisen talon toisen puolen omistaja Jaakko Korhonen antoi meille suojaa.

Sekä isäntä että emäntä ja kaikki talon väki olivat ystävällisiä ja osaaottavaisia, mutta mieli ei siitä lievinnyt. Unta en saanut, ruoka ei maistunut ja työtä ei voinut tehdä. Jos jotakin koetin aikani kuluksi tehdä, niin aseet putosivat käsistä, mieli oli niin musta. Äiti sai paremmin aikansa kulumaan saadessaan emännän apuna hoitaa karjaa. Tätäkään olotilaa ei kestänyt kauan. Taas lisättiin kiviä kuorman päälle. Kului vain muutamia päiviä, kun saapui luokseni se ennenmainittu Tuomas Väyrynen ja haastoi minut Kärnälän kievarissa huhtikuun 14. päivänä pidettäviin välikäräjiin vastaamaan konkurssivaatirnusta, jossa kauppias Lindh ja Bergh olivat kantajina. Nyt juuri, kuin Tuomas Väyrynen olisi sen matkassaan tuonut, syntyi mieleeni itsemurha-ajatus.
Jaksoin kuitenkin sen torjua: siksi vahva oli vielä tahdon voima. Se itsemurha-ajatus ei kuitenkaan kauaksi poistunut, vaan hiipi takaisin selittäen, että kuoltava on kerran kuitenkin; mitäpä on ilottomasta elämästä. Haihduttaakseni sekä surua että itsemurha-ajatusta lähdin kylille viemisille niitten luokse, jotka olivat ennen olleet ystäviä, mutta kaikki olivat vähäpuheisia, näyttivät tahtovan luotaan siirtää pois ja näyttivät ajattelevan, että syystä on sepälle palkka. Sain palata takaisin tyhjempänä kuin lähdin. Kun mitään pelastuksen tietä ei löytynyt, niin rupesin pelkäämään mielisairauteen sairastumista. Rupesin teeskentelemään iloisuutta, että talon väki ei edes rupeaisi pelkäämään minun tulevan mielenvikaiseksi, kun todellakin suvussani oli niitä monta: minun setäni ainoa tytär, Perttulan talon emäntä oli juuri parasta aikaa Niuvannieniellä. Päivä kerrallaan kuitenkin oli siirrytty siihen käräjäpäivään.

Harmaana, pilvisenä, mutta muuten tyynenä valkeni huhtikuun 14. päivä 1898, jolloin tylsillä askelilla lähdin kävelemään Kamalaan, joka talo muutenkin oli kolkossa muistossa sen kansakoulun rakennuksen ajoilta. Eikä kauan tarvinnutkaan Kärnälän pirtin kattopäällisten porrasten penkillä istua, ennenkuin ennenmainittu Tuomas Väyrynen, salainen, ilkeä hymy suupielissä tuli käskemään sisälle. Salissa olikin itse kihlakunnan tuomari Lund pöytänsä takana selaillen papereita; ja toisella puolella pöytää vähän loitompana humalan tähden horjuen seisoi Lindh ja viskaali Planting, heilläkin paperivihkot kädessään. Peräkamarin ovi oli puoleksi avoinna; tuomarin pöydän yli näkyi kamarin liinakatteiselta pöydältä vähemmillä kuin puolillaan oleva litran vetoinen konjakkipullo ja kolme kirkasta pikaria niitten vaiheella, joissa yhden pohjassa oli tilkka ruskeaa nestettä, toiset olivat tyhjät. Minä, joka kolmena viikkona en ollut yhtenäkään yönä tuntiakaan nukkunut oikeaa ravitsevaa unta, olin kuin unissani näkevinäni tämän kaiken. Nojasin itseäni vain salin uuniin ja seisoin. Sitten tuomari katsoi minuun ja kysymättä näkyi tuntevan minut; hän kääntyi niihin kantajiin ja lauhkealla tavalla sanoi: "Mitä kannetta te tuotte?" Lindh ja Planting työnsivät paperivihkonsa tuomarille; ja niitten perusteella he vaativat vastaajan asettamista  konkurssitilaan. Papereita katsellessa oli tuomarin ääni muuttunut karkeammaksi. Hän katsoa muljautti minuun ja sanoi: "Onko tähän mitään sanomista!" Minä koetin asettua rauhalliseksi ja sanoin, että "minä en ole Berghille velkaa, ja Lindhin saamiseen, minkä hän on Berghiltä siirron kautta saanut, voin liittää takauksen tai maksaakin."

Silloin tuomari otti pöydältä paperipakan ja ärjäisten sanoi: "Sinä olet Berghille velkaa kolmetuhatta sata seitsemäntoista markkaa. Maksatko sinä tämänkin ja sen lisäksi nämä käräjäkustannukset?" Minä en kyennyt enempiä selittämään, sanoin vain entistä kovemmin, että "minä en ole Berghille velkaa".  Silloin minut käskettiin ulos, josta pitkän tuokion perästä sitten käskettiin sisälle. Sisälle tultuani luettiin tuomio, jossa seisoi, että vastaaja on asetettu konkurssitilaan ja metsäherra Juselius on määrätty pesän hoitajaksi ja ottamaan varat käsiinsä. Ja mitä kaikkea hänessä lienee luettu. Sen lukemisen loputtua minä sanoin:   "Minut on syyttömästi tuomittu konkurssitilaan, minä en ole Berghille velkaa." Silloin tuomari ärähti: "Sanotko sinä, että on syyttömästi tuomittu?" Minulla ihan vaistomainen tunne kävi läpi olentoni, että lautakunta oli syytön siihen tuomioon, koska siellä peräkamarin pöydällä konjakkipullon vaiheella näkyi vain kolme pikaria. Ja tuli kuin itsestään suuhuni sanat, että "juuri siltä tuomioistuimelta on minut tuomittu syyttömästi konkurssitilaan, minä en ole velkaa Berghille." Punaisina oli silloin tuomarin pöhöiset kasvot, kun hän kirjoitti pöytäkirjaa, jota ei kuitenkaan minun kuultaviini luettu. Minä lähdin ulos, vaikka ei käskettykään. Lautamies Ronkainen tuli perässäni ulos ja kartanolla puoleksi kuiskaten sanoi: "Oikein sanoit, mutta kiitä käteistäsi, ettei tuomari tahtonut vangita."

"Sitähän tämä nyt enää olisi vailla", sanoin ja lähdin kävelemään. Juuri kuin niitten viimeisten sanojen johdosta tulvahtivat silmiini kyyneleet, ja poveni tuntui hieman huoppenevan, kun Halolaan kävellessäni sain itkeä. Siitä ei kuitenkaan ollut kauaksi apua; ajatukset harhailivat ja toivat mieleen entistä mustempia tunteita.
Aamulla tuli metsäherra Juselius, joka vaati kaiken omaisuuden, vaatteet vain jätti. Rahaakin oli lähes kaksituhatta markkaa, josta joka penni piti antaa. "Kahleettoman vangin" tekijäpalkkio, kuusisataa markkaa, oli Söderströmiltä Porvoosta vielä saamatta. Sekin saalis täytyi luovuttaa konkurssipesälle, niin ettei jäänyt päivän varaa eikä ollut toivoakaan ansaitsemisesta.
Nyt päivä päivältä rupesi varmenemaan, että tästä ei pelastaisi muu kuin itsemurha. Mielisairaaksi en aikonut antautua, siksi monta olin niitä onnettomista onnettomimpia olentoja nähnyt kuntain huutolaisina. Tiesin itsemurhan tuottavan äidille raskaan surun, mutta se loppuisi lyhyempään, kuin jos hän näkisi minut vielä sairaana, sillä jos kukaan, niin äiti olisi tiennyt syyn itsemurhaani. Olin päättänyt hukuttautua veteen; muistin erään professorin puhuneen, että veteen kuoleminen on kaikkein tuskattomin kuolema. Ja sille todistuksena muistin oman kokemukseni Viitalan eteisessä kaksivuotiaana: en olisi tiennyt mitään tuskasta, jos siihen vesisaaviin olisin hukkunut hengettömäksikin. Nyt oli vain hetkestä kysymys, miten ja milloin se tapahtuisi.

Tikkalanniemen sillalla kävin monena iltana istumassa ja katsomassa siihen hiljaiseen  virtaan, kun se näytti niin mielellään ottavan syliinsä minutkin, samoin kuin vuosia ennen sen Juho Mustosen, joka tuossa virrassa päivänsä päätti. Ja kun yölläkin alkoi näkyä niitä vaaleita henkiolentoja ja väliin tapasin itseni sellaisen vihan ja koston aikeen hallitsemana, jonkalaatuista en ollut ajatellutkaan, niin tunsin tahdonvoiman olevan lopussa ja sortumisen mielisairauteen lähellä. Olin huhtikuun viimeisen päivän iltana kullanhohteisen auringon laskiessa sillalla; virta olikin kuin silkkiharsolla katettu. Olin aikeissa laskeutua rantaan ja vierähtää virtaan, mutta äidin ääni kuului takaa ja sanoi: "Sinä taas täällä iltakylmässä olet vähillä vaatteillasi. Lähde nyt syömään, talon emäntä antoi vasikan lihaa, laitoin siitä paistin, kun se on aina ollut sinun lempiruokaasi!" Lähdin äidin perässä ja koetin syödä sitä rakkaan käden valmistamaa ruokaa, rnutta se ei maistunut. Näin siinäkin syödessäni niitä henkiolentoja; se oli uusi muistutus.

Siinä kuitenkin selvisi, että jos hukuttaudun tuohon virtaan, niin äiti saa tietää sen pikemmin ja se koskee häneen pahemmin, kuin jos hän saisi sen vitkallisemmin tietää; päätin lähteä Kajaanin Ämmän rannalle. Sanoin äidille, että lähden Kajaaniin. "No, nyt läpi yön! Lähde aamulla, mikä sinulla nyt semmoinen kiire." Sanoin, että "eipä tuota nukuta kuitenkaan ja valoisahan nyt on yö." Sen sanottuani suutelin äitiä ja lähdin. Äiti ei enää kieltänyt, tuli vain portille saattamaan ja katsomaan jälkeeni. Äidin nähden en viitsinyt juosta, mutta kun tie kääntyi matalan sekametsän suojaan, niin lähdin juoksemaan keritäkseni sinä yönä Ämmän rannalle. Juoksin melkein koko matkan kuin todellinen hullu. Ojanniemen talon ja Kokkovaaran kievarin välillä on pitkä, ehkä neljä kilometriä pitkä tasainen kangas, jota sanotaan Taivalkankaaksi. Senkin kankaan juoksin yhteen kaikuun ollenkaan seisahtumatta kävelemään. Sen kankaan Kokkovaaran puoleisessa päässä rupesi tie hiljalleen laskeutumaan harvametsäiselle kuusen- ja männynsekaiselle rämeelle. Siinä myötämaassa oli tietämättäni ruumiini paino nojautunut liiaksi eteenpäin, etteivät jalat kerinneetkään olla sitä mukaa; ja niin syöksyin ryömylleni maahan, niin että rintani ja käteni vastasivat maahan; niihin koski pahasti.

Tiepuolessa oli tientekoaikana tieltä vyörytetty parhaiksi istuimen korkuinen kivi. Istuin sille; samassa metsäkanan räkätys kuului korviini. Nuorena olin opetellut lintuja matkimaan; istuttuani siihen kivelle ajattelematta tekoani aloin matkia naaras-metsäkanaa. Silloin suurihelttainen uros-metsäkana lentää karautti päälaelleni. Luulin sitäkin henkiolennoksi, ja silmänräpäyksessä tartuin kädelläni sen sääristä kiinni, löin kiveen ja viskasin kiven taakse; luulin sitten sieltä kuulevani siiven räpistelyjä. Tämä tapahtui kuin unissa; nousin siitä ja käännyin tielle ja lähdin juoksemaan kuin hullu. Huhtikuun viimeisen päivän ja toukokuun ensimmäisen päivän välisenä yönä ei tavallinen ihminen jalkaisin kulje Tikkalanniemen sillalta Ämmän sillalle.
Kun laskeusin Ämmän sillalle, leimusivat kaupungin akkunat vesikaaren kaikkien värien näköisinä liekkeinä nousevan auringon ensimmäisistä säteistä. Mutta yö oli ollut kolkko. Joen syvässä uomassa virran pinnalla oli sakea usvakerros kuitenkin niin matala, että sen yli voi sillalta katsoen nähdä. Siinä usvan selässäkin näkyi niitä vaaleita henkiolentoja. Näytti nyt aivan luonnolliselta laskeutua tuonne usvan pimentoon ja antaa itsensä virran haltuun. Jymisevä Ämmän putouksen äänikin kuului tuonelan soitolta.
Tapailin sanoja Jumalalleni, että "jos tekoni lienee rikos, niin anna anteeksi pyhän nimesi tähden."

Suussani oli tuo viimeinen lause "pyhän nimesi tähden", kun takaani askeleen päästä kuului Kalle Korhosen ääni, kun se kättä ojentaen iloisesti sanoi: "Ja Meriläinen!   Jumalan kiitos, että olet täällä." Tarttui käteeni ja puristaen sitä käänsi minut sinne virtaan katsomasta, juuri kuin estääkseen kamalaa tapausta. Jälkeenpäin hän sanoi arvanneensakin, mitä on tekeillä, ja sen tähden sanoi hiipien tulleensa lähelle. Kalle Korhonen oli Karoliinakarin puolelle menemässä tapaamaan jotakin, jolle oli tärkeää asiaa; hän halusi ennättää ennen kuin se kerkiäisi nousta ylös ja lähteä kotoaan. Mutta nyt hän ei heittänyt minua, vaan tahtoi lähtemään kotiinsa ja matkalla yhä ihaili:  "Jumalan kiitos, sittenkin, että tulit tänne. Olen aivan kärsinyt siitä, kun mieleni on tehnyt sinne luoksesi lähtemään, mutta tuolta alituiselta kaupanhoidolta ei ole päässyt.  Matta tänä päivänä on vapaapäivä ja kaikkien puodit ovat kiinni ja niin minunkin puotini; nyt on meillä aikaa jutella." Hän alkoi kysellä jaksamistani; kerroin, miten kauan olen ollut nukkumatta ja melkein syömättäkin; työtä en ole tehnyt mitään. Siihen hän sanoi: "Se kuulostaa sadulta! Olla viisi viikkoa nukkumatta ja melkein syömättä ja mies omilla jaloillaan tulee Tikkalanniemestä Kajaaniin."
"Auringon laskun aikana illalla olin vielä Tikkalanniemen sillalla", sanoin.
"Se on sitä ihmeempi. Ja aivanko jalkaisin?" "Ketkäpäs minua muut ovat kyytineet." Korhonen vielä kummasteltuaan sanoi vakavasti: "Minä toimitan tänne lääkärin, joka ottaa selvän siitä, mitä on tehtävä, että alkaisit saada unta. Kyllä se sitten ruokahalu paranee itsestään."

Minä sanoin jyrkästi, että "ei saa kutsua lääkäriä, voi tuntea mielisairaaksi ja lähettää Niuvanniemelle." "No, kutsutaan sitten sairaanhoitaja, kyllä se sekin tietää, miten Nukku-Mattia autetaan." Sairaanhoitajatar tulikin, oikein iloinen, komea neiti. Se kun kuuli, että minulla on vain surun aiheuttama unettomuus, niin nauraen kehui, että "hänellä on ihmisten suruja jo monta laivan lastia; että kyllä ne hänen kokoelmaansa vielä sopivat teidänkin surunne." Siinä puhellessa kului päivä aamiaisiin, johon aamiaispöytään oli tuotu viinipullo ja kolme isoa pikaria. Neiti täytti pikarit ja tosissaan sanoi: "Talon herralta kuulin, ettette ole alkoholisti; niinpä tässä on aivan alkoholitonta viiniä, jota sairashuoneellakin hengenheikoille sairaille annetaan; tämä jos mikään tekee teille hyvää." Se neiti saattoikin puhua niin, että sitä oli hyvä uskoa. Kun neiti varsin näyttääkseen joi pikarinsa pohjaan, niin join minäkin. Neiti sitten toimitti minun eteeni ruokaa nähdessään, etten ollut normaalitajussa, mutta en kerinnyt monta palaa syödä, ennenkuin neiti täytti toisen kerran sen pikarin ja kehoitti juomaan. Se ensimmäinen pikarin täysi tuntui sydänalassani kiertelevän somasti: oli aivan helppo uskoa neidin sanat, että se tekee hyvää, ja niinpä join toisen lasin. Sitten taas syötiin; mutta kohta neiti täytti kaikki ne kolme pikaria vapunpäivän kunniaksi. Ne juotiinkin ja taas syötiin, mutta ennenkuin oli päästy syömästä, neiti juotti sitä viiniä minulle vielä neljännenkin pikarin.

Kun viimein päästiin syömästä, neiti paljasti käsivarteni, otti rasiastaan tylsän neulan, jolla pisteli minun käsivarsiini ja sanoi: "Nyt teidän täytyy päästä vuoteeseen." Toisessa huoneessa olikin vuode jo tehtynä, neiti sitten toimitti minut siihen ja sanoi, että "koettakaa nyt olla mitään ajattelematta." Kun neiti poistui, tunsin todellakin, että oli hyvä olla. Tunsin rupeavan raukaisemaan tavalla, jota viiteen viikkoon en ollut tuntenut, ja heti kai olin siihen nukkunutkin.

Siihen sängyn luokse tullessani olin nähnyt huoneen perällä olevan akkunan uutimien läpi ja välistä paistavan auringon, ja sitten kuin se sama neiti herätteli siitä nousemaan kahville ja kun toinnuin istualleni, näin taas auringon paistavan melkein samaan sijaan. Mutta en siitä sen enempää perustanut, menin vain käymään ulkona, ja sielläkin näin, että aurinko paistoi itä-etelästä. Ulkoa tultuani ja kahvipöytään istuessani sanoin: "Tunnustan, että olen nukkunut kauankin. Mutta missä Ajalonin laaksossa se tuo aurinko on viipynyt, kun se paistaa melkein samalta sijalta kuin nukkumaan ruvetessanikin ?"
Neiti ja Kalle Korhonen naurahtivat, ja Korhonen sanoi: "Kyllä se paistoi eilenkin samalta sijalta kuin tänäkin päivänä."
"Olenko sitten nukkunut koko vuorokauden?" Siihen neiti taas tapansa mukaan iloisesti sanoi: "Kyllä on mennyt yksi vuorokausi, mutta menköön, ei sureta."
Ei viiteen viikkoon ollut povessani käynyt niin somaa liehausta kuin nyt kuullessani, että olin koko vuorokauden nukkunut.

Sitten he siinä kahvipöydässä kertoivat lääkäriltäkin kyselleensä neuvoja. Kun kahvipöydästä oli noustu ja kun olin pessyt kasvoni ja sairaanhoitajatar oli mennyt pois, niin että olimme Korhosen kanssa kahden, niin Korhonen kysyi: "Joko nyt olet niin selvällä päällä, että voimme vakavistakin asioista tuumia?"
"Kyllä", minä sanoin.
Sitten Korhonen sanoi: "Minä olen täällä itsekseni päättänyt, että sinun täytyy saada maatila, jolla taas rupeat entiseen tapaasi tekemään työtä päästäksesi nousemaan tästä haudasta, missä nyt olet, viimeinkin täysin omaan talouteesi." Minä sanoin, että "miten on mahdollista päästä alkuun, kun olen kaikin puolin paljas kuin nyljetty orava. Kun edes kykenisi ansaitsemaan, kuten Viitalasta lähdettyäni, mutta tuntuu siltä, että mies on mennyt." Korhonen juuri kuin minun uskoani vakuuttaakseen vakavasti sanoi: "Et sinä vielä ole mennyttä miestä, kunhan tästä viisiviikkoisesta humalastasi pääset selviämään. Katselehan vain maatila, joka ei olisi luonnottoman kallis, ja sovi kaupoista. Kauppahinnaksi otamme rahaa tästä Paltamon pitäjän säästöpankista. Minä rupean takuuseen siksi aikaa, kunnes saadaan se tila kiinnitetyksi takuuseen."
Oltiin siitä puhumassa, kun kauppias Rimpiläinen tuli ja yhtyen meidän puheeseemme sanoi: "Minulla on kuin luomispäivänä häntä varten tehty maatila, Vaana-nimistä tilaa puolet, Oulujärven tuolla puolen, ihan järven rannalla, juuri niinkuin kalanpyytäjälle pitääkin olla. Eikä ole hinnan kiroissa, annan sen kahdellatuhannella markalla, kun jätän ulkometsäpalstan itselleni. Mutta nyt ei vielä ole aika ruveta maan ostoon, ennenkuin asiat selviävät. Jos Meriläinen nyt ostaa maatilan, niin ne nykäisevät tuohon kirottuun konkurssipesään."

Se Rimpiläisen sana meni läpi ruumiini kuin jäinen vesiämpäri olisi kaatunut niskaani, enkä siitä päässyt, vaikka Korhonen vakuutti, että hän pitää huolen siitä, ettei sitä ryöstetä. Siitä puhellessa tuli sisään kartanonomistaja J. H. Korhonen, entinen ystäväni. Hänkin ihastunein naamoin tervehti minua ja sitten kääntyen toisiin sanoi: "Jatkakaa vain keskusteluanne." Korhonen oli varmasti vakuuttanut, että minun ostamaani maatilaa ei ryöstetä konkurssipesälle.
Rimpiläinen yhäkin jatkoi puhetta Vaanan tilan hyvistä puolista. J. H. Korhonen ei kuitenkaan kauan kuunnellut sitä puhetta, vaan sanoi: "Ensimmäinen asia minun mielestäni on virittää juttu Lindhiä ja Berghiä vastaan tuon konkurssin purkamiseksi. Tapasin eilen Sotkamon lautamies Ronkaista täällä kotonani. Häneltä kuulin yhtä ja toista, vaikka hän ei luonnollisesta syystä, lautamies kun on, paljonkaan puhunut." Sitten hän kääntyi minuun ja kysyi: "Vai annettiinko sinulle Berghin laskuista konttokurantti, jonka perusteella olisit voinut väitellä vastaan?" "Ei", sanoin minä. J. H. Korhonen hytkähti ja sanoi: "Siinä onkin tarpeeksi asetta, koska sinä, kuten Ronkaiselta kuulin, olit Lindhille hänen saamisestaan tarjonnut maksua tai takuuta. Vai aiotko sinä sen antaa mennä kuin Mähösen viinan?" "En antaisi, mutta minkäpä tainnen", sanoin. J. H. Korhonen näki olemuksestani, että olin paljoa kärsinyt; hän sanoi: "Miehissä se mies autetaan, miehissä se mies sorretaan, kuten sanotaan. Nyt on vielä viisitoista päivää valitusaikaa hovioikeuteen. Vaadihan tuomarilta pöytäkirjat, minulla on tuttava asianajaja Vaasassa. Pukataan paperit sille." Minä sanoin, että tulimme tuomarin kanssa siellä käräjissä siksi huonoihin väleihin, että se ei minulle kunnialla anna pöytäkirjoja. J. H. Korhonen punalti päätään ja sanoi: "Siitä saamme selvän, lupaako hän hyvällä pöytäkirjat. Meillä on majalla Kalle Heikkinen, Lundin pöytäkirjain puhtaaksikirjoittaja. Hän aikoi tänä iltana lähteä viemään puhtaaksikirjoitettuja sinne Salmijärvelle. Annamme Heikkisen tilata pöytäkirjat, ja ellei hän anna lupaa, niin lähetetään kaksi miestä tilaamaan, silloin hän kyllä antaa. Ja antaakin juonittelematta kuullessaan, että minä olen niitä vaatimassa. Rimpiläinen nousi lähtemään ja sanoi: "Se on oikein, että luu koirille. Niissä konkurssiasioissa sitä todellakin aina riidellään ja käydään käräjiä, antakaa vain hurista!" Sitten Rimpiläisen mentyä Kalle Korhonenkin sanoi: ”Minä juuri olen samaa mieltä, vaikka tuon kuolinpesän uskottuna miehenä en ole tässä saattanut ruveta yllyttämään käräjäin käyntiin, vaan olen hyvilläni, että sinä, hyvä naapuri, otat sen ajaaksesi."

J. H. Korhonen lähti nyt kotiin toimittamaan Kalle Heikkiselle sitä pöytäkirjojen tilausta, ja seuraavana päivänä saatiinkin tietää, että tuomari antaa pöytäkirjat niin aikaisin, että ne kerkiävät Vaasaan oikealla ajalla. Olipa ollut vielä hyvillään siitä, että siinä yhteydessä menee se hänen kunniansa loukkaus hovioikeuteen hänen aloittamattaan juttua.
Nyt lähdin Kajaanista palaamaan äidin luokse. Oli jo iltamyöhä, kun Taivalkankaan päässä saavuin sen kiven luokse, jossa juuri kuin unissani olin nähnyt metsäkanan lentävän päälaelleni. Istahdin nytkin siihen kivelle ja katsoin sinne kiven taakse, näkyisikö sitä metsäkanaa; olihan se kuin olikin selällään, siivet levällään kukkapää metsäkana kiven takana. Alkoi sieltä rämeeltä kuulua metson laulu; aloin sitä matkia, että lentäisipäs sekin päälaelleni. Eikä kauan kuhmut, ennenkuin suuri metso lentää kahahti kohdalleni maantielle, pöyhisti pyrstönsä ja höyhenensä ja siipeä vetäen sinne tänne juoksennellen alkoi laulaa. Mutta sattui huomaamaan minut ja hyökkäsi lentoon.
Minä otin metsäkanan käteeni ja lähdin kävelemään. Oli jo aamu. Aurinko ruskotti; se oli nousemassa, kun saavuin Halolaan. Kaikki oli hiljaista; kukon laulu vain kuului navettakartanosta. Äitikin oli vielä yövuoteellaan; hän sanoi valveutuneensa jo ennen puolta yötä ajattelemaan minua. Sanoi olleen polttavan ikävän minua; hän oli alkanut pelätä pahaa. Sen tunsin hänen sydämellisestä vastaanotostaan ja niistä kuumista kyynelistä, jotka hänen suudellessaan putoilivat kasvoilleni. Äiti sitten valmisti metsäkanasta ruokaa. En muista ennen enkä jälkeen lintupaistin olleen niin makeaa kuin silloin sitä syödessä, vaikka kyyneleet vierivät meidän kumpaisenkin kasvoille. Hovioikeus vahvisti kihlakunnanoikeuden päätöksen muka sillä syyllä, ettei kihlakunnanoikeudessa ollut vaadittukaan Berghiltä konttokuranttia, ja määräsi tuomari Lundin nostamaan kanteen minua vastaan kunniansa loukkauksesta. Nyt oli meidän jo pakkokin haastaa Bergh oikeuteen kahden maksun perimisestä. J. H. Korhonen oli sitä mieltä, että Bergh oli haastettava Kajaanin raastuvanoikeuteen. Ja Kajaanin raastuvanoikeus ottikin asian tutkiakseen ja vaati Berghiltä konttokuranttia, jota tämä kuitenkaan ei antanut. 

Raastuvanoikeus vähensi Berghin saamista, kun olimme näyttäneet todistajilla muutamia maksuja suoritetuksi. Kaikkia se ei vähentänyt. Kun vetosimme hovioikeuteen, saatiin päätös, ettei Kajaanin raastuvanoikeus ollut oikea paikka tätä asiaa käsittelemään; jos kantajat tahtovat jatkaa vaatimustaan. Niin Bergh on haastettava Sotkamon käräjiin ja ilmoitettava hovioikeudelle, että se saa määrätä tuomarin sitä asiaa tutkimaan, koska kihlakunnantuomari on jäävi. Me haastoimmekin Berghin Sotkamon käräjiin ja ilmoitimme sen hovioikeudelle; ja hovioikeus määräsikin Vaasasta tuomarin sitä tutkimaan. Bergh ei vieläkään ollut antanut konttokuranttia, jotta olisimme voineet tarkemmin tutustua asiaan.
Oikeus kuitenkin juuri kuin minulle mieliksi vähensi Berghin saamista; minä vetosin hovioikeuteen ja pyysin hovioikeutta harkitsemaan,, oliko minun ensinkään maksettava Berghille, koska hän ei ollut antanut konttokuranttia. Hovioikeus palautti asian takaisin kihlakunnanoikeuteen ja määräsi nyt sakon uhalla Berghin antamaan velkakirjoistaan jäljennöksen ja määräsi Oulusta tuomarin asiaa käsittelemään. Hänkin juuri kuin minulle mieliksi vähensi Berghin saamista, mutta minä en tyytynyt siihenkään päätökseen, vaan vetosin hovioikeuteen, josta se taas palasi kihlakunnanoikeuteen. Tämän jälkeen palasi asia vielä kaksi kertaa kihlakunnanoikeuteen, jolloin viimeisellä kerralla Berghin saatava supistui kuuteenkymmeneen markkaan. Siihenkään päätökseen en tyytynyt, vaan vetosin hovioikeuteen, joka sitten, kun toukokuussa v. 1905 senaatti tuomitsi minut Lundin kunnianloukkauksesta neljän kuukauden vankeuteen, antoi päätöksen, jossa sanottiin tulleen selvitetyksi, että Bergh oli Meriläiselle maksussa eikä Meriläinen Berghille; mutta koska Meriläinen ei ollut kihlakunnanoikeudelle jättänyt selvää laskua saamisestaan, niin molempien välillä kulut kuitataan.

Tähän viimeinkin päättyi se yli seitsemän vuotta kestänyt käräjänkäynti, joka nieli minulta kuluja lähes kolmetuhatta markkaa. Ja nähtävästi venytettiin sitä tahallaan yhtä rintaa vireillä olevan Lundin kunnianloukkausjutun kanssa, jotta saatiin siitä tuomio. Ja sitten kuitattiin kulut tuolla pienellä tempulla, etten ollut kihlakunnanoikeuteen antanut laskua saamisestani.
Olisi luullut hovioikeudelle olleen helppoa määrätä nostamaan Berghiä vastaan perimys-juttu, mutta niin se ei tehnyt.
Tällä käräjänkäyntiajalla en kuitenkaan ollut toimeton. Toukokuun toisena päivänä v. 1898 Kalle Korhonen oli kehoittanut minua maatilan ostoon; ja rupesinkin ajattelemaan tulevaisuutta. Vaikka ajattelinkin elämää eteenpäin, niin mieli yhäkin pysyi raskaana; työtä en voinut tehdä. Järvi ja metsä ovat aina olleet minun sieluni pyhin temppeli. Halolan Jaakko-isännän kalanpyydyksillä pyytelin aikani kuluksi kaloja. Järvellä kului äidinkin aika rattoisammin.
Syksyllä metsästysajan tultua sain Kalle Korhoselta pyssyn; ja talon koira seuralaisenani pääsin metsästämään. Nyt en kuitenkaan laulellut, en omia sepittämiäni, enkä muitten. Kului aika muutenkin; iltasella tulin sieltä aina lintutaakkoineni. Päivä päivältä tuntuikin mieleni ylenevän. Tuli talvi, niin etten enää koiran kanssa kyennyt metsään. Nyt lähdin sitä Vaanaa katsomaan ostaakseni.
Hiihdin sinne eräänä joulun ja uudenvuoden välisenä päivänä. Vaana ei kuitenkaan miellyttänyt. Siellä kuulin, että Kiehimän Päätalon puoli, jonka omisti Salmijärven kauppias Eemil Tervo, kuuluu olevan kaupan. Lähdin sinne, ja tulin perille uutenavuotena v. 1899. Näköala muistutti paljon Naapurinvaaran Heikkilän näköalaa: tunsin itsessäni voimallisen vedon siihen. Sen päivänajan katselin tiluksia; toisen puolen asukkaalta kyselin sen metsiä; ja mitä enemmän kyselin, sitä enemmän tunsin siihen mieltyväni. Aamulla hiihdin Salmijärvelle saamaan selville sen kauppaehtoja. Kauppahinnaksi ilmoitettiin kolmetuhatta markkaa, ensimmäiseksi maksueräksi viisisataa markkaa, joka oli kaupan aikana maksettava. Lähdettiin Kajaaniin, jossa Kalle Korhosen luona tammikuun kolmantena päivänä tehtiin kauppakirja; ja Kalle Korhonen maksoi minun puolestani sen ensimmäisen kauppasumman. Tuntui somalle, kun vielä eläessäni tiesin olevani kolme kuuttatoista osaa manttaalia käsittävän tilan isäntä. 

Kirjoitin Helsinkiin professori Kaarle Krohn'ille, eikö Suomalaisen Kirjallisuuden Seura voisi antaa apua tähän ensimmäiseen kauppasummaan. Kirjallisuuden Seura myönsikin apua neljäsataa ja professori Kaarle Krohn sata markkaa velaksi; mutta hänkin sitten myöhemmin lahjotti summan minulle. Siten sain ensimmäisen kauppasumman; vasta toisiin maksueriin tarvittiin Paltamon pitäjän Säästöpankista kiinnityslaina. Kun ei ollut karjaa, ei hevosta eikä rahaa, millä ostaa, asuimme sen talvisydämen ajan Halolassa, koska siinä ihmiset olivat yhä niin ystävällisiä ja osaaottavaisia. Heikkilään ilmestyi isännäksi Berghin vaimon isä Jaakko Pääkkönen, joka oli juuri päässyt Sörnäisten kuritushuoneesta, missä hän oli ollut neljä vuotta tuomittuna kavalluksesta. Nyt oli kaikille sotkamolaisille yhtä selvää kuin minullekin, mistä syystä Heikkilä piti saada minulta pois millä keinoin tahansa. Siitä en kuitenkaan enää välittänyt.
Mieleni rupesikin hiljalleen ylenemään, niin että kykenin väliin aina kirjoittamaankin Oulun Kaikuun ja Kajaanin lehteen novelleja, joista saimme rahaa, niin ettei tarvinnut ihmisten armopaloilla elää. 

Maaliskuussa sitten kuitenkin muutettiin asumaan Päätaloon. Kaikki ihmiset näkyivät meitä pitävän vääränä rahana, olimmehan kunniattomia, konkurssitilaan tuomittuja. Minun aikani kului työssä, mutta äidillä ei ollut tointa, koska ei ollut karjaa hoidettavana; hänelle siinä ylenkatseellisessa kylässä kävi aika ikäväksi. Eräänä iltana äiti itki katkerasti, kun ei ollut yhtäkään lehmää. Minulla oli "Vitsa-Matti" käsikirjoituksena valmiina. Seuraavana aamuna lähdin se mukanani hiihtämään Kajaaniin; antamalla sen pantiksi saisin ehkä sata markkaa, jolla saisimme lehmän. Kalle Korhonen oli matkoilla, eikä ollut tiedossa, milloin hän sieltä palaisi. Keneltäkään en saanut sataa markkaa sillä pantilla; täytyi se "Vitsa-Matin" käsikirjoitus myödä sadasta markasta Kajaanin kansakoulun opettajalle Juho Hyväriselle. Sillä sadalla markalla sainkin suutari Paakilta Kajaanista äidin oman kasvattaman, kahdesti poikineen lehmän. Kauppojen kautta oli suutari Paakille kulkeutunut niitä Heikkilän huutokaupassa myytyjä lehmiä. Ja kun tämä oli Heikkilän parhaan lehmän Onnen Kukan vasikka ja hyvä oli itsekin, niin se oli äidin mielestä enemmän kuin lehmän veroinen.
Nyt oli kuin laita olisi irronnut, kun omasta lehmästä saatiin voita ja maitoa. Mutta ei sitä onnea kauan kestänyt, kun taas tuli ikävyyttä.

Olimme olleet vain kolmisen viikkoa Päätalossa, kun senaatista joutui se Sotkamon rovastin kunnianloukkaustuomio: kolmekymmentä päivää vankeutta. Huhtikuun viidentenäkolmatta päivänä piti lähteä Kajaanin vankilaan. Kajaanin vankilan päällikön vaimona oli nyt se Pekkilän Hilta, jonka kerran olin sen Pekkilän syöjättären käsistä pelastanut. Vankilaan tultuani hän ihastuen sanoi: "Minulla tähän asti ei ole ollutkaan tilaisuutta teille maksaa sitä velkaa Pekkilän akan kynsistä pelastamisesta; nytpäs vuosikymmenien päästä onni potkaisi minut sille sijalle, että edes osankin saa siitä velasta kuitata." Eikä se jäänytkään sanoiksi. Vaalan koskista jo saatiin lohia. Hilta postinkuljettajan mukana tilasi niitä suuria Vaalan merilohia; lohipaistia syötiin joka päivä; monenlaisten leivosten kanssa juotiin kahvia kolme kertaa päivässä. Vankeutta ei laisinkaan - oli vain puhdas yksinäinen huone, missä niinä kolmenakym-menenä päivänä kirjoitin  "Sattumuksia Jänislahdella" ja vielä vähän novelleja.
Siellä vankeudessakin olin kerinnyt olla vain muutamia päiviä, kun kotiin oli tullut Etelä-Suomessa vuosikymmeniä ollut äidin sukulaistyttö Sohviija Huotari. Äiti oli uskonut hänet ihan Jumalan lähettämäksi nyt hänen huvikseen, kun siinä ne huonemiehet, jotka Eemil Tervo oli Päätaloon ottanut vuodeksi (ja kaupassakin sovittiin niitten olosta), tahtoivat tehdä kaikenlaista ikävyyttä, mitä vain osasivat. Ne huonemiehet asuivat tuvassa; sen kupeessa oli pieni soikea kamari, jossa äidillä oli jo sänkykin. 

Tänä iltapäivänä oli Laanniemen emäntä tullut sinne Päätaloon kylään suksilla hiihtäen, mutta nyt siellä kylässä ollessa oli keli muuttunut niin huonoksi, että suksilla hiihtäminen olisi ollut tukalaa; äiti oli pyytänyt emäntää jäämään luokseen yöksi. Ja mielellään oli se taipunutkin jäämään, koska aamulla kylmäsen aikana on parempi hiihtää. Iltasella yöksi asettuessa äiti oli tehnyt vuoteen sänkyyn Laanniemen emännälle ja Sohviija Huotarille ja itselleen lattialle. Mutta Sohviija Huotari oli halunnut lattiavuoteelle, joten äiti oli sen emännän kanssa ruvennut sänkyyn. Siinä vuoteellaan ollessa äidiltä ja emännältä oli syntynyt puheluja aina myöhään yöhön. Seinän takaa oli alkanut kuulua kiimoissaan olevien kissojen mauruamista. Äiti oli sanonut, että noista se nyt täksi yöksi heitti ristin, ettei pääse nukkumaan, ellei niitä käy laittamassa käpälämäkeen.
Emäntä oli sanonut, että annetaan niitten olla, menevät ne siitä, kunhan aikansa ovat. Niin olivatkin heittäneet sen kissan ajon ja alkaneet painautua nukkumaan ja olivat nukkuneetkin, niin että aamulla aurinko oli ollut jo korennon korkeudella, kun äiti ja emäntä olivat nousseet. Mutta Sohviija oli näyttänyt sikeästi nukkuvan; he olivat lähteneet pirttiin, missä oli hellakeittiö pirtin uunin yhteydessä. Pirttiin tultua äiti oli alkanut kopperehtaa pannunsa kanssa ja kehoittanut Laanniemen emäntää viipymään siksi, kunnes kahvi joutuu. Mutta tämä ei ollut malttanut jäädä odottamaan, arvellen, että kylmänen lauhtuu, kun aurinko joutuu lämmittämään. Äiti oli kuitenkin keittänyt kahvinsa, mennyt sitten navettaan hoitamaan lehmää ja sieltä tultuaan mennyt kamariin käskemään Sohviijan pirttiin kahville.
Mutta Sohviija olikin siellä ilmoittanut, että hän oli tänä yönä synnyttänyt kuolleen lapsen, jota seikkaa täällä ei tiennyt kukaan, "koska minä vasta eilen olen tullut tälle paikkakunnalle; onhan somempi ainakin minulle, että salataan." Äiti oli kauhistunut ja sanonut: "En Jumalan tähden minä rupea semmoiseen." Samassa hän oli juossut toisen puolen emännän luokse sen navettaan ja ilmoittanut asian.

Toisen puolen emäntä oli sanonut: "Täytyy lähteä ja koettaa virvoittaa henkiin." Kumpainenkin, äiti.ja se toisen puolen emäntä olivat juosseet kamariin, ruvenneet virvoittamaan lasta henkiin, mutta se ei ollut vironnut. Nyt yhdessä toisen puolen ihmisten kanssa oli päätetty asia ilmoittaa nimismiehelle ja oli lähetetty sinne sanan viejä, joten nimismies Vilander itse oli tullut poliisitutkintoa pitämään. Se meidän huonemiehemme Juho Leinosen akka, jota kylän kesken kutsuttiinkin Oikeaksi Anniksi, oli koettanut saada äidinkin linnaan: hän muka oli kuullut täällä kamarista yöllä lapsen itkua; se oli siis murhattu tuo lapsi; aivan selvään hän oli kuullut lapsen itkun. 
Ja ellei sitä Laanniemen emäntää olisi sattunut, niin sen Oikean Annin todistuksen perusteella äiti olisi tuotukin linnaan; mutta se Laanniemen emäntä oli sanonut, että kyllä ne itkijät olivat monnillaan olevia kissoja. Oikealta Annilta oli kysytty, mihin aikaan yöstä hän oli kuullut lapsen itkua. Se oli käynyt yhteen sen Laanniemen emännän kissojen kuulemisen kanssa, joten asia oli jäänyt sen varaan, niitä lääkäri huomaisi lasta leikellessään. Nimismies oli jättänyt äidin rauhaan ja passittanut Sohviija Huotarin vankilaan. Oikea Anni kuitenkin lakkaamatta oli kylällä toitottanut, että hän "kuuli ihan selvään lapsen itkun sieltä toisesta huoneesta, että murhattu se on se lapsi, ja Laanniemen emäntä on lumottu niin puhumaan". Ja vielä kun lääkärikin oli todistanut lapsen kuolleena syntyneeksi, niin Oikea Anni ja hänen ystävänsä olivat päättäneet, että lääkäri lieneekin lapsen isä, koska se siten on todistanut, joten ihmiset uskoivat sen niin olevankin!

Kun me olimme konkurssitilaan tuomittuja, joka jo sinänsä teki meidät ihmisten silmissä kunniattomiksi, ja kun minä sen lisäksi olin vankeudessa papin kunnian loukkauksesta, joka ei ollut ihmisten mielestä pienimpiä rikoksia, ja kun sitten vielä semmoiset vieraat kuin se Sohviija Huotari turvelehtavat tuommoiset tekonsa tekemään meidän turvissamme, niin me emme olleet Kiehimän seudun ihmisten mielestä suuren arvoisia. Sen yleisen arvostelun sai lukea kaikkein mitättömimmänkin ihmisen kasvoista tiellä vastaan tullessa. Joenniemen kauppias G. A. Snellman kuitenkin oli ystävällinen; hän oli Kalle Korhoselta kuullut meistä muutakin kuin vain Oikean Annin suusta lähtenyttä. Rouvan kasvoista Joenniemelläkin sai lukea samaa kuin muittenkin Kiehimän-seutulaisten, mutta siitä emme välittäneet, kun herra oli ystävällinen ja antoi apua kipeimmässä puutteessa. Kansan mieli kun oli sillä kannalla, niin me äidin kanssa sulkeuduimme kotiin; emme käyneet missään kylässä muualla kuin välttämättömällä asialla ja sitäkin toimittamassa vain valituin sanoin ja lattialla seisoen, josta oli sievä lähteä takasin. Ja jos joku kävi meillä, niin sille emme tarjonneet mitään, ja puheemmekin olivat vain: "on ja ei". Suullamme emme ihmisiltä etsineet kunnioitusta; näytimme vain työllä, mitä olimme. Emme tehneet kenellekään! vääryyttä, päinvastoin estimme muitakin sitä tekemästä. Talossamme teimme työtä uhmemmin kuin mitä muissa taloissa tehtiin. Kun kevätkylvöt oli saatu maahan, lähdin kuokkineni ja lapioineni suolle, ja sarkoja rupesi syntymään; sellaisia ei ollut minkään muun talon kuin Joenniemen tiluksilla. Siitä saivatkin ihmiset hyvänmakuista naurua; he näkivät Päätalon konkurssitilaan tuomitun, nälkäisen ja vasta vankilasta kotiutuneen isännän ojamaasarkoja tekemässä, vaikka ei suinkaan se itsekään uskonut tämän kesän päälle pysyvänsä Päätalon isäntänä . . .

Heidän kuitenkin täytyi omin silmin nähdä, että heidän ennustuksensa ei toteutunut. Seuraavana syksynä, talvelle lähtiessä, oli meidän navetassamme viisi lehmää, lampaita ja sikoja ja tallissa hevonen, vaikka ensimmäinen keväällä ostettu hevonen kesällä olikin kuollut metsään. Lantatunkioita ilmestyi pellolle toinen toisensa jälkeen; ja suolla kaivoin sarkaojia talvellakin. Seuraavana keväänä kylvettiin kaksi ensimmäisenä kesänä tehtyä sadan metrin pituista sarkaa kauraksi; ja kadehtien sitä miehenpituista kauraa sitten heinäkuun lopulla ne viimekeväiset mahtailijat katselivatkin. Siten vuosi vuodelta ojamaavainiot laajenivat, pellot puhdistuivat raunioista ja kasvoivat hyviä toukoja.

Ja kartanoon kohosi uusia rakennuksia. Oulun Kaiusta ja Kajaanin Lehdestä saatiin lukea novelleja, joita kirjoitin yöllä, ja niistä sain rahaa tarpeisiini.
Oli tultu kesään 1905, jolloin loppui kahdeksatta vuotta kestänyt käräjäinkäynti ja jolloin toukokuussa senaatti oli tuominnut minut Lundin kunnian loukkauksesta neljän kuukauden vankeuteen. Senaatissa oli protokollasihteerinä entisen Paltamon kappalaisen poika Emeleus; hän oli joutunut minun ystäväkseni silloin taikojen keräysaikana. Hän tiesi, että minä olin talonpidossa ainoana miehenä: siksi hän viivytti kesän ajan sitä senaatin tuomiota jättämättä viranomaisille, tietäen, että talven aikana minä olin irtonaisempi pääsemään vankilaan. Mutta kesällä heinäkuussa syntyi perintöruhtinas, jonka syntymisen johdosta keisari armahti vankeja lyhentämällä niitten vankeusaikaa ja joitakin rikoksia kokonaankin. Ja oli sattunut juuri kuin keisari olisi tiennyt minun tuomioni: armahdus-kirjaan oli merkitty, että sen rikoslain pykälän nojalla tuomitut armahdetaan kokonaan.

Nyt syyskuun alkupäivänä oli senaatin tuomio tullut Kajaanin viranomaisille, joten Paltamon piirin nimismies oli lähettänyt poliisin minua noutamaan. Minä ehdinkin poliisin mukaan, mutta tultuani nimismiehen luokse aloin sille vaikeroiden tuumia, että eikö kävisi laatuun antaa muutamiksi viikoiksi vapautta, jotta saisin nostaa perunat ja puida riihet. Siihen sanoi nimismies, että "koska voin luottaa teihin, ettette karkaa, niin voin antaa vapautta kolmeksi viikoksi, kunhan Oulun vankilasta ennen tämän kuun loppua saan todistuksen, että olette siellä." Minä aioin mennä sitten omalla kustannuksellani, kunhan saisin nimismieheltä passin. Kun olin sanomalehdistä nähnyt sen keisarin armahduskirjan ja tiesin senaatin päätöksen sisällyksen, niin Kajaanin tuomarilta, pormestarilta ja kruununvoudilta kysyin, mitenkä he tulkitsisivat ja sovittaisivat tämän armahduskirjan kohdan minun tuomiooni. Jokainen sanoi, että vähennetään neljäsosa siitä vankeudesta. Minä kirjoitin Emeleukselle, että "Kajaanin lakimiehet tulkitsevat sillä tavalla, vaikka armahduskirjassa sanotaan, että sillä rikoslain pykälällä tuomitut vapautetaan kokonaan, että olkaa nyt niin hyvä ja antakaa siitä selitys, sillä minä pelkään vankilassakin olevan saman tunteen minua kohtaan kuin Kajaanissakin." 

Kirjoitin vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerille maisteri Tunkelolle siitä asiasta, että hän hyväntahtoisesti ottaisi selvän, miten Helsingin lakimiehet sen tulkitsisivat. Tunkelo oli käynytkin Jonas Castrenin ja jonkun muun vanhan tuomarin puheilla, jotka olivat sanoneet, ettei sitä muuten voida tulkita kuin miten armahduskirjassa sanotaan. Tunkelolta sain kirjeen ja Emeleus lähetti painetun armahduskirjan ja senaatin päätöksen ja kirjeen, jossa hän sanoi, ettei armahduskirjaa voitu millään muulla tavalla tulkita, kuin että minut vapautetaan kokonaan. "Ottakaa kuitenkin vankilaan mukaanne armahduskirja ja senaatin päätös, että jos siellä tätä armahduskirjaa ruvetaan toisin sovittamaan tähän senaatin tuomioon, niin vaatikaa tarkoin merkittäväksi pöytäkirjaan, millä syyllä he tulkitsevat toisin kun me. Me kyllä sitten annamme herrojen tietää, mistä tuulee."

Nyt minä näitten eväitten kanssa syyskuun loppupäivinä menin Ouluun, jossa vankienkuljettajan annoin viedä vankilaan. Vankilassa oli vankien vastaanottaja oikein ruma mies. Nokka oli tavattoman suuri, kasvojen kustannuksella kasvanut niin suureksi, ja kaula pitkä kuin urakkamiehen kuokassa varsi. Se otti minut hyvin röyhkeästi vastaan. Minä kysyin, saisinko päästä vankilanjohtajan puheille. Se röyhähti: "Meinaatko täälläkin ruveta juonittelemaan? Häkissä olet nyt lintu, sinä herrojen häväisijä". Hän ärjäsi sitten, että "riisu vaatteesi ja jos on rahoja, niin anna ne tänne." Minun täytyi tehdä työtä käskettyä riisuutua alasti ja pukeutua vankilan vaatteisiin, jotka varsin valikoimalla tuotiin. Kengätkin olivat käymättömät, kuivat rajat ja pienet, niin että jalat olivat kuin kallion raossa. Ja kaikki vaatteet olivat käymättömät, lakkikin oli laaja kuin seula, niin ettei se pysynyt päässä muuten kuin käsin pitelemällä. Siten riistettiin minulta kaikki, mikä oli hengestä irti, ja vietiin vankikoppiin, mikä oli kylmä kuin kallioluola. Vanginvartija, joka minut saattoi koppiin oli ystävällinen. Hän sanoi olevansa Kajaanista kotoisin, Juntunen nimeltään. Siltä kysyin: "Saako sitä ja milloin tavata vankilan johtajaa?" Juntunen sanoi: "Tänään ette sitä saa tavata, se on Muhoksen käräjillä, mutta  huomenna kymmenen ja yhdentoista välillä se on täällä.  Mutta muuten minä sanon teille, että tämän laitoksen herroja ei saa turhanpäiten vaivata; ne voivat mielivaltaisesti joko lisätä vankeusaikaa tai koventaa rangaistusta."

"Kyllä minulla on asiaa johtajalle", sanoin ja kysyin: "Milloinkas lääkäriä saisi tavata?" Juntunen katsoi kelloaan ja sanoi: "Tunnin päästä on lääkäri täällä alhaalla; jos te haluatte häntä tavata, niin tulen sanomaan ja saatan teidät hänen vastaanottohuoneeseensa." Tunnin kuluttua tulikin Juntunen kiireesti, aukaisi oven ja iloisin naamoin sanoi: "Nyt on lääkäri tavattavissa. Kuuluu teidät tuntevan." Lääkäri oli iso, komea nuori mies. Hän ihastuneesti tervehti ja alkoi kysellä: "Miten tänne olette eksynyt? Ei täällä taikoja ole kirjoitettavana." Hän laittoi minut istumaan tuolille ja tiedusteli yhtä ja toista elämäni kohtaloista ja viimein sitten kysyi: "Oletteko kipeä, kun tahdoitte minua tavata?" Minä sanoin, että "jaloissani niiltä pitkiltä hiihto-matkoiltani on perintönä reumatismi ja nämä vaatteet ovat niin sopimattomat muutkin ja kengät  sitä  pahemmat. Jalat ovat kuin kallion raossa ja huone kylmä kuin kallioluola."

"No, kyllä siitä taudista selvitään, kunhan ei pahempaa ole", sanoi lääkäri ja lähti ulos. Se vankien vastaanottaja-kormilo oli käytävässä. Sille nyt lääkäri sanoi käskevästi, että "Meriläiselle pitää antaa sopivat, lämpimät vaatteet, sopivat kengät; laittaa lämmin vuode, niin että hän pääsee maata, koska hänellä jaloissa reumatismi." Sen sanottuaan lääkäri kääntyi huoneeseensa ja Juntunen lähti saattamaan minua koppiini, missä Juntunen sitten hymyillen sanoi: "Mitähän nyt Stålhammar ajattelee, kun näkee, että te olette niin hyvässä lääkärin suosiossa. Kovin olikin äsken karkealla päällä." Juntunen jätti minut sinne koppiini, mutta ei ollut monta minuuttia kulunut, kun kopin ovi aukesi ja kaksi vanginvartijaa, naamat iloisina, toi sekä pito- että makuuvaatteita, kaikki aivan uusia. Kenkiäkin oli kymmenkunta paria, joista sain valita parhaan kokoiset. Aivan uusia sukkiakin oli monta paria, joista sain ottaa niin monet kuin luulin tarvitsevani. Paidasta lähtien sain pukeutua uusiin vaatteisiin ja pääsin lämpimään vuoteeseen, missä olin huolimatta heidän päivällisestäänkin siihen asti, kun iltasella maata asettumisen aikana Stälhammar.tuli käytävään, minkä varrella minunkin koppini oli, iltarukousta pitämään; silloin avattiin minunkin koppini ovi.

En ikinä ennen sitä enkä sen jälkeen ole inhottavamman makuista jumalanpalvelusta kuullut enkä nähnyt. Oikein selkäpiitäni karmi, kun sen katalan rumien pitkien hammasten välistä värisyttävän rumalla äänellä tulivat
minun lempivirteni  sanat: "Ah sielun vallita suo Herran."
Aamulla kymmenen ja yhdentoista välillä pääsin vankilan johtajan vastaanottohuoneeseen, jossa oli myös vankilan tuomari Poropudas. Minä esitin asiani sen armahduskirjan  perusteella, mutta Poropudas sanoi, kuten Kajaanin tuomaritkin, että neljäs osa vankeusajasta lyhennetään. Minä selitin, että "armahduskirjassahan sanotaan, että rikoslain pykälällä, jolla minut on tuomittu, vapautetaan kokonaan." Poropudas hymähti ja sanoi:  "Armahduskirjassa sanotaan, että korkeintaan viidensadan markan suuruiset sakot armahdetaan kokonaan, mutta teidän rikoksenne on kymmenin kerroin suurempi kuin mistä viidensadan markan sakko langetetaan." Minä yhä sanoin, että "eihän minun tuomiossani puhuta sakosta mitään, vankeudesta vain." Siihen vankilan johtaja ylpeästi ähähti: "Ei tarvitsekaan puhua."
Silloin kuuma virta kävi läpi olentoni, mutta kuitenkin sanoin: "Enkö saisi teille näyttää, mitä Helsingissä lakimiehet ovat siitä sanoneet ja erittäinkin senaatin protokollasihteeri Emeleus? Minun nuttuni povitaskussa olisi Emeleuksen kirje ja vielä toinenkin." Silloin vankilanjohtajan verestävät silmät rupesivat mulkoilemaan, mutta hän ei kerinnyt sanoa mitään, ennenkuin Poropudas sanoi: "Juntunen toisi ne tänne." Juntunen kohta toikin sekä ne kirjeet että senaatin päätöksen ja armahduskirjan. Poropudas luki ne kirjeet sekä senaatin päätöksen ja armahduskirjan ja lauhkein äänin sanoi: "Käykää ulos!" Ulos tultuani Juntunen kuiskasi: "Hyvä takanaankin taitaa tulla!"

Hetken kuluttua käskettiin minut sisään ja Poropudas juhlallisesti sanoi: "Niin vaikea kuin onkin tämä asia näin päättää, niin kuitenkin olemme päättäneet vapauttaa teidät."  Minä ivallisesti sanoin: "Onko se oikein vaikea tehdä?" Sitä ei Poropudas ollut kuulevinaan, mutta koska johtaja näkyi olevan eilisessä Muhoksen käräjäpohmelossa, niin hän lähti itse ulos ja sille pitkäkaulalle Stälhammarille sanoi:  "Meriläinen on vapautettu.  Hänen omaisuutensa on annettava heti takaisin." Poropudas sen sanottuaan kääntyi takaisin; minä en Stälhammarille malttanut olla sanomatta: "Se eilinen häkki jo särkyi." Ei Stälhammar ollut sitä kuulevinaan, toimitti vain rahani ja kelloni takaisin. Vanginvartija toi vaatteeni, jotka sain suorittaa päälleni ja talon vaatteet syytää loukkoon. Sitten Juntunen saattoi minut ulkoportaille ja sanoi: "Enemmän aikaa teidän olisi pitänyt saada olla tässä talossa. Täällä olisitte nähnyt minkä mitäkin." Minä sanoin: "Kyllä minä olin tarpeeksi kauan." Ojensin kättä hyvästiksi ja lähdin. Muutaman viikon perästä oli sitten Oulun Kaiussa novelli "Vankeuteni", jossa kerrottiin samanlaisista seikoista, kuin mitä minä olin saanut Oulun vankilassa kokea.


HIDAS KULUMAAN.


Se verho, minkä Kiehimän seudun kansa puki päällemme Kiehimassa ollessamme ensimmäistä kuukautta, oli hidas kulumaan pois. Sitä kuitenkaan emme äidin kanssa pitäneet minkäänmoisena mielemme painona. Sulkeuduimme vain kotiimme ja teimme työtä. Minulle siitä oli suoranaista hyötyäkin. En kelvannut mihinkään kunnallisiin, vähätuloisiin ja paljon aikaa vieviin toimiin. Sain olla kotonani päivät, tehdä työtä ja öillä kirjoittaa novelleja. Sotkamolaisten silmiä se Kiehimän huntu ei kuitenkaan ollut hämärtänyt eivätkä he olleet unohtaneet. Kun eduskuntalaitos muuttui yksikamariseksi, niin muutamat sotkamolaiset, muistaakseni kuninkaanniemeläiset, kysyivät, ottaisinko ehdokkuuden vastaan maalaislittolaisten ryhmässä. Annoin myöntävän vastauksen. Ja kun nyt Kiehimässä ollessani olin rnonta vuotta ollut poissa julkisesta toiminnasta, niin olisin halunnutkin päästä eduskuntaan. Luulin itsestäni ehkä paljonkin enemmän kuin itse asiassa olin, koska Kajaanin rautatiehomman aikana olin nähnyt" että voin vaikuttaa hallitukseen enemmän kuin moni muu.  Sotkamolaiset rupesivatkin pitäjän kaikissa kylissä pitämään koevaaleja; niissä vaaleissa minä olin saanut enimmät äänet. Kiehimässä oli sitten päätetty pitää kokous, jossa varsinainen maalaisliittolaisten lista valmistettaisiin. Sotkamolaiset olivat tähän Kiehimän kokoukseen toimittaneet ne koevaalilistansa aikoen asettaa minut listalle. Mutta Kiehimän kokouksessa oli syntynyt melua (minä en siinä ollut), että ei pyrkijää oteta, se on pyrkimällä ehkä Sotkamossakin saanut ääniä. Niin en tullutkaan listalle. 


Mutta sotkamolaiset tästä tiedon saatuaan olivat Kuninkaanniemessä tehneet oman listan, että vaikka yleisessä vaalilistassa Sotkamon lista jäisi villiksikin, niin Sotkamossa äänestetään villilläkin listalla yksi mies eduskuntaan. Mutta tuntemattomasta syystä se Sotkamon lista joutui muutamia  minuutteja liian myöhään Oulussa keskustoimikuntaan, joten se ei päässytkään  äänestettäväksi. Sotkamolaiset vihoissaan siitä, kun eivät saaneet omaa miestään listalle, eivät äänestäneet ollenkaan tai ne, jotka äänestivät, äänestivät sosialistien ja nuorsuomalaisten listoja.
Siten jäin taas kotiini, missä vainiot: laajenivat ja kartano kohosi huomattavimmaksi kartanoksi koko Hyyrlän mäen kyläryhmässä. Tämä vaaliseikka oli antanut uutta syytä sulkeutua kotiini, ja rupesikin se kotiin sulkeutuminen vakautumaan toiseksi luonnoksi, niin ettei tullut kertaakaan mieleen lähteä kylään. Oli kuitenkin kaksi, joitten kanssa seurustelin; ne olivat kansakoulunopettaja Aate Keränen ja aliupseeri Juho Heikkinen. Juhon kanssa aina syksyisin metsästimmekin.

Sillä tavalla vuodet kuluivat, aika eellehen meni. Mutta vuosina 1912 ja 1913 alkoi ehkä liian raskaan työtaakan takia terveyteni pilautua ja talvella v. 1914 Kajaanin sairashuoneella täytyi suorittaa vaikea sisällinen leikkaus, joka tuntui moniksi vuosiksi vähentäneen työkyvyn, niin ettei ollut mahdollista yksinään hoitaa siksikin suurta maatilaa kuin Päätalo oli. Keväällä, maaliskuussa v. 1914 viimeisen kerran Kajaanin sairashuoneelta palattuani möin Päätalon kansakoulunopettaja Aate Keräselle.
Kun muun pahan lisäksi vuosi vuodelta oli kuulokin alkanut pilautua, niin sekin seikka lisäsi halua vetäytyä kuoreensa, johonkin pieneen mökkiin. Ja sainkin pojaltani ostaa Oulujärven Mieslahden rannalta toista hehtaaria käsittävän palstan; sille niemelle, kuusien juureen, löivät Oulujärven aallot. Siihen metsän siimekseen rupesin voimieni mukaan rakentamaan kotia. Asuinrakennusta rakentaessani pidin apulaista niin kauan, että pääsin katon alle, sitten voimieni mukaan rupesin viljelemään maata ja laittamaan kartanoa.

Tähänkin pieneen kotiin vielä hiipi surua ja huolta. Kun rupesin rakentamaan tätä uutta kotia, niin hyvä ystäväni sahanomistaja Albin Nieminen sanoi: "Minun puitani lienee joitakin eksynyt sinne Mieslahden rannoille, niin ne saat ottaa rakennustarpeiksesi, niitä muutamia ei tule sieltä kerätyksi." Minulla oli silloin keväällä kesän tullessa rakennusapulaisena Eemeli Sorsa, jonka kanssa sieltä rannoilta katselimme Niemisen puita; aivan talomme lähellä rannalla oli rantamutaan hautautunut tukki; näkyi vain päätä. Eemelin kanssa kaivoimme sen ylös, arvellen, että sekin olisi Niemisen tukki. Mutta Eemeli siitä puhdistettuaan hiekan ja mudan sanoi: "Tässä onkin Oulun yhtiön merkit." Minä sanoin, että: "Kun se on noin lähellä, niin pitää Oulun yhtiöltä pyytää; ehkäpä antavat voitavalla hinnalla, kun se on tuossa vettynyt, niin ettei voi uidakaan hukkumatta järven pohjaan." Ja yhtiön asiamieheltä kysyinkin sitä puuta, mutta hän sanoi, että: "Antaahan sen puun olla siinä rannalla; kun sieltä rannoilta kesän lopussa kerätään puita, niin ehkä se silloin tulee otetuksi joukkoon; mutta elleivät silloin ottane, niin saa kai sen sitten panna mihin haluaa." 

Se puu olikin siinä koko kesän; ei se puitten kerääjille kelvannut, kun se oli hiekassa maannut niin kauan, etteivät he uskoneet sen enää voivan uida. Sitten syksyllä, kun jo oltiin asuinrakennuksessa asumassa, rupesin tekemään navettaa ja otinkin sen puun  luottaen siihen, että ehkäpä yhtiö ei siitä tavattomia peri. Mutta samalla kun olin sen  puun rakennukseen käyttänyt, alkoi kuulua, että siitä oli ilmoitettu yhtiön konttoriin Kajaaniin. Siitä en paikalla sen kuultuani ollut tietävinäni, rakensin vain  navettaa. Mutta talvella sain sattumalta tietää, että nyt on Oulun yhtiön päämies Kajaanissa; lähdin sinne suorittamaan sen puun hinnan.  Mutta sekä päämies että konttorin päämies haukkuivat minua varkaaksi ja määräsivät Paltamon kunnan vaivaiskassalle maksamaan sata markkaa ja vaivaiskassan hoitajalta tuomaan kuitin; sillä pääsee, muuten tullaan haastamaan varkaudesta käräjiin. Minä sanoin: "Tehkää mieluisianne, sitä kuittia ei tule." Niin kohta sainkin varkaudesta haasteen käräjiin.
En sittenkään maksanut Paltamon vaivaiskassaan sitä sataa markkaa; heittäydyin kohtalon varaan. Sillä jos minä olisin vaivaiskassaan maksanut sen häpeäsakon sata markkaa, niin jokainen olisi tiennyt, että olin varastanut sen puun; jos oikeuskin tuomitsisi minut varastaneeksi, niin se mielestäni ei ole sen pahempi.

Katajissa oli Oulun yhtiön puolesta Kajaanin pormestari Hyöky kantamassa päälleni; ja hän kantoi, että minä en ollut varastanut, ainoastaan sitä puuta sieltä taloni luota, vaan että olin jo ennenkin tehnyt itseni vikapääksi samanlaiseen rikokseen. Hän väitti, että olin Kiehimän Päätalossa asuessani Kiehimän joen rantaan nuottakotaa tehdessäni käyttänyt Oulun yhtiön puita; sen nuottakodan kynnyshirressä nytkin vielä muka näkyy Oulun yhtiön merkit. Minulla oli todistajat sen kotini luona otetun puun olosta, mutta en osannut viedä todistajia sen nuottakodan kynnyshirsikysymykseen. Selitin, että olin sen kynnyshirren ostanut lossimies Heikkiseltä; siinä ei ollut silloin ollut mitään merkkiä, ja jos siinä nyt on merkit, on ne lyöty sitä varten, että joutuisin vahinkoon. Pyysin asialle lykkäystä tuleviin käräjiin, jotta voin tuoda todistajat. Asia lykättiinkin toisiin käräjiin, johon minut sakon uhalla määrättiin saapumaan.  Silloin ei minun kunniani ollut kovin korkealla eikä koreakaan, kun kantaja Hyöky antoi oikeudelle papilta saadun mainetodistukseni, josta tuomarin lukiessa kävi selville, että minua oli kerran sakotettu pahoinpitelystä ja kolme kertaa kunnianloukkauksesta ja nyt olin syytteen-alaisena varkaudesta. Vaikka tiesinkin olevani syytön, niin se huoli tänä käräjäin välisenä aikana tuotti unettomia öitä. Olihan minut niin monesti jo syyttömästi tuomittu; uskoin tämänkin tuomion saavani.

Pormestari Hyöky oli käräjäajan edellä sen minun viime käräjissä tekemäni selityksen johdosta hankkinut puheilleen Kiehimän lossimiehen poliisi Heikkisen, jonka asunto oli kolmenkymmenen metrin päässä minun nuottakodastani, ja siltä saanut kuulla, että nuottakodan kynnyshirsi oli häneltä ostettu, eikä siinä ollut minkään yhtiön merkkiä. Oulun yhtiön merkkimiehet oleskellessaan rannalla nuottakodan läheisyydessä olivat joko pahassa tarkoituksessa tai huvikseen lyöneet yhtiön merkit sen nuottakodan kynnykseen, kuten rannalla muihinkin esineisiin, venheen teloihin ja veden kuljettamiin puun pöliköihin. Pormestari Hyöky oli sanonut yhtiön herroille, miten asiat olivat, ja saanut toimekseen lähettää minulle sanan, ettei tarvinnut tulla enää käräjiin.
Ja niin jäin rauhaan käräjäinkäynnistä, ja sitä rauhaa on jatkunut tähän asti. Usein olen muistanut hyvän isoisäni sanat: "Raha rikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen." 
Ilman poliisi Heikkistä olisi minut tuomittu vielä varkaudesta, jotta rikosluetteloni olisi tullut oikein täydelliseksi.


KÖYHYYDEN POHJASSA.


Talvella v. 1918 elintarvelautakunta jakoi jauhoja 80 grammaa päiväksi niin meille kuin muillekin. Meillä olisi ollut edellisen kesän satoa vuoden tarpeeksi, mutta sen vei elintarvelautakunta. Meillä kuitenkin oli kaksi lehmää lypsämässä maitoa ja Oulujärvestä pyysin kaloja; sitäpaitsi sahanomistaja A. Nieminen antoi minulle lahjaksi neljäkymmentäviisi kiloa ruisjauhoja, joista hän oli muutamalle gulashille maksanut kuusisataa markkaa hehtolitrasta. Samoin Kontiomäen Karhun isäntä antoi kymmenen kiloa jauhoja, joten niitä tarkasti pitäen meillä ei ollut syömisen puutetta.  Mutta vaatteista oli puute, kun sota-aikana ei saanut mistään. Muistan viimeisen ikäni, minkälaisissa oloissa kirjoitin kirjan "Mooses ja hänen hevosensa". Ainoa paita oli tullut niin vanhaksi, että kerran se kylpytiellä levisi aivan avuttomaksi ja vanha villapusero jäi ainoaksi alusvaatteeksi. Vanhat huopatöppöset jalassani, vanha turkki-resu polvieni suojana ja vanha vilttiraasu olkapäilläni istuin kirjoituspöytäni takana. Eikä ollut paremmasti äidinkään laita. Ei ollut paitaa hänelläkään; säkillä paikattu oli hänen hameensakin.


Mutta silloin tuli kuin pilvestä pudoten Söderströmin liikkeeltä Porvoosta tuhat markkaa ilman, että oli sanottu, mistä syystä se lähetettiin. Tulimme sanomattoman iloisiksi, ja vaikka vaate oli luonnottoman kallista, niin ostimme liinaa paidoiksi ja muutakin vaatetta vaatteiksemme. Sitä en unohda. Meillä tosin oli muutamia tuhansia markkoja Päätalon hintarahoja pankissa, mutta kun ei ollut syömisestä hengen hätää, niin emme vaatteen puutteen tähden käyneet siihen säästöön käsiksi; säästimme vielä pahemman päivän varaksi. Tuntui kuin uusin voimin taas pääsisi lähtemään eteenpäin. Kesän tultua tuli nuorin tyttäremme Helsingistä kotiin avuksemme konnun tekoon ja kalanpyyntiin.


HELSINGISSÄ-KÄYNTI.


Viime talvena, eli toisin sanoen talvella vv. 1920 - 1921, olin taas tapani mukaan päivisin tehnyt työtä ulkona ja öillä kirjoitellut, mutta kevätpuolella talvea tunsin itseni väsyneeksi. Olin lamautunut kirjoittamaankin.

Muistin, että Helsingissä on muutamia ystäviä, jotka pitävät minut mielessään yhtä hyvin kuin minäkin heidät. Eräänä maaliskuun alkupäivänä otin Päätalon isännältä,  ennenmainitulta Aate Keräseltä matkarahan apua ja päätin lähteä käymään Helsingissä.  Sinne matkallani poikkesin Porvooseen näkemään sen mieleen painuvan tuhannen markan lähettäjää. Söderströmin liikkeen pääjohtaja maisteri Jalmari Jäntti olikin erittäin ystävällinen. Hän vei minut päivälliselle kotiinsa, missä hänen herttainen rouvansa ja koko perheensä olivat verrattoman ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Viivyin siellä myöhään iltaan; talon pojat kun eivät muutakaan osanneet tehdä ystävyytensä osoitteeksi, laittoivat salin uuniin puita ja sytyttivät ne palamaan. Ja siihen tulen eteen he toivat lepotuolin, niihin istuttivat minut kyselläkseen elämäni tarinoita. Kuinka soma muisto jäikään poveeni, kun ne uunissa riehakasti leikkivät tulen liekitkin puhuivat talon väen ystävyydestä, samalla kuin sen maaliskuun hämärän täyttämän huoneen valaisivat herttaisen hohteiseksi. En unohda sitä iltahetkeä.
Sitten myöhäisenä iltahetkenä sieltä erotessani talon herra Jäntti pisti käteeni viidensadan markan setelin matkarahani avuksi, joka osaltaan sekin puhui suuresta ystävyydestä.

Helsinkiin mentyäni menin majalle sanomalehdissä kehuttuun uuteen matkailijakotiin eduskuntatalon viereen. Annoin päiväkirjaan kirjoittaa nimeni maanviljelijäksi, kun en muuallakaan koskaan ole käyttänyt niitä arvonimityksiä. Ja muutenkin olin vain, kuten aina, pieksukenkäinen ja kaikin puolin se, mikä oikeastaan olenkin; minulle annettiin paikka huoneessa, jossa ei ollut lämmityslaitostakaan ja jossa oli aivan alaston vuode. Kolmekymmentä markkaa oli siitä vuorokauden vuokra. Kun sanomalehdissä oli huudettu sitä Helsingin huonekurjuutta, niin ajattelin, että jospa se tämmöistä onkin; en lähtenyt muualta hakemaan suojaa. Ajattelin vielä, että kun yöksi kääriydyn palttooseeni ja muihin matkatamineihini, niin tarkenen. Yöllä kuitenkin sain pääni kipeäksi. Sitä aamulla valitin jollekin eduskunnan jäsenelle; se  eduskunnan jäsen oli käynyt talon emännälle puhumassa. Silloin muuttui kohtelu. Paikalla muutettiin minut toiseen huoneeseen, jossa oli hyvä vuode, ja emäntä oli niin pahoillaan, kun palvelustyttö muka oli eilen illalla heittänyt vuoteen niin  alastomaksi, toi maksutonta kahvia hyvikkeeksi ja aikoi minun käyntini muistoksi ostaa kirjanikin "Mooses ja hänen hevosensa" ja oli kaupungilla käydessään ostanutkin. Joka ilta sitten lämmitettiin huone ja emäntä itse kävi sitten aina iltasella viimeiseksi kyselemässä, olisinko mitä vailla.

Edustajain joukossa en uskonut olevan kuin kaksi ystävää, nimittäin Aarno Pesosen ja J. A. Heikkisen. Niitä tavatakseni meninkin eduskunnan kansliaan, mutta siellä tapasinkin ystävyyttä enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Olivatpa maalaisliittolaiset eräänä iltana ryhmäkokouksessaan panneet rahankeräyksenkin toimeen minun matkarahani avuksi, ja seuraavana aamuna tavatessa Aarno Pesonen luki minun eteeni kahdeksansataa kaksikymmentä markkaa illalla kertyneitä rahoja. Sekin todisti todellista ystävyyttä, sillä minä en Helsingissä enempää kuin Porvoossakaan valittanut kenellekään köyhyyttäni enkä matkarahaini vähyyttä, vaikka todellisuudessa olin velkarahoilla matkalla. Oli aivan ikimuistettavaa ja, virkistävää saada osakseen niin lämmintä ystävyyttä ympäri Suomen maan ääriä tulleilta eduskunnan jäseniltä.
Kotiin tultuanikin tunsin, että näköpiirini oli laajentunut ja vuosikausia tässä kuusten juurella ollessa kertynyt home sieluni seinämiltä haihtunut.


KUUSTEN JUURELLA.


Tässä olen nyt kertonut mieleeni syvimmin painuneet muistot. Yksi on, jota en osaa kertoa,  vaikka hyvin usein muistan: mistä olen perinyt tämän tunteeni herkkyyden, että aivan pienestä hyvästä voin iloita kuin lapsi ja aivan pienestä pahasta voin surra ja kärsiä kuin lapsi. Onko se kotoisin metsästä, jossa nuoruuteni ja ihmiseksi kehittymisen päivät vietin, jossa haavan lehdet ja puitten hennot oksat tuntevat pienimmänkin tuulenhenkäyksen. Tätä tunteeni herkkyyttä en rippikouluun tultuani osannut tietää, mistä se on tullut. Sen vain tiesin, että  kieltäni en pilkkaajiani   vastaan osannut käyttää yhtä hyvin kuin pilkkaajat sen tähden, että sinne olin tullut metsästä, jossa sellaista kielenkäyttöä ei laisinkaan tarvinnut, joten aseettomana jouduin rippikoulussa kärsimään. Siitä rippikoulussa karsimastani pilkasta sain kuitenkin sen opin, etten ikänäni ole kenellekään loukkaavaa pilkkasanaa sanonut enkä sellaista pilaa tehnyt, josta joku olisi joutunut kärsimään. Enkä ikinä kenenkään vähäpätöisemmästä pahasta sanasta ole ruvennut vastaan rähisemään: olen mieluummin sen kärsinyt. Mutta jos asia on ollut tarpeeksi suuri, jos siveellinen oikeus on ollut puolellani, niin olen ollut sekä sanoissa että teoissa liiankin ankara: olen unohtanut lain, kuten kertomuksestanikin näkyy.


Niinpä kerrankin Paltamon kuntakokouksessa esiteltiin kunnan kassanhoitoa sijoitettavaksi Matti Piipposen taloon. Pyysin puhevuoron, jossa puheeni pontena sanoin, että "minä en juopon miehen kotiin usko tervattuja koirakintaitani yöksi talteen, sitä vähemmän kunnan rahastoa". Joukosta kuului ääni: "Sanoppa toinen kerta!" Minä tiesin, mitä se joukosta kuuluva sana merkitsi. Mutta minulle kun ei koskaan ole kuulunut sanastani peräytyminen, niin uudistin sanani vieläkin kovemmin. Mutta tuskin lie kulunut kolmea minuuttia, kun sain haasteen Matin kunnianloukkauksesta Paltamon käräjiin.
Silloinkin Matti Piipponen toimitti minun mainetodistukseni käräjiin, ja lienee sekin osaltaan vaikuttanut, että minut tuomittiin sadan viidenkymmenen markan sakkoon. Mutta Matin taloon ei kuitenkaan sijoitettu kunnan kassan hoitoa.

Sen johdosta, että kirkko säilyttää tuota anteeksiantamuksen ulkopuolella olevaa poliisilaitokselle kuuluvaa rikosluetteloa, en ole saattanut pyhälle asialle mennä kirkkoon, jos on tuntunut kaipiotakin. Sekin tuon tarpeettoman tunteen herkkyyden takia; mutta toiseksi en ole voinut muuttua. Ikävintä vain on se, että äiti ei lähde kirkkoon, kun minä en lähde. Se seikka, että olen ollut metsässä ja olen ollut kehitysaikani melkein viljelemättä puhetaitoa, on vaikuttanut sen, että puheeni on iäksi päiväksi jäänyt hajanaiseksi; sitä saan usein hävetä. Ja senkin tähden minusta ikänäni ei ole tullut mitään seuraihmistä; en sovi sinne, missä naurun sekaisesti iloisesti jutellaan. Mutta kun kirjoittamalla olen ajatukseni saanut sanotuksi edes hiukan selvemmin kuin puhumalla, niin olen tyytynyt siihen enempää surematta puheeni hajanaisuutta.

Nyt tässä kuusten juurella syntymäpäivänäni 1921 tunnen istuvani jollakin korkeammalla alustalla, johon näkyy koko eloni tie aina Sormulan savupirtin pankolta asti. Näen, että näkymätön johtaja on minua koko matkan aivan kädestä pitäen taluttanut ja varjellut joutumasta ennenaikaiseen kuolemaan, varjellut syyttömistä vankeuksista, varjellut mihinkään sortumasta, tasoittanut eloni tien tähän päivään asti. Tästä eteenpäin urkenee eloni tie usvan pimentoon: on näkyvissä ainoastaan ensimmäinen viittapari, toisella puolen tietä seisoo valtion eläke ja toisella puolella joukko hyviä ystäviä. Ja viimein, kun tämä tieni pää on umpeen luotu ja poikki kumartunut kanervien ja katajien peittoon, silloin jos joku tahtoo minusta tietää, hankkikoon hän Sotkamon ja Paltamon kirkonkirjoista minun mainetodistukseni: siitä näkee, millainen ihminen minä olen ollut.

Joulukuun 21.  1921.




ERÄITÄ ELÄMÄNI SEIKKAILUJA




KAKSI  KERTAA OLIN SURMAN SUUN EDESSÄ YHTENÄ KEVÄNNÄ.



Talvella 1873, kun minut ajettiin isän kotoa pois, jouduin Kalevalan sanoin sormet soutimina, kämmenet käsimeloina kiertelemään maailman rantoja alla ilman aidattoman. Lähdin sepäntyöllä ansaitsemaan leipääni, joten kylästä kylään, talosta taloon kiertelevänä seppänä olin kuin virran vietävänä, ilman itse määräämääni suuntaa. Missä luvattiin työtä, sinne menin. Kulkeuduin Kuhmon pitäjän perille. Tulinpa tehneeksi matkan Venäjän Karjalaankin Kostamuksen kylään asti. Sieltä kuitenkin heti palasin takaisin perin surullisin mielin, kun kaksi viikkoa olin tehnyt työtä, enkä ollut saanut penniäkään palkkaa. Työstä päästyäni ei sanottu olevan rahaa, luvattiin lähettää kotiin. Korvatakseni tätä vahinkoa Kuhmoon palattuani rupesin tekemään työtä erityisen uutterasti; sainkin työtä ja palkkaa. Useista taloista maksettiin palkkaa paljon enemmän kuin olin määrännyt, siksi että sepälle nyt ei tarvinnut antaa viinaa eikä liioin kahviakaan, ja koska olin työteliäämpi muita seppiä.


Kevättalvella kulkeuduin Kuhmon pitäjään Lammasperän kylälle, josta siirryttyäni talosta taloon viimein kulkeuduin Kälkisen Pulkkinen -nimiseen taloon. Se talo on aivan lähellä Venäjän rajaa ja lähellä sitä paikkaa, missä Oulun läänin ja Kuopion läänin raja yhtyy Venäjän rajaan. Viivyttyäni siinä parin viikon ajan loppui työni helatorstain aattona, joten seuraavana päivänä päätin lähteä Kuhmon kirkolle päin, vieläpä Sotkamoakin kohti tapaamaan kihlattua morsiantani, senkin tähden, kun povessani tiesin olevan rahaakin. Silloin oli kelirikon aika pahimmoillaan, joten ei talvi- eikä kesäteitä päässyt kulkemaan: järvissä tiedettiin jäitten olevan jo huonoja. Lammasperän Komulaan tiedettiin olevan kolmen peninkulman matka suoraan tietöntä erämaata, jolla matkalla ei kuitenkaan tiedetty olevan pientäkään järveä; ja muutenkin taival oli enimmäkseen kuivia kankaita. Ja kun viimeisellä peninkulmalla sanottiin matkan menevän kahden järven väliin, jossa alkaa ilmestyä karjan ynnä muun polkuja, jotka väkistenkin vievät Komulan taloon, niin en raskinnut ottaa opasta, vaikka sen olisin saanut kolmen markan palkalla; ja sitä paitsi tiesin olevani erämaan kävijä. Olinhan lukemattomilla metsästysretkilläni kulkenut suurien erämaitten halki ja osunut aiottuun paikkaan.

Helatorstain aamu oli kaunis. Luonnossa oli tyyntä: linnut vain kilpaa lauloivat. Koko itäinen taivaankansi oli kultaharsoon puettuna, jonka helmasta metsän takaa ihmeen suuri veripunainen auringon pyörä alkoi vieriä esiin. Talonemäntä kun tiesi sepän olevan aikeessa pitkälle matkalle nousi tavallista aikaisemmin keittämään kahvia. Sitä juodessa kamarin akkunasta katsellen ihailtiin aamun kauneutta ja koko kevään erityistä ihanuutta. Emäntä oli eilen sepän lähtijäisiksi ja muutenkin juhla-aamun kunniaksi leiponut juustoleivän, joka viipaleiksi leikeltynä oli nyt kahvipöydällä. Emännän ja  isännän pakotuksesta otinkin viipaleen kumpaisellekin kupille. Emäntä kehoitti vielä ottamaan niitä viipaleita evääksenikin, mutta en huolinut, kun näin, että niitä ei sitten olisi riittänyt kaikille perheen jäsenille. Kun en aikonut syödä mitään, niin emäntä tahtoi toimittaa minulle evästä: leipää, voita, lihaa, mutta sitäkään en ottanut kannettavakseni. Sanoin vain, että kolmen peninkulman taival ei ole niin pitkä, että sillä tarvitsee evästä, ja laukkuni oli ilmankin jonkin verran painava: siinä oli vasaroita ja viiloja ja yhtä ja toista, juottoaineita, vieläpä pari paitaa sekä sukkia, joitten lämpö lämmitti minua laukustakin pitäen, kun ne olivat morsiameni antamia.
Aurinko paistoi vielä puitten lomista, kun lähdin taipaleelle. Talon isäntä saattoi minua vainion perälle asti, missä hän neuvoi matkan niin tarkoin kuin osasi. Sanoi sen olevan suoraan pohjoista kohti ja kertoi, minkälaisia maita siellä milläkin peninkulmalla tulee. Kun matkalleni ja koko elämälleni onnea toivottavan isännän lämpöisesti puristavasta kädestä olin käteni irroittanut, jylähti sydämeni kummallisesti. Esiin hiipi ajatus, jonkalaista en muistanut ennen ajatelleeni. Se kolmen peninkulman erämaataival oli minulle tuntematon, mutta koko eloni taival oli vieläkin tuntemattomampi. Turvaa ei muuta kuin mitä nyrkissäni ja luottavassa povessani. En koko matkallani ollut tuntenut niin polttavaa kaipiota päästä näkemään Annaani kuin silloin. Annani oli se ainoa puu, jossa Kalevalan kotka sai leväten vetää siipensä sivulleen. Pyyhin kyynelet silmistäni, katsoin pohjoiseen ilmansuuntaan, mistä vähän ajan päästä näkyi tuhuralatvainen honka. Lähdin rientämään sen juurelle, missä taas päätin ottaa pohjoiselta ilmansuunnalta merkin, niin kaukaa kuin mahdollista, sillä tavalla kappale kappaleelta siirtyäkseni eteenpäin ja samalla pysyäkseni oikealla ilmansuunnalla.

Aamun ihmeellinen kauneus oli loppumaisillaan. Heti aamusella rupesi taivaan kansi kauttaaltaan pukeutumaan hienoon pilveen, kuin untuva vaippaan. Ennen puolta päivää katosi aurinko näkyvistä ja rupesi satamaan suuria lumia; ennen pitkää pyry sakeni niin, ettei kymmenen sylen matkaa nähnyt eteensä. Matka painui tiheään korpeen, missä oli lunta ja vesihyyhmää, niin etteivät saappaat riittäneet sitä kahlaamaan. Kengät täyttyivät heti vedellä ja hyyhmällä. Kun tälle ei alkanut loppua tulla ja kun viimeinen korkea maa jäi vasemmalleni, niin uskoin menneeni liiaksi itään, joten lähdin summassa oikaisemaan länteen tavoittaakseni ne luvatut kangasselkoset. Tuli kangaskumpuja, mutta enimmäksi osaksi vain lumihyyhmäisiä, sakeametsäisiä rotkeikoita. Ilma pimeni pimenemistään; sadekin muuttui lumensekaiseksi räntäsateeksi; uskomaton lumikasa asettui jokaiselle puun lehvälle ja hienoimmille oksillekin. Yhä uusia hyyhmävirtoja rupesi valumaan pitkin ruumistani. Siitä huolimatta kiiruhdin vain kulkuani. Ei ollut varaa jäädä sateen pitoon, ei ollut tulta eikä ruokaa. Oli jo ilta, kun tuli eteeni ihmisen jäljet. Tunsin ihastusta povessani, mutta samassa ajattelin, että eiväthän ne mihinkään vie, ne ovat vain metsojen ampujain jälkiä. Seurasin kuitenkin niitä muutamia askelia ja huomasinkin omiksi jäljikseni. Hukassa olemisen pelko täytti poveni. En muistanut ennen eksyneeni metsässä, niin että olisin ympäri kiertänyt. Seisoin ja vapisin, en vilusta, vaikka märkä olin; vapisin pelosta. Kipeästi vihlaisi taas muisto Annani olemassaolosta. En kuitenkaan voinut siihen jäädä kuolemaan, vaikka elämästäkään ei tuntunut olevan enää toivoa: olin jo niin ratki väsynyt. Kokosin kuitenkin voimani viimeiset rippeet. Rupesin muistelemaan, mikä aika olisi päivästä, jolloin tästä olin kulkenut, että olisinko silloin vielä ollut pohjoisen suunnalla. Siitä en kuitenkaan saanut selvää, muistin jo lunta sataneen.

Edessäni oli kuitenkin muurahaiskeko, ja siitä sekä petäjäin kaarnoista merkitsin pohjoisen ilmansuunnan, jonne lähdin rientämään, tuli mitä tuli. Eikä kulunut kovinkaan kauan, kun metsän takaa rupesi kuulumaan hienoa kosken kohinaa, joka jokaisella askeleella selveni selvemmästi kuulumaan . . .
Tiesin olevani auttamattomasti hukassa, sillä eihän tällä matkalla pitänyt olla mitään jokea, ei edes puroakaan. Menin sitä kuitenkin katsomaan.
Tulvainen koski oli niin suuri ja leveä, että minkäänlainen korpikuusi ei olisi siitä yli yltänyt. Lähdin sitä kuitenkin seuraamaan, vaikka sen vesi oli täyttänyt varrellaan olevat lumiset korvet, että vyötäisiäni myöten hurahtelin hyyhmäisiin syvänteisiin; mutta enhän niissä kastunut märkää märemmäksi. Kun koski juoksi vasemmalta oikealle, niin tiesin sen juoksevan Lammasselkään ja Lammasselän rannalla tiesin olevan taloja. Matka kului hitaasti, ja usein, kun edessäni näin kuivan kuusen juuren, ajattelin, että tuohon täytyy jäädä kuolemaan, mutta aina sen sivuutin. Viimein synkän metsän takaa aukeni järvi, johon koski laski vetensä. Mutta nyt oli jo yö pimeimmillään. Taivaankansi näytti olevan alempana puitten latvoja. Sade kuitenkin hieman taukosi, ja järven toiselta puolen rupesi häämöittämään huoneita, jotka tarkemmin katsoen rupesivat muistuttamaan taloa -mutta mitä siitä. Tuon järven kiertäminen oli mahdoton. Ja voipihan joki tuosta päästä järveä lähteä, jolloin sama joki on silloin edessä, joka on nyt sivulla. Kälkisen Pulkkisessa kyllä tiedettiin kaikissa järvissä olevan jäitten niin huonoja, ettei niitä enää voinut kulkea. Mutta tässä järvessä tällä korkean metsän suojaamalla rannalla ei ollut ollenkaan niin sanottua rantaporetta. Tulvavesi oli vain nostanut jään rantakivistä jonkin metrin ylemmäksi sitä, missä jää oli talvella ollut.

Kun ei muutakaan keinoa enää ollut, mursin kaatuneen puun rungosta vankan oksan kepikseni, jolla koetellen jäätä lähdin järven takaa näkyvää taloa kohden. Matka kului hitaasti. Järven jäällä oli lumi- ja jääsohjua paikoin ylemmäksi polven. Tämän alta koettelin kepilläni jokaisen askeleen sijan, mihin voisin siirtää vilusta tönköttyneen jalkani. Pääsin kuitenkin eteenpäin. Mutta mitä likemmäksi rantaa tulin, sitä selvemmäksi kävi, että talo olikin autio. Kaikki asuinhuoneen näköiset olivat ovettomat, akkunattomat ja katottomat: mitään merkkiä ihmisasunnosta ei näkynyt. Päivärinne-rannalla oli kuitenkin rantaporetta enemmän kuin kymmenen sylen levyiseltä, joten siitä, missä kantava jää loppui, oli maalle matkaa enempi kymmentä syltä ja sekin jääsohjun täyttämää. Mitään muuta pelastumisen mahdollisuutta ei pilkahtanutkaan mieleen kuin päästä uimalla maalle tai jäädä tuohon. Uskoin kuoleman jo avosylin odottavan, sillä tajuttomaksi kontuttuneilla jäsenillä heittäytyä tuohon sohjuiseen järveen, josta ei toista syltä pitkään keppiini tuntunut pohjaa, olisi ilmeisesti ollut eloni tien pää. Kummallisemmat tunteet täyttivät silloin poveni, kuin mitä elämäni kamalimpanakaan  hetkenä ennen olin tuntenut. Mutta viipyminen siinä ei näyttänyt asiaa parantavan: riisuin laukun selästäni ja rupesin riisumaan nuttua päältäni. Silloin kuului maalta huonerähjän välistä miehen komentava ääni. "Älä rupea uimaan - siinä on syvä vesi ja jääsohjua! Tuon venheen ja saatan sillä maalle." Kukaan, joka ei ole sellaisessa tilanteessa ollut, ei voi luoda itselleen kuvaa siitä, miltä minusta tuntui kuullessani varman pelastuksen sanan. Koko olentoni läpi hulmahti kuuma virta; ilon kyynelet täyttivät silmäni. 

Mies katosi näkyvistä pitkäksi hetkeksi, mutta viimein ilmestyi se nurmiselle kedolle, missä suuria savupilviä suustaan pullautellen verkalleen käveli kadoten niemen taakse. Tiesin sen sieltä niemen takaa menevän venettä noutamaan, ja kohtapa se sieltä hiljalleen sauvoskellen tulikin paikalle, missä sauvoimen avulla jää-sohjun läpi työnsi venheen perän minun luokseni ja kehoitti minua laukkuineni tulemaan venheeseen. Kielenikin oli kontetuksissa, niin että vain vaivoin sain sanotuksi: "Olen niin. lävitsensä kontetuksissa, jospa hieman auttaisitte." Mies tuli venheen peräpuoleen ja auttoi minua venheeseen, missä vaivoin sain itseni sujumaan siksi, että pääsin purjepinkalle istualleni. Mies tempasi laukkuni venheeseen ja rupesi sauvomaan venhettä rantaa kohti. Hän ihmetteli minua, että mies on niin kontetuksissa, ja uhkasi syöstä minut jäitten sekaan, Huonerötökköjen suojassa oli sauna, johon oli ahdettu tervatynnyrien lautoja kuivamaan, miehet olivat tänä iltana lämmittäneet saunansa kuumaksi. Tähän kuumaan saunaan se pelastaja-mies talutti minut.
Saunassa heräsi silloin toinenkin mies. Alkoi nyt kysellä, mitä miehiä olin, mistä ja mihin tästä kautta matka. Kuultuaan minun matkakertomukseni ja ymmärrettyään minun onnettoman kohtaloni saunassa ollut mies jouduttautui kiireimmän kautta keittämään kahvia.Sain riisuutua alasti, ja se pelastaja-mies hieroi ja lykkäili minua kaikilta puolilta, mitä tehdessään hän juuri kuin anteeksi pyytäen hitauttaan valitteli, että hän olisi kyllä kerinnyt vähän kiireemmästikin tuoda venheen, jos olisi asian tällaiseksi ymmärtänyt. Koetin vakuuttaa, että minulla venhettä odottaessani ei enää ollut kylmä, se oli ennen jo mennyt osaksi väsymyksenkin tietä läpi ruumiin ja kangistuttanut jäsenet. Sitä hän ei kuitenkaan näkynyt uskovan, luuli vain minun siinä jäällä läpimärkänä seisoessani vilustuneen ja kontettuneen; hän oli yhäkin varma siitä, että jos minä sellaisena olisin heittäytynyt jäitten sekaan, niin pohjaan olisin painunut.

Kahvia juodessamme miehet kertoivat, miten omituisen päähänpiston kautta heidän tuli lähdetyksi näin pahalla ilmalla kalanpyydyksiä laittamaan tuonne joen niskaan ja lämmittämään saunaa päästäkseen aamulla tynnyreitä tekemään, ja miten se pelastajamies oli iltayöstä nukkuessaan nähnyt niin pahaa unta, että oli tullut levottomaksi, joten ei saanut unta. Ja kun saunakin oli hänen mielestään liian kuuma, oli hän mennyt ulos jäähdyttämään itseään päästäkseen ehkä sitten uneen kiinni. Miehet ollen uskonnollisia mieleltään tulivat täysin vakuutetuiksi, että pelastumiseni oli Jumalan suuri ihmetyö. Sellaiseksi tulin sen ymmärtämään minäkin, ja se oli ensi kerta elämässäni, että uskoin olevan olemassa Jumalan, joka rakastaa sitäkin, joka häntä ei tunnusta eikä kunnioita. Vanhempani olivat uskovaisia olevinaan: he lukivat pyhäpäivät postilloita ja lauloivat Siionin virsiä, mutta kun viikkokaudet riideltiin ja kiroiltiin toisiaan, niin opin sen pyhäpäivän hartauden pitämään inhottavana narripelinä Jumalaa kohtaan, jos sitten Jumalaa lieneekään. Sitä tietä olin kulkeutunut jumalankieltäjäin joukkoon. Tänä yönä kuitenkin sydämeni syvyydessä kiitin Jumalaani ja ilonkyynelinä itkin ne kyynelet, mitkä morsiameni olisi varmaan surun kyynelinä itkenyt, jos olisin hukkunut.
Sain voittamattoman halun päästä vaikka lentämällä näkemään Annaani, mutta kun nämä pelastajani olivat juuri Lammasperän Komulan isäntiä ja pyysivät takomaan, niin taoin heille viikatteet ja aurat ja kaikenlaiset kevättakomiset. Mutta helluntain aattoiltana kuitenkin pääsin Annani luokse. En ikinä unohda sitä iltaa, enkä luule Annanikaan sitä unohtaneen. Silloin huomenna Annani opetti minut kirjoittamaan.

Nyt Naapurinvaaran kylällä ilmestyi sepäntyötä enemmän kuin kerkisin tehdä, ja kun oli halu ansaita, niin taoinkin melkein yötä päivää. Mutta eräs sukulaiseni Juho Meriläinen juhannuksen jälki viikolla tuli tahtomaan minua kumppalikseen tervalastia soutamaan Ouluun. Kun olin mielestäni liiaksi rasittunut alituisesta tulen ääressä olemisesta, niin lähdin kuin lähdinkin Ouluun, jolla retkellä me kaksi vahvaa miestä emme tulisi viipymään enempää kuin korkeintaan viikon päivät. Niinpä purjetuulen sattuessa meitä kyytiin mentiinkin hyvää vauhtia Ouluun, missä viivyttyämme kaksi yötä ja yhden päivän lähdimme paluumatkalle. Oulujoessa oli nyt kevättulva korkeimmillaan. Ja olikin tänä kevännä paljon tavallista korkeampi tulva, joten Merikosken sillan alta pääsy oli koko Oulunmatkalla pahin paikka, kun sen alla oli ainakin  neljän kyynärän vahvuinen vinkuva virta eikä valtion enempi kuin yksityistenkään toimesta oltu valmistettu mitään turvallisuuslaitteita kulkijoita varten.
Tämän tiesivät kaikki: senpä vuoksi muut venhekunnat varustautuivat yhteen matkaan auttaakseen toisiaan, mutta me Juhon kanssa luottaen suuriin voimiimme lähdimme yksin. Ja pääsimme kuin pääsimmekin sen pahimman kohdan, mutta sillan maa-arkkua kiertäessä ja venheen keulan päästessä maan rantaan virta huiskautti venheen perää, jossa minä olin sauvomassa, niin äkäisesti, että minä suistuin suin päin tulenpalavaan koskeen. Kosken pohjassa tartuin kynsin hampain kosken kiveen, painoin päänikin kosken pohjaan, niin ettei virta saanut kiskaistuksi minua mukaansa. Nyt ei ollut muuta keinoa kuin kosken pohjakivistä kiinni pitäen kivestä kiveen siirtyä ja pitää ruumistaan pitkin virtaa, missä saattoi varpaillaankin ponnistaa käsille avuksi.

Tervankuljetusvenhe on lähes kahdeksan syltä pitkä, ja tämä venheen pituus minun oli nyt edellä kerrotulla tavalla tultava maan rantaan. Maalle noustuani en nähnyt Juhoa; säikähdin, oliko hänkin koskessa, mutta huomattuani, että venheen keulaköysi oli sidottu pajuun, tiesin hänen olevan maalla. Kiitin Jumalaani pelastumisestani, en ainoastaan itseni tähden, vaan enemmän kihlatun morsiameni tähden. Niissä tunnelmissani en kuitenkaan viipynyt kauan: lähdin etsimään Juhoa. Kosken alla oli lankkulauttojen purkajia; lautoja oli Kajaanin sahalta lauttoina uittamalla tuotu Ouluun. Näille lautanpurkajille oli Juho huutamassa, että "koettakaa katsoa, eikö näkyisi miestä tulevaksi". Ne huusivat vastaan, että "hattu tänne tuli, vaan ei näy miestä". Mutta joku huomatessaan minut alkoi huutaa: "Mikäs se on tuo avopäinen mies, joka tuolta rantaan tulee." Juho käännyttyään minuun päin löi ilosta käsiään yhteen ja huudahti: "Jumala olkoon kiitetty, että olet siinä." Juho haki hattuni purkajilta ja me lähdimme venheemme luokse. Venheemme luokse tultuamme ja nähtyämme sen paikan, missä etäisyydessä minä huiskahdin koskeen, heräsi meissä kumpaisessakin kysymys: mikä minua tuolla kosken pohjassa elätti, jossa minä en tullut ajatelleeksikaan hukkumista enkä veden henkeen menemistä; ja hengittämättä se työ siellä kosken pohjassa oli mahdotonta suorittaa, kun aikaakin täytyi kulua useita minuutteja.

Nuorena poikasena ollessani näin kyllä ihmisen kesäsydämellä olevan kahdeksan tuntia eli noin puolen kesäistä päivää neljän sylen syvyydessä järven pohjassa, ja hän sitten vedestä nostettaessa ilman erityisiä vaikeuksia sai henkensä takaisin. Mutta se siellä järven pohjassa ollessaan oli aivan tarmoton, niin ettei yhdessäkään jäsenessä ollut pienintäkään tarmoa eikä vähintäkään voinut auttaa itseään, vaikka sanoi nähneensä etsijänsä ja odottaneensa, koska ne hänet huomaisivat. Silloin vasta, kun vedestä nostettua pääsi hengittämään, syntyi tarmo ensin käsissä ja kohta koko ruumiissa. Tällaisia tapauksia muistan kuulleeni muitakin, mutta minun työskentelyni koskenpohjassa jää kysymyksen alaiseksi. En tiedä, mitä sanoo tiede: kuinka monta minuuttia rohkein ihminen voi hengittämättä kosken pohjassa tehdä ankaraa ponnistustyötä. Itse puolestani en vieläkään osaa muuta uskoa, kuin että se oli oma henkinen kaitsijani, joka minua hoiti siellä kosken pohjassa ja tahtoi pelastaa minut ennenaikaisesta kuolemasta, samoin kuin silloinkin helatorstain iltana.


VIISIKYMMENTÄNELJÄ JA PUOLI 

VUOTTA AVIOLIITOSSA


RUUMIINNOSTAJA-TYTTÖ.


Oli helmikuun poutainen, pakkasen-kireä päivä; Lehtovaaran talossa valmistettiin emäntä-vainajan hautajaisia. Naiset, nuoret ja vanhat, liehuivat keittämistensä ja paistamistensa kimpussa, ja miehet, mitkä tehden ristikkojalkoja ruumisarkun ympärille pystytettävien kuusien jaloiksi, mitkä jotakin muuta asiaan kuuluvaa. Kaikilla näkyi olevan kiire.

Kaukana asuvia sekä emäntä vainajan että leskeksi jääneen isännän sukulaisia oli kutsuttu saapumaan jo päivällä. Niinpä kaukana asuvan isännän veljenpoika Kalle äitinsä kyytimiehenä saapuikin peijaistaloon keskellä päivää. Salissa, johon tulijat johdettiin, oli kolmisen miestä ja saman verran naisiakin, joita isäntä ja talon kirkassilmäinen Liinu-neitonen kestitsivät. Miehet näkyivät isännän pullosta saaneen puheen lipua; eikä aivan maistamaton liene ollut isäntäkään. Niinpä isäntä, tervehdittyään vieraat, talon neidin tarjotessa kahvia Kallen äidille, täytti pikarin ja sanoi: "Veljenpoika, otahan pakkasesta tultua tilkka tätä miesten juomaa!"

"Se on vanha sananlasku, että ei veistä lapsen käteen, se haavoittaa sillä itsensä", sanoi Kalle tyynesti. Niistä sanoista kuitenkin kalskahti lujuus. Isäntäkin niihin Kallen sanoihin jatkoi: "Minä en siihen kehoita, vaikka kyllä olen pienestä pahasta ollut sen maussa. Mutta ei se kertaakaan ole minua kaatanut."
"Ikäni minäkin olen maussa ollut, mutta ei minullekaan ole viinasta ylimmäistä tullut. Olen ruuan syönyt terveydekseni enkä ole mieltäni syönyt", sanoi joku joukosta.
Siitä jatkui miesten kesken puhelu viinan käytöstä: miten sitä mikin käyttää väärin, miten se käyttää, joka käyttää hyödykseen ja ilokseen.
Kuuluvatpa Raamatun sanatkin: "Voi sitä elämää, jossa ei viinaa ole", ja itse Vapahtajakin muutti Kaanaan häissä veden viinaksi. . .

Kalle ei miesten puhetta ollut kuulevinaan; hän istui vain akkunan poskessa ja katseli helmikuun auringon paisteessa lumen pinnalla säteileviä lukemattomia, monivärisiä tähtiä. Samalla hän huomasi, että noin parinsadan askeleen päässä olevan aitan edustalla pari naista liikkui jotakin erityistä hommaten. Kalle, saadakseen hänkin puhekumppania, kysyi:
"Mitä nuo naiset tuolla aitan edessä hommaavat?"
"Ne asettavat siellä ruumista arkkuun valmiiksi, jotta se tässä illempana tuodaan tänne pirttiin vierasten nähtäväksi; sieltä sitä huomisaamuna lähdetään viemään kirkolle", sanoi isäntä.
Kalle sen kuultuaan hypähti ylös, otti turkin päälleen ja lakin päähänsä; hän kiirehti aitan luokse. Arkkua järjestelemässä toimi keskikokoinen, nuori neitonen, jonka posket oli päivän pakkanen puhaltanut kesämarjan värille. Toisena oli ikävoitto isokokoinen nainen, jonka poskiin pakkanen ei ollut saanut mitään nuoruuden merkkiä. Naiset vastasivat Kallen hyvään päivään; mutta kun Kalle oli tuntematon, niin enempää puhelua Kallen ja naisten välillä ei syntynyt; eikä Kallekaan tahtonut puhelullaan häiritä tekijäin työtä; hän seisahtui syrjempään, pujotti paljaat kätensä turkkinsa hihansuitten sisään ja seisoi paikallaan kuin puujumala katsellen naisten hommaa. Mutta juuri kuin väkisten kiintyi Kallen huomio sen nuoren neitosen liikkeisiin ja koko olentoon; hän tunsi povessaan väristyksen, jonkalaista hän siihen päivään asti ei ennen ollut tuntenut, Neitonenkin vilkaisi salaa Kalleen. Hänen silmiensä välähdykset olivat kuin keväisen auringon säteet, jotka synnyttävät luonnossa kesän eloon . . .

Arkkuun oli nyt saatu ruumiille vuode päänaluisineen ja laitaliinat kiinnitetyiksi, joten siihen oli laskettava ruumis. Ruumis oli aitassa laudalla, josta naiset toinen toisesta, toinen toisesta päästä lautaa kantaen toivat sen arkun viereen, mistä se oli nostettava arkkuun. Neitonen oli ruumiin päänpuolessa ja vanhempi nainen oli jalkopäässä. Neitonen tarttui ruumiin hartiapuoleen ja odotti, että kumppani nostaisi jalkopuolia, mutta nainen epäröi ja sanoi: "Minä en ole ennen ruumiiseen koskenut, mutta ei ole sattunut tulemaan muita." Sen kuultuaan neitonen tarttui syliksi siihen lakanoilla peitettyyn ruumiiseen, nosti kuin pienen lapsen ja arkkuun laskiessaan ylpeästi sanoi: "Tähän nyt ei kylistä kyytiä etsitä." Kalle tunsi nyt mielessään katumusta, kun hän sen vanhemman naisen epäröidessä ei hypännyt hänen sijaansa nostamaan ruumista; siinä yhdessä nostettaessa olisi nimittäin päässyt puhelemaan neitosen kanssa. Kallen valtasi niin suuri katumus, että hän lähti pois. Saliin tultuaan hän istui äskeiseen paikkaansa akkunan pieleen, mistä katsoi aitan edessä liikkujia, ja kun Kallen ollessa aitan luona kaikki naiset olivat salista poistuneet pirttiin, niin ettei Kallen äitikään ollut salissa, hän kysyi: "Mistä se on tuo ruumiin-laittaja neitonen, onko se tämän paikkakunnan syntyjä? En muista ennen kirkollakaan nähneeni . . ."

Kalle koetti salata ajatuksensa tätä kysymystä tehdessään, mutta setä kuitenkin tunsi siinä äänessä ilmenevän muutakin, ei vain paljaan kysymyksen. Hän sanoi vakavasti: "Se on tuon naapurin Tuomiharjun Joelin tytär, Tuomiharjun Lotta. Ja se tyttö on tämän seutukunnan tyttöihin verraten niitä ensiuunin leipiä."
"Mahtaa olla ylpeä, kun on noin komea, ei mahtane olla suksimiesten puhuteltavana", sanoi Kalle. Niistä sanoista yhäkin selvemmin ilmeni Kallen salainen ajatus.
"Ei sen ylpeydestä näin meikäläisten kesken ole haittaa. Mitä tuo sitten kosijoilleen lienee, miten runsas hänellä lienee se rukkasvarasto jaella kosijoilleen", sanoi setä tyynesti.
"Lieneekin sillä kosijoita, näyttäähän tuo olevan jo siinä iässä . . ."
"Luultavasti".
"Onko siinä talossa muita tyttöjä?"
"On toinen, keskenkasvuinen, monta vuotta nuorempi. Poikia on kaksi. Setä aikoi vielä puhua Lotan puolesta, mutta ovi aukeni: ovelle ilmestyivät Liinun kasvot. Kuului sanat: "Pirttiin tulee vieraita."

Pirttiin lähti nyt setä, sinne lähti Kallekin, siellä sai sekautua suureen peijaisvierasten joukkoon. Siellä oli nyt mahdollisuus salaa seurata Lotan liikkeitä ja koko ihmistä. Se tilaisuus avautuikin heti. Illan pimetessä tuotiin ruumisarkku pirttiin ja asetettiin jakkarain päälle. Arkun kansi nostettiin arkun viereen. Sisään tuotiin myös ristikkojaloilla seisovat kuuset, joista yksi asetettiin arkun pääpuoleen ja toinen jalkapuoleen ja kaksi kumpaisellekin sivulle. Lotta toi nyt käärön pitkiä kynttilöitä, joita hän rupesi sitomaan kuusien oksiin. Sitten hän otti taskustaan kamman ja oikoi ruumiin otsakiharoita, jotka aitan luona pakkasen käsissä olivat jääneet epäkuntoon. Sen tehtyään hän seisahtui arkun sivulle, katsoi ruumista ja sanoi: "Nyt hän on kuin ainakin nukkuja . . ."

Sitten ruvettiin kattamaan ruokapöytää, joka monilla eri pöydillä jatkettiin yli pirtin yltäväksi. Pitkin pituuttaan se peitettiin valkeilla lakanoilla; ja sitten sitä ruvettiin kattamaan monenlaisilla iltaisruuilla. Tässäkin pöydän kattamisessa Lotta oli ensimmäinen; hänen kuvansa painui Kallen sydämen syvyyteen. Kalle tunsi nyt itsensä vangiksi: hänen oli pakko ajatella Lottaa. Miten päästä hänen puheilleen, vaikka rukkaset saisikin palkakseen?
Aamulla alkoi tulla kirkolle lähtö. Ruumiin saattoväkeä alkoi lähteä kymmeniä hevoskuntia.
Kallekin oli kysynyt äidiltään: "Lähdetäänkö sitä mekin kirkolle?" Mutta äiti oli yön valvottuaan kieltäytynyt. Kalle meni nyt Lotan eteen ja reippaasti kysyi: "Lähdettekö kirkolle?"
"Lähtisinpä kylläkin, mutta isän rekeen tuntuu olevan lähtijöitä joka kaplaalle, ja velipojat eivät aio lähteä toisella hevosella. Täytyy olla lähtemättä."
"Kyllä minun reessäni pääsette, koska äiti ei kuulu yön valvottuaan näin pakkasella lähtevän."
"Minä lähden. Minä pyydän sitten teidän äitiänne tässä kirkolla-oloaikana minun puolestani täällä kotitoimia toimittamaan", sanoi Lotta iloisesti Kallen silmiin katsoen.
"Se on päätetty! Laitan reen valmiiksi ja lähdemme sitten jonon perässä", sanoi Kalle iloisesti ja lähti panemaan kuntoon rekeä.

Kirkkomatkalla Lotan vieressä istuessaan Kalle tunsi povensa olevan täynnä puhelemisen halua. Mutta hän ei päässyt alkuun, ei löytänyt mielestään sitä kohtaa, josta olisi aihetta pitempään puheluun. Tuntui aivan kiusalliselta, kun matkakin kului hitaasti; melkein käyden ajoi ruumiin vetäjä edellä, ja toisten täytyi kulkea sitä mukaa. Kun Lottakaan ei puhunut mitään, niin Kallen täytyi jotakin keksiä, vaikka" vain puheen nimellistä. Niinpä Kalle viimein hieman rykäisi ja sanoi: "Kylläpä tässä taipaleessa on pituutta. Jos oltaisiin markkinoille tai johonkin muualle menossa, niin kääntäisin tuosta sivulle, mutta nyt täytyy tyytyä oleviin oloihin; mutta lyhyempi tämä matka onkin palatessa."
"Taitaa hevosenne olla virkku hevonen, hyvinhän tuo äitinnekin tuntui eilen illalla kehahtelevan."
"Onhan tärnä melko virkku. Kylläpähän palatessa tulette näkemään."
"Onko teillä muita hevosia kuin tämä?"
"Ei ole, eikä meillä tarvitakaan. Kaikki ajot ovat lähellä, niin että kerkiää se yksinkin ne siirtelemään."
"Miten suuri karja teillä on?"
"Ei ole suuren suuri, yksitoista lypsävää ja muuta joutokarjaa sitten, niin että parikymmentä karvajalkaa kai niitä kaikkiaan on, lampaat erikseen."
Lotta jäi nyt äänettömäksi. Kalle olisi suonut, että Lotta olisi kysellyt vieläkin heidän taloudestaan, kun hänestä ei tuntunut olevan sopivaa yksin jatkaa. Syntyi pitkä äänettömyys. Sen katkaistakseen Kalle taas rykäisi tekorykäyksen ja sanoi: "Kaksiko vai useampia teillä on hevosia?"
"Kaksi, ja huonoja lapukoita nekin. Isä on niin saita, ettei raski antaa eloja hevosille; vain heinillä ruokitaan; tuskin länkensä kantavat."
"Saita se minunkin isäni on muussa, mutta kyllä hän hevosta antaa ruokkia. Hänellä on sananpartenakin: 'Henkensä on hevosessaan, taloutensa vaimossaan'.

Lotta tuli taas äänettömäksi. Rupesi taivalkin loppumaan, joten Kallekaan ei jatkanut. Haudalta kun jouduttiin lähtemään paluumatkalle kerittäytyi Kalle edellimmäiseksi. Ja kun haudalla-oloaikana oli hevonen hieman vilustunut, niin se omasta halustaan pani parastaan. Ja vaikka ilma oli tyyni, niin ruunan juostessa tuuli rupesi käymään edestä, jotta turkin kauluksella täytyi suojella kasvoja; eikä puhelemisesta tullut mitään, vaikka olisi alkuunkin päästy. Vasta matkan lopulla, kun vastamäkeä noustessa hevonen hiljensi kulkuaan Kalle sanoi: "Nyt tuskin kymmenettä osaa oli tämänaamuisesta taipaleesta . . ."
"Onpa soma nähdä hyvää hevosta! Se tekee matkaa niin mielellään, ei tarvitse nykiä eikä häkiä", sanoi Lotta mieltymyksen hymy kasvoillaan.
"Ei tässä ohjaksilla ole muuta virkaa kuin päästelee vain", sanoi Kalle; ja samalla hän heilautti ohjasperiä, jolloin ruuna ymmärsi, että oli lähdettävä. Samassa reki tempautuikin kuin ilmaan.

Lehtovaaran kartanolla tuli ihmisiä vastaan. Hieman oudoksuen sanoi joku: "Ettekö te perillä asti käyneetkään, kun nyt jo tulette, eikä toisia näy yhtään?"
"Perillä on käyty, mutta me jätimme jäljelle toiset", kuului kumpaisenkin, Kallen ja Lotan, suusta yht'aikaa. Ja siinä häläysi Lotalta niin, ettei hän tullut kiitelleeksikään kyydistä, kiirehti vain pirttiin, joutuakseen emäntien avuksi.
Seuraava yön seutu vielä syötiin ja juotiin hautajaisia, joten Lotta hyöri ja pyöri emännän toimissa, niin ettei Kallella ollut vähintäkään tilaisuutta kahdenkeskiseen puheeseen. Ja seuraavana aamuna päivän valjettua peijaisvieraat alkoivat hajota kukin tielleen. Niinpä Kallen äitikin alkoi kiirehtiä lähtöä. Kalle ennätti vain kiireen kaupalla ojentaa Lotalle kätensä hyvästiksi. Kun Lotta ei vieläkään kiitellyt kyydistä, niin Kallelle jäi mieleen, että ehkä Lotta sittenkin on niin ylpeähenkinen, ettei katsonut kannattavan kiitellä niin vähäpätöisiä asioita kuin yhtä kirkkokyytiä.
Kallen mieleen jäi lähtemättömäksi Lotan näkeminen. Hän koetti taistella itseään vastaan saadakseen Lotan unohtumaan ajattelemalla muita näkemiään neitosia . . Ehkäpä luoja ei hänen osakseen ollut uskonut niin kaikin puolin miellyttävää vaimoa kuin Lotta näytti olevan . ..
Siitä hän ei kuitenkaan päässyt; mieli vain pysyi Lotassa. Oli päästy kesäkuuhun; kaikki kevätkylvöt oli tehty ja muistakin kevätkiireistä vapauduttu. Eräänä lauantaiaamuna Kalle päätti lähteä sedän luokse kylään pyytämään hänet puhemiehekseen ja saamaan selville, pitikö sittenkin jäädä toivottomaksi. Sedän kotiin tultuaan Kalle esittelikin asiansa sedälle. Setä vähän mietti, mutta sanoi sitten vakavasti: "Minusta on viisainta, että illan tullen menet yksin ja esität itse asiasi; ei hän sinun silmillesi sylje. Se käykin hyvin laatuun, kun Lotta nuoremman sisarensa seurassa asuu luhtirakennuksen päässä olevassa tuvassa, missä Lotta tekee käsitöitään, kutoo kankaitaan ja ompelee ompeluksiaan; ja pyhäyö se juuri on Lotalla suurin työpäivä viikossa. Silloin hän tekee itselleen; muut viikon päivät öineen menevät talon töissä. Siellä tapaat hänet valveilla muitten nukkumisaikanakin."

Kallen kasvoissa oli arkuutta ja nureksien hän sanoi: "Kyllä minä sentään tahtoisin teitä kumppanikseni . . ."
Setä hymähti ja jäykästi sanoi: "Mitä vielä! Sehän on vanha sananlasku, että arka mies ei saa kaunista vaimoa. Kuten sanoin: menehän vain itse, käymme huomenna yhdessä, jos niin tarvitaan."
Ilta oli jo myöhä, miltei puoliyössä, kun Kalle meni Tuomiharjulle; ja kuten setä oli sanonutkin, Lotta oli tupansa ikkunan ääressä ompelemassa. Kalle näki hänet taloon tullessaan; ikkunassa ei valon tähden ollut verhoja. Kalle koputti lukossa olevaan oveen; heti hän kuulikln kiireellisten askelten lähenevän ovea. Oven avattuaan Lotta näki Kallen työntyvän sisään ja tarjoavan kättään tervehtiäkseen. Lotta puristi Kallen kättä ja iloisesti sanoi: "Kas vain! Tuonoinen harakka tuonoisessa seipäässä! Käykäähän peremmäksi, täällä on puuta! Mitä sitä nyt Viitalaan kuuluu?"
"Ei tuota erityistä. Tätä kaunista alkukesäähän sitä on siellä, kuten täälläkin."
"Kaunistahan tämä kesä on tähän asti ollut", sanoi Lotta ja syventyi ompelukseensa. Kuitenkin hän työnsä ohessa aina väliin salaa vilkaisi Kalleen urkkivan silmäyksen.
Kun Kalle istui äänetönnä, niin Lotta tunsi velvollisuudekseen aloittaa puheen. Hän sanoi: "Minulla on ollut paha omatunto, kun talvella en tullut kiitelleeksi siitä hyvästä kirkkokyydistä, mutta siinäkin olivat omat syynsä, jotka sen estivät."
Kalle hymähti ja sanoi: "Kyllä se vahinko on niitä pienimpiä, mitä ihmiselle eläessä sattuu."
"Joskaan ei suuren suurikaan, niin mielessäni se kuitenkin on pysynyt." Hän vilkaisi taas tyynenä istuvaan Kalleen ja hieno hymy kasvoissaan sanoi: "Tiesivätkö Lehtovaaran vanhatpiiat teidän tänne lähtevän?"
"Miksikä?"
"Siksi, että kyllä ne huomenna teidät kirkkoon ottavat, jos saavat tietää, että täällä olette käynyt. Oli otettu suuret silmät ja aika tavalla moristu, kun talvella minut kirkolle ajoitte . . ."
"Mitä pahaa siinä sitten oli?"
"Luulevat teidän minua kosivan."
"Hm. Oikeinhan ne arvannevatkin: sillä asialla juuri täällä olenkin", sanoi Kalle iloisesti.
"Ettäkö riitatoveri pitäisi teidänkin saada?", sanoi Lotta hymyillen ja katsoi Kallen silmiin entistä syvemmin.
"Mitä häntä sitten siellä elämän matkalla sattuneekin, mutta kuitenkin yksinäinen ihminen on kuin kelloton hevonen metsässä. Tuntuu, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ei ole kenelle ja kenen tähden eläisi ja toimisi, kun ei ole läheistä elämän toveria."
Lotta tuli vakavammaksi, ojensi kätensä Kallea kohti ja sanoi: "Koska sellaisesta on puhe, niin lopetetaan teitittely."

Kalle tarttui Lotan käteen. Sitten hän siirsi istuimensa likemmäksi Lottaa; ja tuntui siltä, kuin kaikki olisi voitettu. Hän ei osannut mitään sanoa. Vihdoin hän ajatusalta virkkoi: "Lotta! Lotta Svärd! Sinä sitten olet sen historiallisen Lotta Svärdin kaima, joka sotatantereella urhoille jakeli ryyppyjä ja pelkurit jätti ilman." "Minkä kaima tuota sitten lienenkin, Charlotaksi minua rippikoulupappini nimitti", sanoi Lotta työhönsä syventyen.
"Kylläpähän se Lotta nimi nimeksi riittääkin", myönsi Kalle ja jäi äänettömäksi. Hän katsoi vain Lotan vilkasta käsien liikettä eikä voinut väliin olla tähyilemättä Lotan kasvojakin, jotka siinä kesäyön ruskovalossa olivat kaunistakin kauniimmat.
Lotta vilkaisi Kalleen ja katkaistakseen äänettömyyden sanoi: "Sinä äsken sanoit, että yksinäinen ihminen on kuin kelloton hevonen metsässä, mutta minun mielestäni elämän onni on juuri olla kaikesta niin irtonainen kuin kelloton hevonen. Naimisissa oleva nainen on kuin koira kahlehissa, kuten muinaisrunossa sanotaan."
Kalle hieman rykäisi ja tosissaan sanoi: "Se sananlasku on niin epämääräinen, että voi olla totta ja voi olla valhetta; avioliittoja on todella onnellisia ja todella onnettomia."
"Siinäpä juuri onkin vaara joutua onnettomaksi", sanoi Lotta kuin itsekseen.
"Mutta sanotaanhan niinkin, että ihminen on onnensa seppä."
Lotta ei tuntenut siihen osaavansa mitään jatkaa; hän katsoi akkunasta ulos ja sanoi: "Rupeaa päivä valkenemaan; parasta on sinun mennä setäsi turviin, ennenkuin vanhatpiiat nousevat. Silloin et ole keisarin ystävä, jos ne näkevät sinun täältä tulevan."
"Hm. Arkapa näitä säikkyköön viittä, kuutta hallavuotta, seitsentä sotakeseä. Mutta todella, minkälaisen vastauksen minä sinulta saan? Minun täytyy sanoa, etten mieltäni saa sinusta irti, ellen saane rukkasia. Olen todella tässä luonasi tuumimassa ikuisen liiton rakentamista."
Lotta laski ompeluksensa helmaansa; kädet näkyivät itsestään menevän ristiin rinnoille. Ja katsoen entistä syvemmin Kallen silmiin hän sanoi: "Ei sitä niin puikkoa taittaen ja oinaan tavoin pukaten osaa sanoa mitään niin suurista asioista juuri kuin hyllyltä hypäten! Ei! Ei! Ja sitäpaitsi: olemmehan vielä nuoria, onhan vielä aikaa miettiä."
"Mutta sanotaanhan niinkin, että kaikkea muuta katuu, vaan ei nuorena naintiaan, sanoi Kalle syvä naurun hymy kasvoillaan, sillä Lotan sanasta: "olemmehan vielä nuoria", Kalle luuli kuulevansa täydellisen vastauksen.
Lotan nuorempi sisar, joka sekin kuuli Lotan sanoissa jotakin lupausta, rupesi vuoteellaan ääneensä nauramaan. Siinä naurussa kuului ivaa. Kun sisaren nauru ei loppunut, niin Lotta virkkoi: "Mikäs imelä säkki se nyt on Viijan leuan alla, kun nauraa juuri kuin harakka toisen harakan hautajaisissa."
"Nauranpahan, kun sinä aina olet väittänyt, ettet koskaan menisi naimisiin ja nyt sinä olet jo puolittain menemässä . . ."
"Hm. Joka näillä nauraa, näitä näkee itsekin", virkkoi Lotta ja otti ompeluksensa käsiinsä, venytteli sen ompeleita, vilkaisi taas Kalleen ja itsekseen hymähti. Hän ei aikonut sanoa sitä, mitä ajatteli, mutta kun hän näki Kallen sen hymähtämisen johdosta odottavan häneltä sanaa, niin sanoi: "Tuli tässä mieleeni, että mitähän sinä olet miehiäsi, kuta urohiasi, kun itse tulet suoraa päätä sellaisille asioille. Mustalaismuijathan tavallisesti viestin tuojia ovat." 

"Sanotaanhan sitä niinkin, että itsensä edelle ei ole käynyttä", sanoi Kalle vakavasti ja oli sanomaisillaan, että "minun asioitani ajamaan ei tarvita mustalaismuijia"; mutta, hän ei ennättänyt sanoa mitään, kun Viija jo rupesi ivallisesti nauramaan ja sanoi: "Povasihan sinulle toissapäivänä mustalaisakka ja kortista luki kuin uskontunnustusta, että kaukaa vesien takaa tulee sinulle kosija, josta et pääse. Tuossa se nyt on! Olet kiinni kuin kärpänen tervassa. Turha on potkia tutkainta vastaan!"
Viijan ivallisuus rupesi Kallestakin tuntumaan epämiellyttävältä. Hän nousi ja kättään ojentaessaan sanoi: "No, jatketaan sitten vasta." Lotta yritti tarjota kätensä Kallen käteen; mutta hän keskeytti ja sanoi: "Etkös juhannuksen aikaan tule setäsi luokse kylille? Silloin juhannusyönä Lehtovaaran tunturilla pidetään suurta kokkojuhlaa. On jo tervaniemeläiseltä tilattu kolmekymmentä tervatynnyrin koppaa kokoksi."
"Kolmekymmentä tervatynnyrin koppaa yhtäaikaa tulessa! Silloin on ilmassa tulta ja savua, vieläpä tervassavua", sanoi Kalle hieman ivallisesti.
"Niin, kuulutaan kumpainenkin pohja otettavan pois ja sitten ne pujotetaan vankkoihin ulkuihin, kymmenen kappaletta kuhunkin, ja suurilla nauloilla ne kiinnitetään ulkuihin. Ne sitten nostetaan pystyyn ja sijoitetaan vierekkäin kolmikulmaiseksi torniksi. Sitten ne altapäin yht'aikaa sytytetään, joten niistä kolmesta tötöstä syöksyvä tuli yhtyy yhdeksi ja syntyy kauhea palo."
Kalle punalti päätään ja sanoi: "Täytyy tulla näkemään. Tulenkin koko aattopäiväksi, ehkei sitä kokkoa laitettaessa mies olisi liikaa . . ."

"Niin, ja on siellä vielä muutakin näkemistä, ei vain se kokko", sanoi Lotta. "Tuon kirkonkylän juhlamieliset laittavat Vuokatin huipulle samanlaisen kokon, johon juhlaan metsäherra Hollmeruksen maisteri tuo kiikarin. Mutta tänne meidän kokkojuhlaan tuo pappilan Aaro maisteri oikein tähtikiikarin, jonka avulla voi saada kuunkin niin likelle kuin toiseen käteensä. Niitten kiikarien avulla voivat tervehtiä toisiaan."
Kallesta se Lotan kertomus tuntui sadulta; mutta hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa vastaan, koska se oli Lotan kertoma. Hän sanoi hieman kummeksien: "Aivanko ne tätä juhlaa varten sitten valmistavat sellaisia kiikareitakin?"
"Ei toki tätä juhlaa varten! En tiedä, minkälainen sillä Hollmeruksella on; pappilan Aaro-maisteri kuuluu lukevan tähtitiedettä ja tohtorin väitöskirjansa kuuluu tekevän tähtitieteestä. Aaro-maisterilla on sentähden kiikari, ja uskottavasti parempi kuin Hollmeruksella."
"Luuleekohan hän tähtimaailmassa keksivänsä sitten sellaista, jota muut eivät jo ennen olisi keksineet", sanoi Kalle, kun muutakaan ei osannut sanoa.
Lotta rupesi ompelemaan, ja ommellessaan hän juuri kuin sivumennen sanoi: "Kyllä siellä Lehtovaaran tunturilla on juhannusyönä paljon väkeä. Sinne ei ole tulematta ken vain kynnelle kykenee."
Kalle näki, että Lotta ja Viijakin olisivat suoneet hänen lähtevän. Hän punalti hieman päätään ja sanoi: "Täytyy joukon jatkoksi tulla siihen juhlaan; tulenkin jo aatonaattona." Hän ojensi kätensä Lotalle ja virkkoi: "Hyvästi, näkemiin!" Viija näytti sängyssä nukkuvan valeunta; Kalle ei Viijaa hyvästellytkään lähtiessään. Kalle tiesi Lotan ikkunastaan katsovan hänen jälkeensä. Hän käveli kuin mies, joka tietää olevansa edestä kengässä, takaa raudassa.
Juhannuksen aatonaattoilta oli jo lähes puoliyössä, kun Kalle saapui Lotan kamariin, jossa kahvipöytä oli valmiina. Näkyi arvatun, että Kalle saapuisi. Kahvipöytää Kalle ei ollut huomaavinaan, meni vain sen päässä ompelemassa istuvaa Lottaa tervehtimään ja iloisesti sanoi: "Hällä paikka entinen ja työkin samanlainen, kuten runoilija laulaa."

"Mihinkäpä tästä pääsee, täytyy pysyä kuin suutari lestissään . . ."
"Et ole ompelukonetta vielä hankkinut. Kuuluuhan niitä niitäkin olevan."
"Hm. Mistäpä se köyhän makkaraan suoli tullee! Ne maksavat monia satoja", sanoi Lotta. Sanoista kuitenkin kuului, että hyvä se olisi olemassa.
"Onkohan se sitten niin voittamaton asia", sanoi Kalle. Ja koska hän tiesi taskussaan olevan kolme kokonaista satamarkkasta, niin hän rupesi ajattelemaan ompelukoneen ostamista ja antamista Lotalle.
"Ei suinkaan se rahalliselle ole voittamaton, rahattomalle se on. ylipääsemätön kuilu", sanoi Lotta heittäessään ompeluksensa käsistään. Hän rupesi Kallea kehoittamaan kiertymään kahvipöydän taakse, missä Viija äänettömänä istui odottaen toisia. Kahvipöydässä kääntyi puhe huomeniltaiseen juhlaan. Lotta tiesikin kertoa, että huomenna päivällisen jälkeen huvitoimikuntaan kuuluvat viisi miestä rupeavat rakentamaan sitä kokkolaitetta. Puhuttiin siinä vielä, kysyttiin ja vastattiin yhtä jos toistakin. Mutta itäpohjoinen rupesi kirkastumaan; Lotta kehoitti Kallea lähtemään setänsä kotiin. Kalle tottelikin viivyttelemättä, kiitteli ja lähti.

Illalla kello kymmenen oli sekä Vuokatin että Lehtovaaran juhlijain määrä sytyttää kokot. Aaro-maisterin suuri kiikarikin oli jo jalustalla suunnattuna Vuokatin juhlaa kohti.  Nyt sytytettiin tuli jokaisen tynnyritorven alle tervaisista tynnyrien pohjalaudoista pirstaleiksi särjettyihin kasoihin; silmänräpäyksessä ne hulmahtivat tuleen sytyttäen samalla kymmenen metriä korkeat torvet.  Syntyi hirvittävä jyrinä ja tohina; ja huimaavaan korkeuteen syöksyi mustanpunertava liekki sysimustan savun seasta. Kiikarilla nähtiin, että Vuokatin juhlijat haltioissaan hyppivät, lakkejaan syytelivät ilmaan ja huiskuttivat mikä millekin. Lehtovaaran juhlijat huiskuttivat heille vastaan. Vuokatin juhlijoilla oli kokkona vain pieni risukasa, joka samalla sammui kuin syttyikin; eikä monta minuuttia kestänyt Lehtovaarankaan kokko. Se hirmuinen kuumuus ja tulen voima poltti ohuet tynnyrinlaudat uskomattoman vähässä ajassa, ja ne paloivat olemattomiin. Paloivat pylväätkin, niin että ne kekäleinä tippuivat tuliselle arinalle, missä ne liekehtivät olemattomiksi. Juhla oli siis loppunut; suurin osa vanhempaa väkeä oli mennyt matkoihinsa; poikasia yksi ja toinen joukkue oli siirtynyt koppisille; nuorukaiset ja neitoset alkoivat piirileikin, missä Lotta ja Kallekin olivat mukana.
Piirileikkikin oli aikansa kestänyt; nuorukaiset ja neitoset entisen tuttavuuden perusteella, mitkä kaksin, mitkä kolmin, mitkä nelisin siirtyivät leppien juurelle tai muulle miellyttävälle kummulle. Niinpä Lotta ja Kallekin siirtyivät erään tuuhealehtisen lepän heinikkoiseen siimekseen. Oli puheena vähäpätöisiä jokapäiväisyyksiä; mutta viimein Kalle kuin riuhtaisi itsensä irti niistä ja rohkeasti sanoi: "Solmikaamme ikuinen liitto!" Siihen katkesi Kallenkin puhe. Lotta tuli raskasmielisen näköiseksi eikä voinut sanoa mitään.
Kun Kalle ei muutakaan osannut sanoa, hän virkkoi: "Miksi niin arka punastus on kasvoissasi? Etkö voi luottaa minuun? Älä kuitenkaan heitä minun kysymystäni vastauksetta!"
Lotan silmien nurkissa kiilsi kirkkaita pisaroita: ne hän pyyhki pois, jäykistäytyi ja sanoi: 
"Täytyy tunnustaa, että turha on potkia tutkainta vastaan. Jumalamme lienee niin määrännyt! Mutta olemmehan vielä nuoria: enemmän tulemme tuntemaan toisiamme, sinä minua, minä sinua!"

Kumpainenkin oli pitkän hetken ääneti; mutta Kalle viimein sanoi: "Enkö kuitenkin saisi ostaa kihlakalut antaakseni sinulle ? Voisimmehan silti antaa yhteenmenon siirtyä siksi, kuin hyväksi katsomme . . ."
"Niille kuolleille kihlakaluille minä en pane mitään arvoa, en nyt enkä vasta! Hyvät sanat ovat enemmän kuin maailman kullat ja silkit", sanoi Lotta syvästi ajatellen.
Kalle hetken perästä sanoi: "Taisitpa todellakin antaa tehtäväkseni munan solmulle vetämisen ja hiuksen halkaisemisen veitsellä kärettömällä! Erään Juho Tervosen, mukaan suussani on sanoja kuin petäjässä helpehiä; mutta niitä hyviä sanoja tunnen puuttuvan ja pelkään, tokko niitä saisin virsikkään Vipusen vatsastakaan."
Todellakin Kalle tunsi itsensä avuttomaksi, sillä Lotan viimeinen lause tuntui niin syvästä lähteneeltä, että mikään teeskentely ja tehdyt sanat eivät voineet tästä pelastaa. Sen näki Lottakin, että Kalle ei tahtonut turvautua teeskentelyyn, vaan sydämensä pohjalta haparoi sanoja. Lotta katsoi Kalleen tutkivasti ja sanoi: "Onko siis sydämesi pohjalla totinen tahto? Tahdotko tulla onnelliseksi ja tehdä minut onnelliseksi?”
Kallen kasvoissa näkyi leimahdus; mutta hän hillitsi itsensä ja vakavasti sanoi: "Mutta eiköhän kaikilla kosijoilla kuitenkin liene tänä aikana aikomus tehdä elämänkumppaninsa onnelliseksi sitä tietä päästäkseen itsekin onnelliseksi? Sillä kuka aviomies tai nainen voi yksinään olla onnellinen? En ainakaan minä voisi tuntea itseäni onnelliseksi, jos sinut näkisin onnettomana ... Ei! Ei! Ei! Ei!"
"On niin paljon avioliittoja, joita on päätetty hetkessä, tuntematta toisiaan. Toisilla sitten on tavarat määräävinä seikkoina. Ne vievät onnettomuuteen! Sen tähden tahtoisin tämän solmiamisen jättää tuonnemmaksi. Mutta kun kuitenkin tunnen, että katkeamaton side on välillämme olemassa siitä päivästä, kun sinut tuossa tuon matalan aitan edessä ensi kerran näin, niin olkoon päätetty!"
Sen sanottuaan Lotta kiersi kätensä Kallen kaulaan ja ojensi ihanat huulensa Kallen huulia vasten. Nousevan auringon kultainen hohde verhosi luonnon! Verhosi tunturin puut! Verhosi sen ruohoisen penkereen, millä Lotta ja Kalle olivat istuneet!
Koko luonnossa näkyi taivainen siunaus!


KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI.


Ei kulunut montakaan päivää, ennenkuin Kallen kotiin kulkeutui tieto Kallen kihlautumisesta. Nousi nyt mörköelämä. Kaikilla oli, nyrkit pystyssä. Kallen, isä ja äiti tekivät päätöksensä, että ellei Kalle pura kihlaustaan, niin hänet tehdään perinnöttömäksi. Ei anneta ei tinaista neulaa; saa mennä näihin menee. Kalle ei puhunut sanaakaan, teki vain talon töitä entistä hurjemmin ja uskoi, että ainahan pahan ilman jälkeen tulee hyvä ilma. Sitä ei kuitenkaan tullut. Päivä päivältä, viikko viikolta vain jatkui se yhtämittainen poru ja Lotan sättiminen.

Kului viikkoja kolme. Heinäntekoaika oli jo parhaillaan. Pitkän, helteisen päivän työstä Kalle tunsi väsymystä; mutta siitä huolimatta hän tänä lauantai-iltana iltaisen syötyään lähti kävelemään rantaan lähteäkseen Nuasselän yli soutamaan ja siten päästäkseen Lottaa näkemään. Perässä kuului hävyttömiä solvaussanoja Lotasta ja huutoja: "Jos menet sen luokse, niin ei tarvitse tulla enää kotiin!" Kallen mieli tuli pahaksi aivan kyyneliin asti; mutta rantaan tultuaan hän näki keveän soutuvenheensä olevan rannassa. 

Silloin katosivat kyyneleet silmiä karvastelemasta; katosi väsymys ruumiista; tuntui, että se kahden peninkulman pituinen selkä oli vain kaltainen salmi, jonka toiselta rannalta lähtee kohoumaan tie Lotan kotiin. Eikä ollutkaan heinäkuun yö vielä puolessa, kun Kalle jo oli Lottansa kotona. Lottakin oli päivän työstä tuntenut väsymystä; mutta hän oli aavistanut Kallen tulevan ja oli jäänyt ompeluksineen valvomaan. Hän oli tavallisella paikallaan kamarinsa ikkunan ääressä; mutta kun hän huomasi Kallen kävelevän taloa kohti, hän alkoi huiskuttaa kättään. Sen nähtyään Kalle tunsi povessaan lämmön, jonkalaista ei voi tuntea muu kuin se, jolla on kihlattu morsian, jonka edestä kannattaa uhrata kaikkensa. Kalle oli alakuloinen; hän ei tahtonut teeskennellä iloisuutta, kun mieli oli raskas. Lotta sitä vastoin tekeytyi iloiseksi ja nauraen sanoi: "Mitä sinulle nyt on tapahtunut, kun olet kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa. Onko jänis jo tullut housuihin vai mikä?"
, "Ei, ei", virkkoi Kalle varmoin äänenpainoin ja nyökäyttäen päätään sanojensa vakuudeksi.
"Niin, minä vain siksi sanoin, kun setäsi sisaret, Lehtovaaran vanhatpiiat tässä viikolla kuuluivat äidille ilkkuen kehuneen, että tyhjään tynnyriin se Lotta hypätä kupsahtaa, kun luulee pääsevänsä Viitasaloon miniäksi. Ei sinne koreat kelpaa! Äiti oli ylpeästi sanonut: 'Ei ole kaupankaan, on sille työtä kotonakin!'"
Kalle rykäisi ja näkyi hakevan sanoja. Heti kuitenkin hieman hymähti ja sanoi: "Siitähän sitä sinun koreudestasi on meillä nämä kolme viikkoa porua kestänyt . . ."
"Hm. Mikähän minussa sitten on liian koreaa, vaateko vai ruumis?"
"Ehkä kumpainenkin", virkkoi Kalle. "Ellet korea, niin liian kaunis. Kannat hyvää vaatetta ja olet hyvässä kunnossa; luullaan, ettet saata tehdä työtä. Uskotaan, että työihmisen täytyy olla laiha ja musta kuin meillä on se isän sisar, vanhapiika."
"Hm. Olethan sinäkin komea ja hyvässä kunnossa! Etkö sinä sitten tee työtä edes esimerkin vuoksi, että näkisivät komeankin saattavan tehdä työtä."
"Minä teen työtä! Ja sen ne tunnustavatkin, mutta minun komeuteni, mikä häntä lieneekin, peitetään harmaalla!. Minun täytyy kesät talvet kantaa harmaata. Näetkös: tämä pyhäpaitanikin on harmaa! Ellei muusta, niin liasta", sanoi Kalle näyttäen paitansa rintaa. 
Viijan luultiin sängyssään nukkuvan; mutta hän rupesikin Kallen viimeisen lauseen kuultuaan nauramaan, niin että sänky tutisi. Lottakin remahti äänekkääseen nauruun ja sanoi: "Minä en ikinä ole kuullut lialle annettavan kunniaa muussa suhteessa kuin pellon höysteenä. Mutta entisen akan mukaan: mitä vanhemmaksi sitä ihminen elää, sitä useamman kärpäsen sitä näkee."
Lopettaakseen kuitenkin puheen siitä likaisuudesta Lotta kääntyi Viljaan ja sanoi: "Koska valvot, niin nouse keittämään kahvia."
Viija hieroi vain ruumistaan ja sanoi: "Eihän nyt ole mikään ilta- tai aamukahvin aika; näetkös, kello käy vasta kahtatoista."
Vihdoin hän nousi ja meni keittiöön valmistamaan kahvia. Nyt kun Viijakaan ei ollut kuulemassa, Lotta tuli vakavaksi ja sanoi: "Vai porua siellä on pidetty minun tulostani! Mihin päätökseen sinä sitten olet tullut?"
"Siihen, mitä juhannusyönä päätettiin."
"Mutta jos ne ajavat sinut pois kotoa?" virkkoi Lotta tutkivasti katsoen Kallen silmiin.
"Sillä ei minua säikytetä, ellei sinua! Onsi on taivaan alus", sanoi Kalle jäykästi.
Lotta moneen kertaan hiljaa pyöritti päätään ja katsoi akkunasta ulos; hän näkyi ajattelevan, mitä sanoisi. Viimein hän kääntyi Kalleen ja sanoi: "Mitäs sanot sitten, jos minulle käy samoin kuin sinulle uhataan? Kuulin viikolla äidin olevan vakavissaan sanoessaan, että yhteistuuma Viitasalon Kallen kanssa on lopetettava alkuunsa, että ei väkisten vävyksi eikä ylönmielen ystäväksi."
Kalle punalti päätään; silmissä välähti virkeä eloisuus, ja vakavasti hän sanoi: "Silläkään ei minua säikytetä, sillä sinua kosiessani minä olen kosinut sinua enkä tavaraa."
Lotta ajatteli hetken. Mutta viimein hänkin hiljaa punalti päätään ja sanoi:
"Kyllähän Jumalalla on rikkautta, jos meillä on rakkautta . . . Mutta täytyy minun kuitenkin kysyä, mitä sinä minusta uskot, kun sinun minun tähteni kannattaa niin paljon uhrata: uhrata kotisi ja uhrata kotoinen omaisuutesi."
Kalle katsoi Lottaan kiinteästi ja vakavasti sanoi: "Minä uskon sinusta enemmän kuin sanoiksi saan. Sinä tulet olemaan minun sekä sisäisen että ulkonaisen ihmiseni suloinen koti; sinä tulet olemaan elämäni onnellisuus; sinä tulet olemaan satama, johon elon myrskyistä pakenen ja löydän turvan."
Lotan silmiin vierivät kyyneleet. Hän kiersi käsivartensa Kallen kaulaan ja sanoi: "Minä uskon sinusta samaa; maallinen voima meitä ei kykene erottamaan." Sanojensa vakuudeksi Lotta asetti huulensa Kallen huulia vasten.
Kun huulet olivat eronneet ja käsivarret irtautuneet, niin Lotta näkyi ajattelevan; ja viimein hän sanoi: "Vai totta se on, että minä olen liian korea Viitasalon miniäksi.   Ja kuitenkaan mitään koreaa ei minun ylläni ole ikinä nähty, joskin kaunista lienee ollut. Mutta se on ollut omatekoista, sillä sitten kun olen alkanut kyetä omista kynsistäni saamaan vaatteen päälleni, en pienintäkään ostettua rääpälettä ole päälleni pannut. Koreaksi sanottavaa en ole tehnyt itselleni enkä muille; ja siitäkö minut tuomitaan . . . Sitä en ymmärrä. Jos ostorääpäleillä olisin komeillut, niin sen ymmärtäisin."

Kalle hymähti ja virkkoi: "Se johtuu siitä, että meillä ei voida erottaa, mikä on koreaa ja mikä on kaunista. Meidän ihmisten silmät eivät siedä muuta kun harmaata. Rommakan Mari kun on aina harmaa kuin varis ja kulkee niitten seuroissa yhteen ääneen laulamassa virsiä, niin se sitä on ihmistä ja siitä se kelpaisi miniä. Viime pyhäiltanakin oli Mari meillä ja äiti itkien puhui Marin hyvistä puolista ja kehoitti kääntymään Marin puoleen. Kävi ihan säälikseni äidin hulluus.
"Etkä taipunut?"
"En!   Sanoin  vain, että tahdon komean komealle varrelleni!"
"Eikö  Mari ole sitten  Jumalankaan jäljeltä komea?"
"Kaikkea muuta! On neljännellä kymmenellä oleva, vanhuuttaan kääpäytynyt, musta, pikkuinen kynttyrä, kuin töppösen lesti. Silmät ulkona kuin kuhalla. . . Sanalla sanoen: jos olisin houkka ja tottelisin vanhempiani, niin saisin elämän onnelle sanoa hyvästit."
"Niitä sokeita vanhempia on jos kuinka paljon, jotka poikiaan ja tyttäriään naittavat kuulematta heidän omaa mieltään. Jo vaisto sanoo, kenen kanssa voisi sitoa liiton ja kenen kanssa ei. Mutta sen uskon, ettei siihen valintaan kykene viisainkaan isä tai äiti; siihen kykenevät vain ne kaksi, joita se koskee."
Kalle yritti kertoa, mitä hän ajatteli siinä Lehtovaaran aitan edessä ensi kerran nähdessään Lotan; mutta hän keskeytti, kun Viija kahvipannuilleen työntyi sisään sanoen: "En tahtonut löytää palavia puita: sain keittää kuin kuikkaa . . ."
"Hyvä, että viivyit! Saadaan ensimmäiset aamukahvit; kello on jo yksi!"
"Onko teillä niitä aamukahveja sitten niinkuin tien varressa virstan pylväitä, niin että kun virstan kulkee, niin tulee pylväs", sanoi Kalle nauraen.
"Kuinka onni sattuu potkaisemaan", sanoi Lotta ja rupesi asettelemaan kahvikuppeja pöydälle.
Kun kahvi oli juotu ja idän taivas rupesi kirkastumaan, niin Lotta esitti, että, "koska yö näkyy kuluneen niin kannikaksi, ettei tähteestä ole jakamista, niin lähdetään aamukävelylle; mennään Lehtovaaran tunturille, ennenkuin Lehtovaaran vanhatpiiat heräävät sormellaan osoittamaan, ivallinen irvistys tuikeissa naamoissa. Lähdetään kaikki kolme!"
"Ja minäkinkö? Minä olen teidän matkassanne kuin väärä raha taskussa", sanoi Viija tosissaan.
"Etpäs olekaan mikään väärä raha, olet minun sisareni!" sanoi Lotta vakavasti.
"Ja minun morsiameni sisar. Et ole ventovieras."

Viija kun Lotan sanasta luuli kuulevansa, että Lotta todella halusi häntä matkaan, niin. hänkin alkoi valmistautua. He kolme rinnakkain, Kalle keskellä, lähtivät kävelemään Lehtovaaran tunturille; mutta Lehtovaaran kartanon läpi mentäessä talon koira usahti äkäisesti haukkumaan; samassa vanhainpiikainkin irvistyneet naamat ilmestyivät akkunaan; ja hieman hajanaisen ikkunan läpi alkoi kuulua vihaisia haukkumasanoja. Menijät eivät olleet näkevinään tai kuulevinaan, Kalle vain kuuluvasti sanoi: "Hyvä ei hävetä eikä mörkö peloita."
Tunturille tultua vaistomainen veto veti Lotan ja Kallen sen saman lepän juurelle, missä he juhannusyönä olivat istuneet, ja siinä jo olleista ja vasta mahdollisesti tulevista elämän kohtaloista puhellessa kului aika. Oli jo tavallinen ylösnousun aika, kun lähdettiin palaamaan. Lehtovaaran isäntä, Kallen setä, olikin jo kuistin penkillä istumassa tulijain taloon tullessa.
Kalle kiiruhti setäänsä tervehtimään; mutta Lotta ja Viija vain hyvän huomenen sanottuaan jatkoivat matkaansa. Eivät he kuitenkaan ennättäneet astua monta askelta, kun talon isäntä ystävällisin äänin kuuluvasti sanoi: "Mihin naapurin neitosilla on kiire? Talo on tiellä poikkiteloin, ei pääse yli, ei ympäri! Käykääpäs tänne sisäpuolelle, olkaa hyvät!"
Lotta ja Viija hieman punastuivat tietäessään, että talossa oli ristituuli; mutta kun he tiesivät isännän olevan puhtaasti ystävällisen, niin he kääntyivät taloon. Isäntä vei vieraansa peräkamariin ja toimitti vanhatpiiat keittämään ja tuomaan vieraille kahvia.
Kamarissa isäntä rupesi valittamaan yksinäisyyttään. Kolme emäntää oli täytynyt hänen peittää maan poveen ja neljäs olisi pitänyt saada, mutta ei ole emäntä näin lesken kopattavissa kuin leipä hyllyltä. Ontuva on talonpito ilman emäntää; yhdestä aisasta on reki perässä! Sisaret tuossa ovat taloutta hoitamassa, mutta vaikka ovat sisaret, niin sittenkin on, kuten sanotaan, vieras häntä vieraan hevosen perässä,
Kiertyi sitten puhe Viitaharjunkin talon elämään, joten Kalle sai kertoa, miten ja mistä syystä hänet uhattiin ajaa pois kotoa.

Varaten kyynäspäänsä pöydän laitaan isäntä istui ja kuunteli Kallen kertomusta; mutta viimein hän otti  puheenvuoron ja sanoi: "Olen siitä kuullut. Siinä tuntuu uskonnollinen ahdasmielisyys rikeeraavan! Ne luulevat uskonnon pyhyyden riippuvan niissä harmaissa ketineissä ja niissä nutun takahelman kolmessa halkeamassa. Kuitenkin voi hyvin monen sydämessä, jotka eivät kanna eivätkä viitsi kantaa niitä ulkonaisia merkkejä, olla uskonto paljonkin pyhemmällä paikalla. Nuo ulkonaiset merkit melkein joka tapauksessa ovat vain uskonnollisen itserakkauden naamari, jolla peitetään jokapäiväisen uskottomuuden ja riitaisen elämän törkeät kasvot. Ja sen tähden siihen naamariin eivät voi pukeutua muut kuin ne, jotka sellaista peitettä tarvitsevat."
Kalle hieman rykäisi ja sanoi: "Kykenen todistamaan puheenne oikeaksi, vaikka isästä ja äidistä ei mielellään puhuisi pahaa. Mutta puheenne jatkoksi sanon, että isä ja äiti pyhinä vierekkäin istuen yhdestä kirjasta veisaavat virsiä, mutta usein ennen iltaa riitelevät. Missähän silloin lienee se avioliiton pyhyys, joka pitäisi olla olemassa?"
Nyt etuhuoneesta kuului kopisevia askeleita. Kohta aukesikin ovi, josta isännän nuorempi sisar happamin naamoin tuoksahti sisään ja juuri kuin mitään näkemättä toi kahvipannun pöydälle. Yhtä näkemättömänä hän toi vielä kahvikalut ja sokeriastian, jotka jätettyään pöydälle vihaisesti pyörähti ja katosi ulos. Kaikki näkyivät tietävän, mitä se merkitsi; kukaan siitä ei välittänyt. Isäntä vain viittasi Lottaan ja ystävällisesti sanoi: "Lotta, siirryhän sinä tuonne antajan paikalle antamaan meille kahvia ja ottamaan itsekin."

Kahvia juotaessa isäntä vielä aloitti puheen Viitasalon elämästä ja sanoi:
"Täytyy sanoa, että sokeaa sokeampi on velimies, jos semmoisen parin hylkää talostaan kuin teidät. Sellainen työvoima ei olisi liikaa Viitasalossakaan!" Sen sanottuaan hän ajatteli hetken; sitten hän punalti tummaa, pitkätukkaista päätään ja jatkoi: »No, en minä sentään vielä usko, ennenkuin tässä syksympänä käyn kuulemassa hänen mieltään. Taas jäi isäntä hieman ajattelemaan; niin Kalle vilkaisi sen valoisan kamarin ympäri ja odottamatta isännän puheen jatkoa sanoi: "Mutta jos niin käy, että minun täytyy lähteä kotoa kuin jänis haavalta, niin tässä kamarissa antanette minulle ja minun elämänkumppanilleni suojaa . .."
"Aivan mielelläni", sanoi isäntä vakavasti. 
"Jospa tässä tulisittekin viihtymään paremmin kuin minä. Kolme emäntää on minulta tähän huoneeseen kuollut. He ovat jättäneet niin kolkon tyhjyyden, etten hetkeäkään täällä viihdy muulloin, kuin näin vierasten ja vieraan seurassa." 
Kalle lystikkäästi hymähti ja vilkaisten Lottaan iloisesti sanoi: "No, nythän meillä on jo tiedossa, mihin päämme pistämme, jos niin tarvitaan."
Kun alkoi tulla lehmien lypsäntäaika, niin Lotta rupesi kiirehtimään lähtöä. Isäntäkin liittyi saattelemaan vieraitaan jatkaakseen yhä puheluaan vierastensa kanssa; eikä hän näkynyt olevan huomaavinaankaan sisariensa ivallisia kasvoja.
Kun koko yönä ei tullut vähääkään nukutuksi, niin Kalle lähti kotiinsa joutuakseen nukkumaan ja kyetäkseen huomenna heinäniityllä näyttämään, mihinkä hän pystyy.
Lotta ja Viija lähtivät saattamaan Kallea; he saattoivat aivan järven rantaan asti. Rantaan tultuaan he istuivat heinäiselle rantatöyräälle; Kalle näki Lotan kasvoista, että tällä oli vielä jotakin huolekasta sanottavaa. Ja hän jäi odottamaan. Hetipä Lotta virkkoikin: "Kun me nyt olemme tulleet siihen, että mikään maallinen valta ei kykene meitä erottamaan, niin eikös päätetä, että tämän liittomme varsinainen toteuttaminen jätetään tuonnemmaksi. Jätetään hautumaan; ehkä ne kylmät sydämet juuri kuin omasta painostaan sulavat, kun niille annetaan sulamisen aikaa. Minä kyllä saatan olla miniänäkin talossa, jos vain muut ihmiset ovat ihmisiä ja minut otetaan vastaan mielellä hyvällä. Eihän ole leikkiä lähteä tyhjin käsin maailmalle! Mutta jos se on pakollista, silloin lähdemme pelkäämättä, uskoen, että Jumalamme on siunaava kohtalomme tiet . . ."
"Sitä samaa olen ajatellut koko tämän päivän. Ellei muutakaan, niin ehkä heltyisivät antamaan jotakin talouden apua. Hyvähän jalkakin jänistä suden suusta saatua. Mutta entäs sitten jos se toteutuu, mitä jälkeeni huudettiin tänne lähtiessäni: 'Älä tule enää kotiin!' niin mikäs verkko silloin peräksi pannaan?"
"Hätä ei ole tämän näköinen", huudahti Lotta varmoin äänenpainoin. "Nyt on paras heinänkorjuuaika; työtä on jokaisessa talossa yli oman tarpeen. Ei siis muuta kuin hihat heilumaan! Mutta ensinhän toki on katsottava, että ne keppi ojona ajavat sinut pois kotoasi!"
"Niinpä niin", virkkoi Kalle. "Minä nyt menen makuuhuoneeseeni, nukun ja levähtelen Itseni hyväksi. Huomenaamuna ennen auringon nousua, kuten aina maanantaiaamuna, menen pirtin puoleen  lähteäkseni niitylle juuri kuin mitään ei olisi vinossa. Jos jotakin kuulen, niin tukin korvani ja menen niittämään; tulen sieltä oikealla  ajalla aamiaiselle. Jos annetaan luut lihoista,päät kaloista, kuoret leivistä kovista, niin syön kuin järjetön; syötyäni lähden edellimmäisenä työhön! Sitä tietä pääsen näkemään, ärsyttääkö menettelyni vai lepyttääkö.

Sanotaanhan, että yksi kivi ei myllyssä tee jauhoja. Kun en riitele, niin mitenpä hekään riiteleisivät ...   Ja nyt täytyy lähteä soutamaan. Kaukana siintää tuo kotiranta; sanon kuitenkin vielä kotirannaksi, kun sinne on mentävä!"
Kalle nousi jättämään hyvästit. Syliksi käydessään Lottaan hän murtuneena sanoi: "En tiedä, millaisen sanoman tuonen ensi kerran sinua tavatessani. Mutta kaikki muu olkoon miten on ja tulkoon tuohta tai malkoa, kunhan sinä olet minun ja minä olen sinun."
Kyyneltyivät Lotankin silmät. Hän ei sanonut mitään, mutta se suutelo, minkä Kalle sai, puhui enemmän kuin tuhannet sanat. Kalle työnsi venheensä vesille ja lähti soutamaan vasten tuulta. Kauan siinä rannalla Lotta jaViija katsoivat harjapäitten aaltojen seassa keikkuvaa venhettä, huiskuttaen nenäliinojaan, katsoivat niin kauan kuin voivat nähdä. 
Kalle kotiin tultuaan menetteli aikomuksensa mukaisesti. Eikä maanantaiaamuna syntynyt mitään porua; kaikki vanhemmat ihmiset, äiti, isä ja isän sisar vanha Eeva, olivat tailakkeina, mutta Kallen sisar, nuori Eeva se niityllä haravoidessaan tuli Kallen luokse ja leikin varjossa sanoi: "Sinä sitä taidat tuoda äidille miniän. Missähän se sitten tulevana talvena on minun rukkini paikka!?"
"Sehän on miniän rukin paikka ovensuussa, orren alla, kaiken kaiheessa tilassa. Kyllä sinä siltä tulijalta saat pitää rukkisi paikan niin lämpimänä kuin ennenkin", sanoi Kalle ystävällisesti ja rupesi niittämään näyttääkseen, ettei hän tahtonut enempää puhua.
Koko päivän olivat kaikki puhumattomina: isäkin körmötti jäykkäniskaisena kuin kepin olisi niellyt. Mutta iltasella Kallen äiti toimitti niin, että Kalle muitten maata mennessä jäi viimeiseksi pirttiin; se olikin Kallelle mieleen. Kalle pöydän sivulla lavitsalla istuen paikkasi äitinsä kenkää niin ahkerasti kuin taisi, juuri kuin hänkin olisi tahtonut joutua nukkumaan. Äiti nyt muitten mentyä tuli Kallen viereen istumaan; ja melkein itkua teeskennellen hän sanoi: "Minun on mieleni niin katkera siitä sinun kosimisaikeestasi, etten voi olla sinulle puhumatta. Sinä, minun paras poikani, rupesit kosimaan sellaista, jota me, vanhempasi, emme voi sietää."
"Oletteko te häntä edes nähneetkään", virkkoi Kalle ystävällisesti.
"Enemmänhän se korva maata käypi kuin silmä näkee. Olemme siitä kuulleet siksi paljon, ettei tarvitse nähdä. Koreus ja ylpeys on vika sangen suuri, jota Jumala ei kärsiä voine, lauletaan virressäkin. Pyhässä kirjassa sanotaan: Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ettäs menestyisit. Sinä et kunnioita vanhempiasi, kun et kysy heidän mieltään, joten menettelylläsi vedät ajallisen ja iankaikkisen onnettomuuden osaksesi . . . 

Olet kuululta runolaulajalta isoisältäsi perinyt komean, ruumiin ja palavan sielun; näitäkö sinä et tahdo käyttää meidän vanhempiesi iloksi . . . Olemme isäsi kanssa päättäneet, ettemme kiellä sinua tuomasta meille miniää, kun tuot sellaisen, mikä meille sopii. Tuossa naapurissa Rommakossa on tyttö, joka meitä miellyttää; ja uskomme, että sen saat, jos tahdot."
Kalle hiljaa pudistaen päätään painokkaasti, mutta lämpimästi sanoi: "Minun täytyy teille, rakas äiti, sanoa, että minä en ota Rommakon Maria enkä hänen laistaan. Elämäni onnea en voi tuhlata niin ajattelemattamasti. Olen aina sanonut, että otan komean komealle varrelleni. Te sanoitte, etten kunnioittaisi isääni ja äitiäni. Mutta kukahan enemmän kunnioittaisi vanhempiaan kuin minä? Minä kunnioitan, en ainoastaan omia vanhempia, vaan isien isiä polvesta polveen ja äitien äitejä, jos he ovat olleet hyviä ihmisiä."
Sen sanottuaan Kalle laski kätensä äitinsä olkapäälle ja painokkaasti sanoi: "Minä kunnioitan teitä. Te olette minun äitini, te olette kestänyt äidin vaivat. Olen imenyt rintojanne silloinkin, kuri teidän olisi tarvinnut nukkua. Enkö kunnioittaisi teitä, enkö rakastaisi teitä? Mutta tämä asia, joka meidät erottaa, koskee minua yksin; ja sentähden jään toivomaan, että te oppisitte minua ymmärtämään. Te varmaan luulette, kuten sanotaankin, että se ei näe, joka naipi, että minua vietellään ja on vietelty komeuden naamarilla; mutta minua ei vietellä, ei nyt eikä vasta. Sanotaan, että kosija ei näe kuin hampaisiin asti; mutta minä en pidäkään asialla kiirettä, jotta kerkiän nähdä syvemmälle kuin hampaisiin asti."
Äidin helmaan tippuivat kyyneleet; hän tunsi sanoneensa, mitä oli sanottavaa. Hän käänsi itsensä Kallesta ja syvästi huokaisten sanoi: "Hyvä olisi, että näkisit. Pyytäisit Jumalalta silmäisi voidetta!"
Kallekin irrotti kätensä äitinsä olkapäästä ja lähti luhtiin kahden nuoremman veljensä kanssa yhteiselle vuoteelle nukkumaan.
Tuntui somalle, kun oli saanut puhua äidin kanssa.


LÄHTEÄ KUIN JÄNIS HAAVALTA ...


Oli tultu tulevan talven tammikuuhun. Lehtovaaran vanhatpiiat ja monet muut Lotan kadehtijat olivat pitäneet yhtämittaisesti vireillä Lotan parjaamista. He olivat syyttäneet häntä mitä ilkeimmistä seikoista, joten Kallen isä ja äiti olivat tulleet siihen päätökseen, että ellei Kalle luovu Lotasta, niin hän saa mennä sen perässä saamatta mitään perintöä. Näine sanomineen nyt Kalle nimipäivänään tuli Lottansa luokse. Lotalle se oli jo ennakolta tiettyä; hän ei säikähtänyt. Kalle sai lähteä Perttulasta pyytämään kyytimiestä käyttämään Kallea ja Lottaa pappilassa kuulutusta ottamassa. Kohta olikin Perttulan Heikin uhkea ori kartanolla; sen rekeen Kalle ja Lotta pyhäpukuisina istuivat. Heikkikin kuskipukilla istuessaan ja antaessaan oriinsa panna parastaan tunsi povessaan ylpeyttä hevosensa ja kyydittäviensä komeudesta; eikä hän malttanutkaan aina väliin olla vilkaisematta rekensä perässä istujiin . . .

Pappilasta palatessa Lotan kotona oli kahvipöytä valmiina.
Lotan kehoituksesta pöydän ympärille kiertyi kaikki talon väki ja kyytimies. Kun Lotan isä oli niin vakavatuulisen näköinen, niin ei muillakaan syntynyt tavallisia keveitä kahvipöytäpuheita. Lotan täyttämiä kuppeja vain tyhjenneltiin. Kaikki näkyivät odottavan, että talon isäntä aloittaisi puhelun. Sen näki talon isäntäkin. Hän rykäisi pienen tekoyskäyksen; ja katsahtaen toisella puolen pöytää istuvaan Perttulan Heikkiin hän vakavamielisesti kysyi: "Kuulutuksenko nämä Kalle ja Lotta siellä pappilassa saivat?"

"Mikäpä siinä oli. Ei se ollut siellä painojen alla", sanoi Heikki. "Oli sinne rovastille tämän Kallen vanhuksilta tullut ankara kielto; mutta kun nämä kumpainenkin olivat laillisessa iässä, niin ei se kielto merkinnyt mitään. Eikä tuo rovastikaan tuntunut sellaisille kielloille suurta painoa antavan, sanoi vain, että se on kahden asia, kolmannelle korvapuusti."
Lotan isä taas yskähti tekoyskähdyksen ja virkkoi: "Mutta Kalleko se tämän asian takia on lähtenyt pois kotoaan, kuten tässä kuului tieto?"
"Käydähän sitä käsketyn pitää", sanoi Kalle alakuloisesti.
"Mutta se on mieletöntä, tuhat kertaa mieletöntä lähteä kuin jänis haavalta, kun kuulee puussa pakkasen paukahtavan. Kerranko sitä tapahtuu, että vanhukset jostakin luulosyystä tahtovat estää poikainsa naimista; mutta se on ohimenevä tuulenpuuska, josta kun ei perusta, niin tyyntyy omasta painostaan."
Heikki tahtoi juuri kuin isännän mieliksi jatkaa isännän puhetta ja tosissaan sanoi: "Ei tarvitse kaukaa hakea esimerkkejä. Minä kun rupesin Sormulan Katria kosimaan, niin vanhukset kynsin hampain vastustivat. Mutta kahdenkymmenen vuoden aika laittoi niin, että meihin oli turva vanhemmillani viimeisellä ikänsä kannikalla, ja Katri sai isänsä ja äitinsä silmät painaa kiinni viimeiseen uneen. Niin; eivät ne aina isät ja äiditkään ole viisaita nuorten aikeita vastustaessaan."
"Ei kuitenkaan väkisin vävyksi, ylönmielen ystäväksi", sanoi Lotta. "Kyllä kai minä puolestani saatan mennä miniäksikin, vaikka uskonkin todeksi sananlaskun: niin on miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa." Mutta annetaanhan kahlekoirallekin ruokaa; ja ehkä minulle sitä paremmin, kun uskon kykeneväni työssä parhaimman rinnalle. Mutta jos sinne mennessä on halko ensimmäisenä vastaanottajana, kuten on uhattu, niin siitä leikistä tahdon pysyä kaukana ja säilyttää luuni eheinä."
"Se nyt ei ole uskottavissa", virkkoi Lotan isä. "Jos sitä tuittupäisyyksissään sattuu jotakin sanomaan, niin siitä kun ei välitä, niin ne aikeet jäävät toteuttamatta."
Kallekin tahtoi sanoa jotakin, otti asiallisen muodon ja ryhdin ja sanoi: "Kyllä minä tänä viimeisenä puolena vuotena tein parastani, tein työtä kuin puolihullu enkä antanut pienintäkään syytä heidän torumisilleen. Mutta kun he eivät saaneet minulta lupausta, että jättäisin tämän aikomuksen, niin torumiset ja uhkaukset eivät, loppuneet ja veivät siihen, että lähdin ja jätin heidät rauhaan . . . Taivaan alus on onsi."

Heikkikin tahtoi sanoa jotakin: "Olen kuullut, että siinä on uskonnollinen typeryys vaikuttamassa; ja se se onkin sellaista pihkaa, että se on kaikkein sitkeintä sulamaan. Maailman historiat tietävät, että uskonnollisissa houreissa on tehty kaikkein kauheimmat, julmuudet, mitä auringon alla on tehty; ja turha lienee toivoakin, että siitä sokeudesta ihmiskunta kokonaan vapautuu."
Kaikki jäivät äänettömiksi. Lotan isä näkyi ajattelevan. Viimein hän punaisi päätään ja sanoi: "Ei kuitenkaan käy laatuun jättää taloa tavaroineen. Ajattelen, että tässä kolmen viikon perästä valmistetaan pienet häät ja pyydetään rovasti vihkimään. Minä käyn Kallen vanhemmat, vieläpä koko talon väen kutsumassa häihin. Rovasti tapansa mukaan pitää hartaushetken; nähdäänpä, eivätkö sydämet lämpene. Uskonpa, että Kalle Lottineen saa suopean kutsun palata kotiinsa. Se on päätetty ja tehty."
"Viisain temppu", virkkoi Heikki päätään punaltaen. "Siitä ellei lähde apua, niin noiduttuja ovat ihmiset. Tuhat kertaa noidutut."
Kalle vakavasti sanoi: "Kuinka mielelläni tekisinkin sen, että palaisin kotiin, olkoon kynnys kuinka korkea tahansa, mutta en usko tulevan tietä sinne."
"Sepähän nähdään, kunhan kaikki konstit kokeillaan", sanoi Lotan isä; ja näytti siltä kuin hän uskoisi aikeensa toteutuvan.
Lotan äiti oli kaiken aikaa ollut ääneti, muitta nyt kuultuaan isännän panevan kaikki keinonsa liikkeelle Kallen ja Lotan pääsyksi Viitasalolle hän hieman kyllästyneenä sanoi: "Mikä mesimätäs nyt sitten tuo Viitasalo on? Sitä nyt on maata muuallakin, ilmaa etempänäkin. En koiraani käske, sitä vähemmän tyttöäni tuollaisille koirankuonolaisille miniäksi. Kaksi nuorta elää vaikka kalliolla. Jumalalla on rikkautta, jos heillä on rakkautta kantamaan toistensa kuormaa. Sen sanon, että pysykööt viitasalolaiset siellä, missä ovat."
Lotta sen kuultuaan iloisesti huudahti: "Tuota juuri olen äidiltä odottanut. Voi äiti kulta, kun olitte hyvä!" Lotta taputti äitiään poskelle, oli vähällä suudella, mutta ei kuitenkaan viitsinyt. Perttulainen kuuli, että emäntä tässä asiassa käänsi pohjapuolen päällepäin; hän nousi pöydästä katellen kiittelemään isäntäväkeä ja lähteäkseen pois.

Kalle kiirehti tarjoamaan kyytipalkkaa, mutta Perttulainen sanoi lämpimästi: "Se ei kuulu asiaan, tulehan nyt morsiaminesi heti meille vieraisille; siellä jatketaan tarinaa, sitä kun on suuta surmallekin, kieltä maankin matosille."
Tuomiharjun isäntä, Lotan isä, oli käynyt Viitasalossa aikoen kutsua talonväkeä häihin ja ennen kaikkea kuulemaan Kallen vanhusten mieltä; mutta kylmät terveiset hän sieltä toi. Ei yöksikään oltu pyydetty vierasta, joten läpi yön sai palata takaisin.
Tämä kolmen viikon oleskelu Tuomiharjulla oli Kallesta ollut ikävää aikaa. Talon töitä hän aikansa kuluksi teki; mutta Kalleen koski kipeämmin se, että hän kuuli kyläläisten itseään nimittävän Tuomiharjun kotivävyksi. Tämän tähden jo mitä pikimmin tästä päästäkseen Kalle ja Lotta valmistivatkin pienet häänsä Lehtovaaraan senkin tähden, että sieltä oli luvattu heille suojaa.
Rovasti oli vihkimässä ja tapansa mukaan illan kuluessa piti hartaushetken, lämpimämmän tavallista, senkin tähden, että hän nyt vihkimänsä pariskunnan tiesi olevan lähtemässä elämän tuntemattomalle taipaleelle, missä Jumalassa on juoksun määrä, ei vallassa väkevänkään. 
Kallen setä luovutti nyt peräkamarinsa Kallelle ja Lotalle asunnoksi. Kallella oli siksi paljon rahaa, että Lotta sai ensimmäisen kankaansa aineiksi lankoja; ja talosta hän sai lainaksi kangaspuut. Nyt rupesi peräkamarista aikaisesta aamusta myöhään iltaan kuulumaan kankaan kutomisen helskytystä . . ."
Lehtovaaran lähinaapurissa asui metsäherra Kivenheimo. Kalle pääsi nyt ensi töikseen Kivenheimon lapsille tekemään kenkiä. Kengistä tuli mieluisia. Eräänä päivänä itse herra Kivenheimo tuli väenpirttiin, missä Kalle oli ompelemassa. Istuttuaan Kallen lähelle hän sanoi:" Te, olette siis suutarikin. Sitähän tarvitaankin jok'ikisessä talossa; ruvennettekin aivan tämän kylän suutariksi."
"En", virkkoi Kalle jäykästi. "Suutariksi enkä minkään yhden työn orjaksi en rupea. Sen perinnön minä, Jumalan kiitos, olen isän kotoa saanut, että osaan tehdä useampaa työtä kuin moni muu; ja sepä varmaan tulee olemaankin minun tulevaisuuteni ainoa onni. Tarvittaessa minä osaan tehdä nahkasta, osaan tehdä puusta, osaan tehdä raudasta ja mitä vain eteen sattuu; räätäliksi vain en rupea, sillä minun jalkani eivät suju ristiin, kuten räätälin työpöydällään jalkainsa päällä istuessaan."

"On todellakin onni, kun on monipuolinen. Silloin ei tule tukalaa; on yhtä, ellei toista", sanoi Kivenheimo.
"Minulle se ainakin on onni, minulle, joka olen tuomittu juuri kuin Jerusalemin suutari aina vain lähtemään", sanoi Kalle alakuloisesti.
"Teitä kai huvittaa sitten metsänkäyntikin, kuten puitten leimaus ja lukeminen."
"Se minun toki olisi lempityönikin. Olen valmis maanmittarikin. Minun kotikylässäni ison jaon toimituksessa oli iloinen nuori insinööri; se lystikseen opetti minut maanmittariksi. Minä löin linjoja, että hurisi, ja taululle mittasin maata juuri kuin paras frakkiselkä insinööri. Työ kävi kuin öljyssä."
"Sittenhän me ensi kesänä lähdemmekin yhdessä tuonne Hiisivaaran erämaahan metsähommiin", sanoi Kivenheimo. "Siellä tulee olemaan mittaustyötäkin. Siellä on kruunun erämaissa talollisten niittyjä; ne tullaan kiertämään rajalinjalla, joitten sisälle jäävät heinämaat. Ja kaikki, mitä rajalinjojen sisällä on, tullaan kartoittamaan. Siellä tulee olemaan töitä useampanakin kuin yhtenä kesänä, ja palkka maksetaan valtion varoista."
"Olen valmis lähtemään. Ja uskallan sanoa, että tullaan siellä toimeen, ei mene käsi päähän, tuli kysymys mistä hyvänsä."
"Se on sitten sanottu! Kesän tullen lähdetään", sanoi Kivenheimo päättävästi.
Kalle jätti nyt penkille valmistuneen kengän ja ottamatta uutta työtä käteensä hieman ajatteli ja sanoi: "Minun täytyy siis ennen kesää setäukolle ja Tuomiharjulle takoa viikatteet ja kaikki kevättakomiset, etteivät ne määrätyt tehtävät ole ristinä lähdön aikana."
"Mutta ennen kaikkea kai te nyt meille teette jokaiselle kengät, ja minulle kahdet metsäsaappaat."

"Kuinkas muuten, jos niin tahdotte", sanoi Kalle. "Ja tässähän on vielä kolme kokonaista kuukautta kesään, johon mennessä minä vielä koko kylän jokaiseen sorkkaan kerkiän tehdä kengät, jos sille työlle heittäydyn. Määrätyt työt vain ajoissa järjestän, etteivät ne ole ristissä lähdön aikana."
"Parashan se on sillä lailla", sanoi Kivenheimo ja lähti pitkin askelin kävelemään sisälle.
Kalle ja Lotta olivat onnelliset. Onnellisuudestaan he eivät toisilleen eivätkä kenellekään puhuneet; sen näki heidän hymyilystään toisilleen ja puhelun äänestä. Lähin ympäristökin oli lämminnyt ja kaikki oli kuin olla piti. Lehtovaaran vanhatpiiatkin olivat kuin liposen linnut. Lottaakin teitittelivät. Anna, se vanhempi, jo kerran kysyi Lotalta: "Millä arvonimellä teitä on nimitettävä? Emännäksikö? 
Vai rouvaksi, kun miehenne kuuluu pääsevän metsäherraksi?"
Lotta hymähti, mutta sanoi vakavasti: "Olen vain Lotta; sen saattaa sanoa sorakielikin. Emäntä olen vasta sitten kun meillä on talo ja talon tavarat. Rouva en ole enkä koskaan tule olemaan, olkoon mieheni missä toimessa tahansa."
"Niin, mutta kaikillahan nykyaikana, jotka vain osaavat nokkansa niistää, on rouvat."
"Olkoon vain muilla; minä en tahdo lentää ylemmäksi kuin siivet kantavat; minun miehelläni on vain vaimo, jonka nimi on Lotta", sanoi Lotta päättävästi. Niistä sanoista kuului, että Lotta tahtoi lopettaa siitä asiasta puhumisen.
Kalle oli, kuten Kivenheimon kanssa oli päätetty, ollut koko seuraavan kesän metsätöissä. Oli jo marraskuu, kun Kalle saapui kotiin. Kotiin tultuaan Kalle jo tulijaiskahvin juotuaan näytteli Lotalle rahojaan ja varmalla tavalla sanoi: "Jos Jumalamme suo tätä terveyttä, että tulevan kesän saan olla siinä toimessa, missä nyt tämän viime kesän olin, niin ostamme maatilan. Talveksi menemme omaan kotiimme.
"Miksei jo nyt pientä mökkiä?" kiirehti Lotta sanomaan.
"Pientä mökkiä emme ota, varsinkaan nyt, kun tässä on niin hyvä olla. Sitten kun ostamme tilan, niin siinä täytyy todella voida menestyä."

"Hyvähän tässä todellakin on olla", sanoi Lotta. "Tuo isäntä on minulle kuin isä ja kaikki koko talon väki ovat hyviä; karsaita silmiä ei näy. Aina tulee mieleen, että jos Viitasalollekin olisin päässyt asumaan, niin saman suopeuden olisin voittanut, kuin tämänkin talon vanhoiltapiioilta. En kuitenkaan sitä osaa pitää vahinkona; hyvä on näin; kunhan vain Jumala suo terveyttä. Terveenä ollessa työkin on iloa. Työtä olisi minulla ollut jos kuinka paljon; ja paljon olen kerinnytkin; kymmeniä kankaita olen talojen emännille kutonut. Ellen paljoakaan ole ansainnut, niin kuitenkin enemmän, kuin toimeentulokseni olen tarvinnut. Sinun lähettämiäsi rahoja en ole kuluttanut penniäkään, ja jos näytän, niin näet komeita kaksikymmenmarkkasia, jotka olen ansainnut."
Sen sanottuaan hän lähti vinnillä olevasta arkustaan noutamaan rahojaan. Heti hän sieltä iloisin kasvoin palasikin kädessä Kallen lähettämät satamarkkaset. Ja niitten ohella hänellä oli vihko omia saamiaan rahoja. Kalle laski nyt kaikki paperirahat piukkaan ja sanoi: "Kolmetuhattakuusisataayhdeksänkymmentä markkaa on näitä papereita; ja jokin satanen täällä kukkarossa lienee kovia. Se on niinkiin sanoittu: jos Jumalasta on myötää, niin vuoden perästä siirrymme kotiin."
"Jumalan kiitos", virkkoi Lotta ja kallisti päänsä Kallen olkapäätä vasten; kädet vaistomaisesti, kuin omasta painollaan kohosivat rinnoille ristiin. Mutta Kalle kiersi käsivartensa Lotan kaulaan ja suuteli häntä.. .
Tänä talvena Kalle ja Lotta tahtoivat nauttia toivotusta onnestaan, kun nyt vasta oli siihen ensimmäinen tilaisuus. Kalle pysyi kotona koko talven. Hän teki huonekaluja, pöytiä, tuoleja ja sänkyjä sekä kaikenlaisia talossa tarvittavia astioita ja haraviakin. Hän takoi raudasta auroja, karhia, viikatteita ja sirppejä. Kevättalvella sitten kesää odotellessa hän taloi kylässäkin; mutta aina hän saapui yöksi kotiin.
Kesän tultua, kun Kallen oli lähdettävä, tuntui ero raskaalta. Kumpikin itki hetken, Lotta pelkäsi Kallen luulevan hänen hyvinkin ikävöivän; siksi hän itsestään sanoi: "Minä en ikävöi sinua, kunhan vain edes kerran viikossa saan kirjeen, josta näen vointisi. Meidän täytyy uhrata onneksemme, kun muuta tietä ei meillä ole omaan kotiin. Minä teen työtä itseni väsyksiin; silloin nukun. Jos herään, niin sinä olet aarteeni, jonka kerran käsitän."
"Se olisikin raskainta tietää, että sinulla olisi ikävä. Se synnyttäisi minussa ikävän ja tekisi elämän vaikeaksi ja työn raskaaksi. Mutta kun tiedän, että sinä voit niin paljon uhrata, niin pysyn iloisena; ja työ on kevyttä. Toivossa on hyvä elää, kuten sanotaan!"
"Niin on", virkkoi Lottakin. Ja kun hän oli pyyhkinyt kyyneleet silmistään, tuntui, että kaikki oli voitettu.
Syksyllä taas marras- ja joulukuun vaiheilla Kalle saapui kotiin. Ja tuliaiskahvia juotaessa hän setäukolleen ja samalla Lotallekin sanoi: "Nyt on ensimmäinen työ minulla lähteä maatilan ostoon. Olimme Lotan kanssa jo viime syksynä päättäneet sen tänä syksynä tapahtuvaksi. Se tapahtuu, missähän sitten tapahtuneekin."
"Vai niin", virkkoi Kallen setä ja jäi ajattele maan. Mutta kohta hän nujautti leveitä hartioitaan  ja  sanoi:  "Minulta saat tästä toisen puolen, jos tämä kivinen mäki kelvannee." 
"Kivi ei kiellä kasvamasta; ja sanotaanhan sitä niinkin, että kiitä peltoa kivistä, sano savista pahaksi.  Aivanko sitten todella sanotte?"
"Eipähän tuota tosiasialla viitsi leikitellä", sanoi ukko. "Kuten tiedät, minulla on yksi poika; mutta hänelle on tilaa tässä puolessakin. Muita perillisiä tähän ei enää tule; en aio enää ottaa eukkoakaan; nuo sisaret keittäkööt viimeisen elinaikani . . ."
"Sitä ollaan sitten siinä, että ruvetaan tuumimaan kauppahintaa ja kauppasummien maksuaikoja. Sillä rahat eivät tietysti riitä kerralla maksaakseni."
Kallen setä ajatteli, painoi päänsäkin kumarruksiin ja sormellaan kirjoitteli pöytään.
Viimein hän kohotti päänsä ylös ja vakavasti sanoi: "Kauppahinnasta ja kauppasummien maksuajoista me kyllä tulemme sopimaan. Minä vain tässä ajattelen, että kun olisin velaton, niin minä tämän tilan toisen puolen teille antaisin, velimiehelleni Viitasalon ukolle varsin näyttääkseni, etten ole hänen veljensä."
"Ettäkö lahjaksi", huudahti Kalle.
"Niin... kuten sanotaan: veri on vettä sakeampi. Sinä olet veljeni poika; ja pidän sinusta ja sinun emännästäsi. Antaisin muuten, mutta tällä tilalla on kiinnikevelka; se täytyy saada maksetuksi."
"Miten suuri se velka on?" kysyi Kalle hieman arkana. "Onko se voittamaton?"
"Luulen, että se nyt korkoineen tärppii sinne lähelle kolmea tuhatta. Sen velkakirjan kun käyt Härköniemen Tanelilta, niin siinä on kauppasumma", sanoi Kallen setä jäykästi.
"No, tuohon käteen. Käyn sen huomenna. Siihen riittävät rahatkin; ja vielä jääkin! Sitten tehdään kauppakirjat; ja pitäneehän myyjän saada silloin rahaakin, eikä vain sen velkakirjan rääsyä", sanoi Kalle innoissaan.
"En minäkään muuta kuin jos siitä kolmesta tuhannesta jäisi tähteeksi, niin ne tähteet", sanoi ukko.
"Sittenpähän sekin nähdään", virkkoi Kalle ja ajatteli, että ellei se Tanelin velkakirja niele enempää kuin kolme tuhatta, niin hän kauppakirjain tekoaikana antaa tuhatmarkkasen ukolle.

Lotan povi oli riemuinen, kun hän kuuli miesten puheita. Nyt hän melkein huudahtaen sanoi: "Nyt kai sitten meidän ei tarvitsekaan muuttaa pois tästä kamarista; tämä on minusta niin mieluinen, tilava ja valoisa."
"Sehän on hyvä, että tämä on teistä mieluinen. Tuossa teidän sänkynne paikalla olen kolmen emäntäni silmät viimeiseen uneen kiinni painanut, kuten jo teille kerran sanoin. Ja neljättä kun en aio tähän tuoda, niin kylmä tämä on minulle lämmitettynäkin. Että kyllä ne saadaan huoneet sillä tavalla jaetuiksi, että teille tulee tuo sali ja nämä peräkamarit kumpainenkin."
Lotta melkein hieroi käsiään ilosta ja sanoi: "No, en osannut uskoa, että noin merkillisesti toteutui minun viikollinen uneni, kun tämä isäntä toi minulle tähän kamariin kirjan, oikein kaksin käsin kantoi. Se oli minusta niin komea ja mieluinen; mutta samassa heräsin. Oli paha mielestäni, kun se oli unta."
Seuraavana iltana tehtiin kauppakirjat; silloin Kalle antoi sedälleen tuhatmarkkasen, mutta sen saatuaan ukko sanoi Lotalle: "Lähdehän, emäntä, minun perässäni ja ota lypsinkiulu käteesi!"
Lotta ymmärsi, mitä se merkitsi; hypähti ilosta ja lähti ukon perässä, mutta ei kuitenkaan ottanut mitään astiaa.
Pitkän tuokion kuluttua Lotta sieltä palasi ja loistavin kasvoin sanoi: "Nyt minulla on lehmäkin, se kailoposkinen Maatikki, ja sille lato heiniä siellä hautaniityllä, Hetteenkorvan lato, minkälainen lienee hyviä heiniä siinä sanoi isäntä olevan."
"Oli mitä oli, kenkkilampaan suuhun ei ole katsomista. Nythän se jo ovi aukeni kotiin, jota vailla kohta kaksi vuotta olemme olleet", sanoi Kalle tuntien täydellistä elämän onnea.
"Niin on! Jumalalle kiitos!" virkkoi Lotta istuessaan pöydän luokse. Ja Kalle jo istui toisella puolen pöytää.


ENSIMMÄINEN ONNETTOMUUS.


Seuraavana keväänä Kalle taas, kuten ennenkin, lähti metsäherra Kivenheimon seurassa samanlaisiin toimiin kuin edellisinäkin kesinä. Mutta nyt oli Lotalla ja Kallella ero vaikeampi kuin edellisillä kerroilla, sillä tänä kesänä Lotta tiesi tulevansa äidiksi, mikä seikka teki eron raskaaksi kumpaisellekin. Mutta kun Kalle lupasi heinäkuun alussa tulla kotiin viipyäkseen Lotan vaikeimman ajan kotona ja tehdäkseen heinää, niin Lotta lupasi pysyä iloisena ja tyytyväisenä kantaa kuormansa, minkä kohtaloitten Jumala oli hänen kannettavakseen määrännyt.

Heinäkuun helteisenä päivänä Kalle tulikin kotiin. Talossa ei näkynyt yhtään ihmissielua. Kaikki pieni ja suuri oli niityllä. Hiipien lähestyi Kalle kamarinsa ovea povi paisuksissa pelon ja toivon melkein tukahduttavaa sekoitusta.
Mutta oven avattuaan ihastuksen ilo humahti läpi ruumiin, kun hän sängyssä näki Lotan onnellisen näköisenä pienokainen rinnallaan. Lotta kuuli oven aukeavan, mutta hän luuli tulijan olevan Annan, joka häntä oli hoitanut; siksi hän ei kiirehtinyt päätään kääntämään tulijaan. Mutta kun askelet eivät lähenneet vuodetta, niin hän käänsi päänsä katsomaan. Lotan koko ruumis hytkähti ilosta ja hän huudahti: "Tulit kun tulitkin. En olisi enää ikävöinytkään, olen niin onnellinen kuin ihminen voi olla; mutta vieläkin onnellisempi olen ja olemme, kun tulit. Kaikki on hyvin, Jumalan kiitos! Kolmen päivän vanha terve tyttö tässä makaa vierelläni. Tulehan katsomaan, miten soma tämä on!"
Siihen sängyn laidalle istui Kalle; ja katsellessaan Lottaa ja lasta hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, ettei pitkään aikaan osannut sanoa mitään, sillä mitkään sanat eivät kyenneet tulkitsemaan sitä, mitä hän tunsi. Viimein hän sitten sanoi: "Enempää en osannut toivoa, kuin että olet onnellinen ja niin terve kuin niissä oloissa voit olla."
Lotta puristi Kallen käsivartta ja virkkoi: "Kukapa olisi sitten onnellisempi minua, kun sinäkin olet tässä."

Kalle ei Lotan puheeseen jatkanut; hän käänsi lapsen kasvoja suojaavan vaatteen syrjään ja syventyi yksinomaan katsomaan nukkuvaa lasta, jonka huulet liikkuivat; se näkyi unissaan imevän. Sitä katsoessaan Kalle kuin itsekseen sanoi: "Kukka . .. Kukkien kukka . . . Soisi kohtalojemme Jumala, että kerran näkisimme hänet kypsänä hedelmänä ihmiskunnan suuressa kasvitarhassa."
"Kukista huonoimmistakin, kuihtuneimmistakin voi kasvaa hedelmä; niin tokihan tästä kukastamme todellakin", sanoi Lotta. Lapsi rupesi liikkumaan, ja Lotta käänsi lapsen rintojaan vasten. Sitten siinä lasta ruokkiessaan hän virkkoi: "Todellakin kukkamme. Annammeko tälle nimeksikin Kukka?"
"Sitä pahaa emme tee", sanoi Kalle. "Säästämme toki lapsemme siitä surusta. Kuinka moni ihminen suree ja syystä sureekin, kun vanhemmat ovat hänelle antaneet hävettävän räikeän nimen. Meille hän on onnellisen avioliittomme kukka, mutta itse hän on vieras sitä nimeä kantamaan. Me valitsemme hänelle nimen, joka suomalaisille kansallisesti on oma, että hän saattaa siitä itsekin ylpeillä eikä surra."
"Niin . . . Minä vain sanoin. Saathan sinä valita tälle tytöllesi nimen", sanoi Lotta hymyillen. "Sanonetko sitten, kuten sanotaan, että tyttö on lapsi onnettoman, härkä vaivaisen vasikka."
Kalle oli nyt jo kaksi viikkoa ollut kotona; Lottakin oli jo jalkeilla hoitamassa taloutta. Nyt oli Kalle niittämässä niityllä ja rupesi liippaamaan viikatettaan. Hän havaitsi, että Lotta hurjana juoksi hänen luokseen. Kalle sen nähtyään säikähti; hän tunsi kylmän virran humahtavan läpi ruumiinsa. Silmänräpäyksessä hän viskasi viikatteen ja Hipan käsistään ja lähti juosta kairistamaan vastaan; ja äänen kuuluville tultuaan hän huusi: "Mikä on tullut?"

Lotta juoksusta ja itkusta oli pakahtumassa, niin että hän vain vaivoin kykeni puhumaan: "Leh-leh-leh-mä on pahasti. Panin sen köyteen, onneton."
"No, eikö sen pahempaa! Ja sitä hätää juokset itsesi vaivaiseksi", sanoi Kalle moittien Lottaa.
"Mikä se! Vielä pahempaa! Lähde sinä katsomaan! Onneton, panin köyteen", hätäili Lotta.
"Kehdossa on enemmän kuin lehmä, ja sinun terveytesi on enemmän kuin tuhannen lehmää.
Minä lähden katsomaan, mutta sinä et saa juosta! Tule hiljaa perästä!"
Kalle lähti juoksemaan, mutta hän huomasi Lotan juoksevan perässään; Kalle otti Lotan kiinni ja lähti taluttamaan ja sanoi: "Et sinä saa juosta, usko se. Jos sinä tunnet, että juoksusi on sinulle tehnyt pahaa, niin minä kannan sinut kotiin."
"En minä tunne mitään, mennään nyt kiireesti, jos se kuolee, se on niin pahasti."
"Kuoli mitä kuoli, sinä et saa juosta", sanoi Kalle vakuuttavasti; ja hiljaa hän talutti Lottaa.
"No en minä juokse, kun sinä kiellät, mene sinä katsomaan, minä tulen jäljestä", sanoi Lotta tuntien itkun tunkeutuvan kurkkuunsa, mutta hän jäi kuitenkin perään.
Lotta oli pannut vasta kantaneen lehmänsä kaksi viikkoa sitten niitettyyn nurmeen evästä syömään, että heruisi paremmin. Mutta köysi oli juuri yltänyt pellon pientarella olevaan vietteeseen, jossa lehmä oli sotkeutunut pahasti köyteen ja kuristunut siihen. Kalle nähdessään, että se oli kuollut, meni Lottaa vastaan ja rauhallisesti sanoi: "Se on loukannut itseään niin pahoin, että täytyy teurastaa; mene sinä lapsen luokse, minä olen täällä."
Lotalta pääsi katkera itku. Itkunsa seasta hän huudahti: "Teurastaa! Ainoa lehmämme teurastaa! Voi minua onnetonta!"
Kalle rauhoitti Lottaa: "Älä huoli itkeä . .. tottele nyt minua, älä huoli itkeä! Vahingolle ei kukaan taida mitään! Lähde vain hoitamaan pienokaistamme!"
Lotta lähti kotiin, mutta sänkynsä päällä hän pyöri ja tuskitteli: "Voi minua onnetonta! Voi tuhat kertaa onnetonta, että panin siihen paikkaan sen lehmän! Nyt ei ole enää lehmää. Ainoa lehmä teurastaa minun tyhmyyteni tähden!"
Lotta kuitenkin pysyi kotona eikä mennyt katsomaan teurastusta.
Kalle vasta saatuaan lihat aittaan ja nahkan rekihuoneen orrelle kuivamaan tuli Lotan luokse kamariin, mutta tapasi Lotan itkemässä. Hän puristi Lotan syliinsä j a virkkoi: "Kultaseni, kulta kumpuseni, et saa itkeä, ei tyhjää itkemistä!"
"En voi olla itkemättä! On mieleni niin paha, etkä sinäkään edes toru minua!" sanoi Lotta pyyhkien silmiään.
"Toru sinua!  Minkätähden?"
"Että kuulisin sinun mielesi. Uskon, että sinullekin on katkeraa tuo minun tyhmyyteni!"

Kalle suuteli Lottaa; ja niin lämpimästi kuin vain taisi hän sanoi: "Kuule nyt, mitä sanon. Minä mieluummin kuolen kuin torun sinua asiastakaan, mutta tässä ei ole asiaa. Minä jos olisin ollut sinun sijassasi sitä lehmää viemässä siihen ruokamaahan, olisin varmaan ollut yhtä tyhmä kuin sinäkin. Minä kuten sinäkin olisin tahtonut sen asettaa parhaaseen paikkaan, juuri siihen syömään mehevää vesiheinää ja siitä olisi ollut sama tulos. Toruisitko sinä sitten minua ... En usko ... Ja sitä paitsi vahingolle ei kukaan mitään taida; se ei kenellekään tule kello kaulassa. Eikä se aivan ole suon silmään mennyt. Ellei ole lihojen ostajaa, niin sen lihat pannaan pieniksi paloiksi. Vähän suolataan ja uunissa paistetaan kypsiksi, etteivät pilaudu. Sitten syömme ne lihat makeaan suuhumme ja nahasta saamme kenkiä . . . No ethän nyt enää itke ? Minä lähden käymään kylässä; tulen iltasella kotiin syömään lihakeittoa, kun keität."
"En itke enää, kun olet niin hyvä", sanoi Lotta ja hymyili herttaisesti. Kallen lähdettyä hän itsekseen sanoi: "Olen taas onnellinen, Jumalalle kiitos."
Lotta luuli Kallen menevän kylään lihoja kaupalle; mutta sitä se ei ollut. Kalle oli kuullut, että Korpikylän Kekkolasta oli nimismies velkatuomiolla käynyt panttaamassa kaksi lehmää; hän lähti käymään Rakkolassa; sieltä mahdollisesti saisi ostetuksi lehmän. Se panttaustuomio ei kuitenkaan olisi yhden lehmän hinnalla tullut maksetuksi; Kekkolainen ei siksi voinut pantatuista myydä yhtä -ja silloin Kalle osti kumpaisenkin. Kalle kun iltahämärissä hikisenä ja loistavin kasvoin tuli kamariin, niin Lotta sen nähtyään tiesi Kallella olevan jotakin hyvää sanottavaa. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut kysyä, hän tiesi, että kyllä se Kalle sen kysymättäkin sanoo. Kalle heitti päältään pyhänuttunsa, pyyhki hikeä kasvoiltaan ja kaulastaan; sitten hän meni Lotan luokse, taputti häntä poskelle ja sanoi: "Nyt on navetassa jo kaksi lehmää yhden sijasta. Menehän lypsämään, ne ovat lypsäviä kumpainenkin."
"No hyvänen aika! Mistä sinä nyt niitä koppasit", virkkoi Lotta ilosta käsiään yhteen lyöden,
"Sain ne Kekkolasta. Rakkolaiselta ne oli velkatuomiolla pantatut; niinpä ostin ne. Nyt Kekkolainen saa tuomionsa maksetuksi, ja vielä jääkin rahaa, ja me saimme lehmät lehmän sijalle. Niin, etkös nyt näe, että itkemisesi oli sittenkin turha!"
"Sen tiesin itkiessänikin, mutta mieli kun on apea, niin itkeminen on ainoa keino saada siihen lievitystä. Mutta välipä sillä. Sitä suurempi on nyt iloni, kun näen, että kohtalon näkymätön käsi on muuttanut pahan hyväksi", puheli Lotta toimittautuessaan lehmiään hoitamaan ja joutuakseen sieltä valmistamaan illallista, kun lihakeittokin keittiössä jo oli valmista.
Iloisin kasvoin Lotta palasi navetasta ja ihasteli: "Niin hyvät lehmät. Ei olisi uskonut. Aina sanotaan, ettei ostamalla saa hyvää lehmää, mutta kyllä nuo ovat hyvät, eivät edes minua vierastaneetkaan; nuolla kaahnuttivat vain minua lypsäessäni."
"Parhaassa on vievän mieli, kuten sanotaan. Nimismies tietysti tapansa mukaan panttasi karjasta parhaat, ja sitä tietä ne joutuivat meille", sanoi Kalle.
"Niinpä niin! Hyvä on! Kaikki on hyvin!" sanoi Lotta toimittautuessaan iltaista laittamaan; hän tunsi taas itsensä onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla . . .

Kalle olisi saanut palata sinne metsäherra Kivenheimon palvelukseen, milloin vain itse tahtoi. Mutta nyt hän kuitenkin jäi kotiin saadakseen vielä kerran Lottansa kanssa hoitaa talouttaan kahden tarvitsematta vierasta apulaista - vain Lotan äiti halusi olla lasta hoitamassa. Lotta siten pääsikin Kallea auttamaan heinäniityllä, leikkuupellolla ja riihien puinnissakin.
Seuraavana keväänä kuitenkin täytyi ottaa renki, kun Kalle lähti kesäksi raha-ansioita saadakseen Kivenheimon palvelukseen. Rengin kanssa Lotta toimittikin talon tehtävät; Lotan äiti yhä edelleen viipyi kodin silmänä ja lapsen huvina.
Siten kuluivat vuodet, Kalle oli kesän ajat siellä valtion työssä, paitsi jos Lotalla sattui olemaan vaikea aika; silloin Kalle tuli kotiin joksikin aikaa. Vuosi vuodelta se Kivenheimon johdettava metsätyö rupesi muuttumaan; sitä jatkui talvellakin. Tämä ei ollut Lotan mieleen; eikä Kalienkaan ollut hauska olla vuosikausia poissa kotoa. Olihan omituista vain silloin tällöin käydä kotona juuri kuin kylässä. Mutta kun hän sai hyvän palkan eikä työkään ollut vaikeaa, niin Kalle tahtoi nuorena ollessaan ansaita vanhan päivän varaa. Sen Lottakin ymmärsi, joten hän ei tahtonut estää Kallea siitä, vaikka hän tunsikin ikävää Kallen poissaolosta.
Niin. ne vuodet vain kuluivat, että Lotalla oli jo kolme lasta, kaksi tyttöä, yksi poika. Lotan äiti oli melkein aina ollut Lotan luona senkin tähden, että hän oli Lotasta aina pitänyt enemmän kuin toisista lapsistaan. Tänä kesänä Lotan isä oli sairastunut ja tahtoi tulla Lotan kotiin, kun Lotan äitikin tahtoi siellä olla. Lotan isä tunsi tautinsa muuttuvan kuolintaudiksi. Eräänä iltana sairas kutsui Lotan vuoteensa viereen; Lotan käsivartta puristaen hän sanoi: "Minun elämäni päivät tuntuvat olevan luetut. Sentähden haluan sanoa sinulle, että koska et ole saanut meiltä mitään perintöä, niin ilmoitan toivoni olevan, että minun kuoltuani siirtyisitte minun kotiini elämään yhtenä veljiesi kanssa. Sinä olisit talossa emäntänä ja veljesi hoitaisivat isännän toimia ja töitä; vaikka Kalle ehkä tahtoisikin olla ansiotöillä poissa kotoa, niin tämäkin talo tulisi hoidetuksi ilman vakituista suuripalkkaista renkiä. Sen ajatuksen ilmaisin tänä päivänä pojillekin heidän täällä ollessaan; ja pojat siihen mielistyivatkin. Asutte yhtenä, minkä asutte; jos eroatte, niin silloin saat ottaa maasta ja maan päällisestä osasi."
Lotta sitä kuunnellessaan tunsi jotakin vastenmielisyyttä; mutta kun se oli isän viimeinen tahto, niin hän ei tahtonut sanoa vastaankaan, sanoi vain: "Mitä sanonee Kalle?"

Lotan isä kuolikin jo kolmantena päivänä; ja Lotta sai veljiensä kanssa yksissä tuumin toimittaa hänet hautaan ja yhteisesti kustantaa hautajaiset.
Lotan äiti pitikin jo sovittuna asiana, että Lotta siirtyisi kotiin emännäksi, kun Viijakin, ainoa talon nainen, oli kuulutettuna morsiamena, ja syksyllä vietäisiin pois. Lotan äiti myötään puheli, miten hänellä tulee, olemaan hauskaa lasten kanssa; ei tarvitse varoa, että menevät toisten puolelle, josta aina tuodaan sanomia, että ne nyt ovat tehneet sitä ja sitä ja olleet siellä ja siellä.
Lotta ei äidilleenkään ilmaissut mitään; sanoi vain aina: "Mitä sanoo Kalle, se jää hänen asiakseen."
Syksyllä Kalle tuli kotiin ollakseen kotona kuukauden ajan. Silloin Lotta ilmaisi Kallelle isänsä ja äitinsä ajatuksen ja oman mielensä.
Kallesta se tuntui oudolta, mutta kun hän otti ajatellakseen, miten tukalassa asemassa Lotta oli yksinään kotia ja taloutta hoitaessaan, niin hän sanoi: "Sinä kai tunnet veljesi paremmin kuin minä. Jos luulet menestyväsi veljiesi seurassa, niin ruvetaan vain yhdeksi taloksi. Tottapahan päästään eroon, milloin haluttaa, ja minäkin haluan asettua kotiin."
"Ettäkö minun on siitä päätettävä", sanoi Lotta hieman arasti. "Enhän minä toki sinun mieltäsi vasten."
"Niin minä vain sanoin, että sinä tunnet veljesi paremmin kuin minä. Sen vuoksi saat sinä harkita sen asian; minä hyvin ymmärrän sinun kohtalosi tässä talon hoidossa, niin kauan kuin minä kuljen maailmalla."
Lotta tuli alakuloiseksi ja sanoi: "Vaikeaahan minun on mennä takaamaan, mitä veljeni tästä lähtien ovat. Tähän asti he ovat olleet isän kurin alaisina ja isän johdettavina kaikessa; mutta luulisihan kolmannellakymmenellä olevien miesten jo osaavan ottaa miehen mielen päähänsä. Eikähän kumpaisestakaan, ei Niilosta eikä Eliaksestakaan ole mitään pahaa kuulunut; ja työtä heidän kyllä on täytynyt isän eläessä tehdä aivan pienestä pitäen. Se oli isä, joka ei hemmotellut paremmin poikiaan kuin tyttöjäkään."
Tähän katkesi Lotan puhelu, kun Lotan vanhempi veli Niilo tulla syöksähti sisään.
Niilon punakanruskeat, leveät kasvot olivat hyvin rauhattoman näköiset; näkyi selvään, että takana oli jotakin arkaa. Tervehdittyään Kallea Niilo iloisesti sanoi: "Sinäkin olet kotona. Kuulin sinut tulleeksi kotiin, ja niin lähdin täällä käymään. Vielä kai sinä menet sinne valtion hommiin?"
"Olen vain kuukauden ajan kotona."
Niilo tekeytyi asiallisen näköiseksi ja sanoi: "Sittenhän tuota olisi aikaa myöhemminkin puhua siitä asiasta, jonka tähden tänne tulin. Se isä-vainaja kun kuolintaudissaan esitteli, että me ruvettaisiin yhdeksi taloksi. Meidän veljesten mielestä se olisi mieluinen kauppa senkin tähden, että talo syksyllä Viijan mentyä jäi aivan emännättömäksi, kun tuo äitikin on aivan kykenemätön ja meillä kumpaisellakaan veljeksellä ainakaan ensiaikoihin ei ole halua ruveta Viijan sijalle tuomaan uutta tulokasta. Lotta saisi olla emäntänä talossa, äiti vointinsa mukaan olisi lasten silmänä."
Kalle sanoi alakuloisesti: "Siitä tässä Lotan kanssa jo puhuttiin. Mutta saisinko minä nähdä sen vainajan pesänkirjoituskirjan?»
"Kyllä, käyn sen kotoa", sanoi Niilo hypäten seisoalleen lähteäkseen kotiinsa. "En siellä viikkoa viivy."
Niilo nähtävästi oli tullen mennen juossut kuin palavissa päin. Juoksujalassa hän tuli sisään, kaivoi povestaan paperin ja ojensi Kallelle, joka istui vielä samassa paikassa kuin Niilon lähtiessäkin.
Kalle katseli pitkän aikaa paperivihkoa. Viimein hän käänsi ne takaisin ja ajatusalta sanoi: "Eihän nuo velat kovin peloittavat ole: pari tuhatta markkaa! Ja omaisuuden arvo yli satatuhatta markkaa. Lienevätkö sitten arviot tarkoitustaan vastaavia?"
"Kyllä ne ovat", kiirehti Niilo sanomaan. "Eivät ne siltavouti ja Rajalan Ville ole ensikertalaisia pesänkirjoituksen pitäjiä."
Kalle näkyi ajattelevan. Niilo otti oikein asiallisen ryhdin ja paksusormisella kädellään viittoen sanojensa mukaan alkoi: "Kyllä se niin on, että ellet itse aio asettua kotiin, niin naisessa ei ole talon pitäjää. Tuokin sinun oriisi: sillä ei ole ajajaa! Näin tässä tuonnoin, kun Pekka retusi sillä tuolla pellolla karhiten. Jumalan lykky oli, että hevonen terveenä palasi. Kiskoi hevosta syyttömästi: karhi lenteli perässä! Ellei Lotta olisi käskenyt Pekkaa riisumaan hevosta, niin olisin kyllä mennyt näyttämään, miten sitä hevosta hallitaan. Minä jos pääsen oriillasi ajamaan, niin silloin ei turhia remuilla; olen siksi tottunut, kun pienestä pitäen on täytynyt hevosperissä olla."

"Jospa minä myynkin oriin, ja ainakin siinä tapauksessa, että yhdeksi taloksi ruvetaan, ostan tavallisen työhevosen", sanoi Kalle alakuloisesti kuultuaan Niilolla olevan halun päästä oriilla ajelemaan.
"Ei suinkaan tästä poismuuton tähden tarvitse oritta myödä, ellei muuten. Ehkäpä velipojat osaavat ajaa ja minä sen ruokinnasta ja kaikenlaisesta hoidosta tulisin huolen pitämään, kuten tähänkin asti", sanoi Lotta ja aikoi sanoa vielä jotakin oriin puolustukseksi. Mutta Niilo sai uutta intoa kuullessaan Lotan olevan hänen puolellaan. Niilo oikein huudahti: "Hyvällä se on hyvä työtäkin tehdä. Hyvällä sitä valmistuu työtäkin kaksi vertaa enemmän kuin tavallisella, kun on mies perillä; ja minä olen patentti siihen, että osaan hevosen hallita työssä, jos muussakin ajossa."
Kallesta tuo Niilon itsensä kehuminen tuntui hieman ikävältä. Hän sanoikin vakavasti: "Työssäpä häntä sitten tuonnempana nähdään, mille sitten ruvetaan. Minulla ei kyllä ole halua siihen yhteistalouteen. Siihen rupeaminen jää Lotan valtaan, miten Lotan kanssa päätetään sitten, kun asia ensin mietitään."
Niilo kuuli Kallen sanoista ja näki ruumiin liikkeistä, että tämä tahtoi tällä kerralla lopettaa siitä puheen; hän nousi lähtemään ja hyvästellessään asiallisin äänenpainoin sanoi: "Todellakin, onpahan tässä aikaa miettiä ja tuumia, kun sinä kuukauden ajan viivyt kotona. Parashan se on kirves hioa kumpaiseltakin puolelta, sitten se pystyy."


TOINEN ONNETTOMUUS.


Niilo ja Elias alkoivat joka ilta käydä Kallen ja Lotan luona kylässä kehittämässä sitä yhdeksi taloksi rupeamisasiaa; päästiinkin siihen, että eräänä syyskuun tervapimeänä iltana Lehtovaaran kamarin pöydän takana istui pitäjän siltavouti valmiina kirjoittamaan välikirjaa. Ja avattuaan mustepullonsa ja levitettyään ison paperiarkin eteensä valmiiksi hän kastettu kynä kädessään kysyi: "Mikä se nyt on teidän tarkoituksenne?" Niilo kiirehti sanomaan: "Me, minä ja Elias ja Kalle ja Lotta, panemme yhdeksi yhteiseksi omaisuudeksemme sekä kiinteät että irtaimet omaisuutemme."

"Jahah", virkkoi siltavouti ja rupesi kirjoittamaan.
Muutamia rivejä kirjoitettuaan siltavouti pisti kynänsä törppöön, oikaisi itsensä selkäkenoon istuimellaan; läpikuultavat silmämunuaiset pyörivät jokaisen asiallisen puoleen. Hän tiesi olevansa tässä tärkeänä välikappaleena viemässä Kallea ja Lottaa verkkoon, jonka Lotan isä oli tahtomattaan kutonut. Siltavouti tiesi Lotan veljen pesässä olevan velkoja useita kymmeniä tuhansia, joita ei oltu merkitty pesänkirjoituskirjaan ja josta varsinainen pesänkirjoituksen pitäjä, vainajan leski, ei ollenkaan ollut tiennyt. Siltavouti oli nyt miettinyt asian ja kääntyen asiallisten puoleen ja vilkaisten jokaiseen hän sanoi: "Tässä on nyt kirjoitettuna näin: 'Me allekirjoittaneet Niilo ja Elias   Mehtonen ja Kalle ja Lotta Kivinen panemme kaiken sekä kiinteän että irtaimen omaisuutemme yhdeksi omaisuudeksi, yhteiseksi pesäksi sillä välipuheella . . .  

Mitä ne välipuheet tulevat olemaan, miettikääpäs nyt niistä! Minusta syrjäisestä tuntuisi selvimmältä, että sopisitte siltäkin varalta, että aikaa voittaen joku osakkaista tahtoisi erota, ja siksi, että vainajan pesänkirjoituksessa ilmestyi velkoja niin mitättömän vähän omaisuuteen verraten, tähän tapaan: Yhteistä pesää hallitaan jokaisen allekirjoittaneen yhteisenä omaisuutena tässä määräämättömään aikaan.  Mutta jos jollakulla osakkaalla on halu erota yhteisestä pesästä, ei hän saa erota, ennenkuin kaikki yhteisen pesän velat on yhteisesti maksettu. Ja että jos joku allekirjoittaneistä talonosakkaista tahtoo yksinään ostaa tärnän poismenevän morsiamen Viija Mehtosen osan, niin kiinteä omaisuus tästäkin tulee hänen yksityisomaisuudekseen."
Niilo ja  Elias  yhdestä suusta huudahtivat: "Niin sen pitääkin olla, ja niinhän se oikein on."
Lottakin kuullessaan tuon viimeisen kohdan muisti lapsuutensa päiviä: miten hän siellä navetan takana olevalta notkolta keväällä kylmässä vedessä polviaan myöten kahlaten mättäästä poimi suuria keltakukkia ja istutteli niitä pihamaallekin, jossa ne kuitenkin heti surullisen näköisinä kallistivat päänsä alas. Mutta siitä huolimatta hän haki uusia, eikä kauan kulunut, ennenkuin oli taas kahden tai kolmenkin neliömetrin ala heleänä kukkatarhana. Tätä muistaessa Lotan povessa tuulahti lämmin henki lapsuuden kodista ja vei ajattelemaan, että Viijan osa ostetaan ja kerran jaetaan puoli Tuomiharjusta ja erotaan siihen, joutukoon tämä nykyinen koti mihin joutuu. Tämä tunne povessaan Lottakin sanoi: "Niinhän tuo  minustakin tuntuu,  että oikein se on, mutta sanokoon Kalle, mitä siinä on muutettavaa."
Kallekin ajatteli, etteivät velat kovin suuret olleet, maksoipa nuo kuka tahansa, kun Lotan osa tilaan oli siksi arvokas, että siitä kyllä kannatti kiinni pitää. Miettiväisenä hän siksi sanoi: "Koska tuo Lotasta tuntuu olevan sillä tavalla oikein, niin siten kai sen saa kirjoittaa. Muuten tämä homma minusta tuntuu sivuasialta, koska minä ainakaan lähivuosina en tule aina olemaan kotona. Ja sitten kun ajattelen asettua kotiin ja mahdollisesti syntyy halu erotakin, niin onhan tuossa takaportti avoinna: kun maksaa nuo pesänkirjoituskirjassa mainitut velat, elleivät ennen tulisi maksetuiksi, niin silloin pääsee eroon aivan muitta mutkitta."

"Niin se on! Se takaportti se juuri on tärkeä, vaikka eihän se käske eroon", kiirehti siltavouti sanomaan. Ja ulkonevat silmät vilkuilivat kaikkiin suuntiin.
Kun siltavouti oli kirjoittanut ja lukenut oikein kovalla äänellä kirjoittamansa, hän mahtipontisesti pyöräytti pöydällä paperia ja huudahti: "Siinä se nyt on, ei kuin nimiä alle, niin tehty seisoo, vaikkei olisi jalkojakaan!"
Niilo ehätti ensimmäiseksi, katsoi sitten kirjoitustaan ja päätään pyöräyttäen kärsimättö-mästi virkkoi: "Äh, kun tuli yksi ii, tuli Nilo."
Siltavouti katsoi Niilon olan yli ja hymyillen sanoi:   "Ei se sukunimesikään ole oikein, ellet liene muuttanut Metoseksi."
"Äh! Olenhan minä ennen", virkkoi Niilo ja kieli hammasten välissä rupesi korjaamaan. Sitten hän siirtyi pois ja tyytyväisenä sanoi: "Tuli siihen vähän tuherrusta, mutta sanotaanhan niin, että yksi kolo ei komeassa haittaa."
"Kyllä ne suuret herrat tuntevat", sanoi siltavouti yhä hymyillen nähdessään Niilon olevan niin hyvillään asiasta, ettei saanut nimeään paperille kunnollisesti.
Toisetkin olivat kirjoittaneet nimensä. Kalle otti paperin käsiinsä ja luettuaan sanoi: "Noista veloista tässä sanotaan: Kun maksaa kaikki pesänkirjoituksen aikuiset velat... Onkohan ne sitten pesänkirjoituskirjassa kaikki mainittu?"
Niilon ja Eliaksen kasvoissa näkyi salainen punastus. Ja siltavoudinkin silmät rupesivat pyörimään entistä vikkelämmin, mutta varmalla painolla hän sanoi: "Kuinkas muuten. Pesänkirjoituskirjassa täytyy olla mainittuina maksut ja saatavat. Vai mitä sanoo muori?"
Lotan äiti kyllä näkyi olevan viaton. Lapsen kehtoa hiljaa heiluttaessaan hän näkyi ajattelevan ja sanoi: "Kyllä kai ne pesänkirjoituksessa luettiin kaikki." 
"Niin se on, ei ole sen paremmin eikä pahemmin", huudahti siltavouti. Kun Kalle oli kirjoittanut nimensä, niin hän kirjoitti oman nimensä todistajan paikalle. Renki Pekka kutsuttiin toiseksi todistajaksi; tämä kirjoittikin osoitettuun paikkaan nimensä tietämättä asiasta luiskaustakaan.

Kolmannen päivän iltana tuotiin Tuomiharjulle kaikki Kallen ja Lotan tavarat. Kallesta se ei tuntunut kodilta, vaan kun hän sai asunnokseen entisen Lotan kamarin, niin se paikka lämmitti mieltä. Ja kun Lotta näkyi viihtyvän hyvin, näytti nyt vasta päässeensä kotiin, niin Kallekin saattoi salata sen kaipion, mitä hän turisi jätettyään Lehtovaaran. Muuten oli huvittavaa nähdä Niiloa, joka näytti tahtovan ottaa talossa isännyyden. Paksuhuulinen suu jäykästi murrollaan hän antoi määräyksiä työmiehille sekä järjesti kaikkia talon asioita; mutta rahakysymyksessä hänen täytyi tulla Kallen luokse.
Kalle oli aikonut olla kuukauden kotona; mutta hän olikin vain kaksi viikkoa. Tuomiharjulla hän oli vain kolme päivää ja lähti ansiotöilleen; joulun pyhiksi hän sentään tuli kotiin.
Kotiin tultuaan Kalle näki, että Lotta ei ollut onnellinen. Mutta kun Lotta salasi mielihaikeutensa ja koetti olla iloinen, niin Kalle ei ollut tietävinään; hän jäi vain odottamaan, että Lotta aloittaisi puheen. Niinpä Lotta ensimmäisessä tilaisuudessa Kallen kanssa kahden ollessaan huolissaan sanoi: "Kyllä me sittenkin erehdyimme jättäessämme oman kotimme. Olen tullut näkemään, että velipojat eivät ole isänsä poikia talouden hallinnossa ja työtoimissa. Olen jo Niilolle ja Eliakselle sanonutkin, että lienee parasta, että puretaan ne kaupat; mutta eivät he sano taipuvansa."
Kalle etsi sanoja aloittaakseen niin, ettei tulisi Lottaa syyttäneeksi kaupan aiheuttamisesta. Hän otti vakavan muodon ja rauhoittavin sävyin sanoi: "He eivät tietenkään tahdo purkaa kauppoja; on selvää, etteivät he hyvällä taivu purkamaan, koska he niin halukkaasti meitä tänne hommasivat. Ollaan nyt tässä! Katsotaan kannasta rekeä! Sananlasku sanoo: Toisen pahoista pääsee, omistaan ei milloinkaan. Minä otan rengin tekemään töitä sijalleni; annetaan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla. Siinähän lapsetkin kasvavat - lähdetään omiksi taloiksi taas myöhemmin." Lotta ilostui ja sanoi: "Kyllä minä tulen toimeen. Mutta pelkään, että sinä huomaat joutuneesi verkkoon minun tähteni."
"Ole huoletta siitä! Me emme pysy verkossa, me siitä selviämme milloin tahdomme. On pääasia, että sinä tulet tässä toimeen", sanoi Kalle vakavasti.
"Hyvä on mieleni, kun sinä et ole pahoillasi", sanoi Lotta ja kevein mielin hän alkoi puhella ja kertoilla pikkuseikoista ja siitäkin, miten Niilo isännyyttä hallitsee ja miten se Niilosta on hauskaa, kun häntä sanotaan isännäksi. Ori sille on enemmän kuin mielen verta; suu on aina naurussa, kun hän ajelee sillä. "Mutta minut kun se ori vain näkee, päästää iloisen hirnahduksen . .." Kalle tunsi taas, että oli hyvä olla, kun sai Lotalta elämän huolet pois. Hän viipyi vain muutamia päiviä Lottansa luona ja lähti pohjolaan.

Kului kolme vuotta; mitään erityistä ei ollut tapahtunut. Suitalahden markkinat olivat nyt tulossa; sinne kuului jo joitakin menneen. Tänä iltana Niilo tuli Lotan luokse asiallisen näköisenä ja sanoi: "Minä lähden huomenaamuna markkinoille. Sinä saat antaa minulle kolmesataa markkaa rahaa; minulla on yhtä jos toistakin talon tarpeeksi ostettavaa."
"Mitä sinä nyt sinne?" virkkoi Lotta hieman kylmästi.
"Minä menen! Minulla on asioita!" sanoi Niilo oikein isännän äänellä. Kuului, ettei asiassa ollut tinkimisen varaa.
Lotta kaivoi arkustaan satamarkkasen. Sitä työntäessään Niilon käteen hän sanoi: "Minulla ei ole enempää. Oriilla sinä et saa mennä markkinoille. Kalle kirjoitti tulevansa piakkoin täällä käymään; hän pitää pahana, jos minä annan oriin markkinahevoseksi."
Niilo naurahti ivallisesti ja ylpeästi sanoi: "Ei se ole sinun annettavasi. Kalle on sen antanut minun haltuuni ja hoitooni. Sinulta minä en tarvitse lupia." Hymähti ja vielä ivallisemmin sanoi: "Vai et sinä aio antaa minulle oritta!" Poistuessaankin hän. oven takana vielä porisi: "Vai ei minulle aiota antaa oritta markkinoille. Nähdäänpä sekin kumma, ettei minulle anneta oritta markkinoille!"
Seuraavana aamuna ennen tavallista ylösnousuaikaa alkoi kuulua liikettä: ovien lusketta ja muuta sellaista. Lotta arvasi, että on noustava eväsarkkua kuntoon laittamaan. Ja joulukuun aamu olikin vielä pimeänä yönä, kun kartanolta helähtivät oriin kulkuset ja kuului vain kumahdus Niilon mennessä.
Päivällä Lotta sai tietää, että Niilo ei ollutkaan mennyt suoraa päätä markkinoille, vaan oli mennyt Härmäjärven kylän kautta saadakseen Juolungan komean Riitun rekilinnukseen. Nyt Lotta aavisti, millä riekenellä ori oli. Lotta tuli aivan levottomaksi, tunsi aivan todellista tuskaa; eikä ollut yhtään ihmistä, jolle hän olisi voinut edes puhua. Jos lapsilleenkin olisi puhunut, niin he eivät hänen tuskaansa olisi ymmärtäneet. Lisäksi he olisivat puhuneet muulle talon väelle; niin olisi saanut vain naurua osakseen. Lotta kärsi tuskansa povessaan; nukkuminenkaan ei tullut kysymykseenkään. 
Kolmantena yönä hän kuuli kartanolta oriin hirnahduksen. Lotta hyppäsi kuin tulen sammutukseen, pisti lyhtyyn tulen ja juoksi viemään oritta talliin, hoitaakseen sitä. Lotan tullessa oriin luokse oli Niilo saamassa oriin aisoista irti. Lotta lyhdyn valossa oriin nähtyään tuskaisesti sanoi: "Jopa nyt oriparka tietää markkinoilla käyneensä, on märkä haamu jäljellä!"
"Mikähän tuolla nyt on ollut?" sanoi Niilo irvellä ikenin.

Lotta ei siihen jatkanut, tempaisi vain marhaminnan käteensä ja lähti taluttamaan talliin. Talliin vietäessä ori tahtoi väkisin mennä vesi-ammeelle. Sinne Lotta ei kuitenkaan päästänyt, vei vain talliin ja nouti ämpärillä vettä antaakseen ensin vain vähän juoda, ja sitten lisää, kun se olisi syönyt heinää ja hän kampaillut ja kuivaillut sitä. Yöksi hän aikoi tehdä appeen ja panna soimeen vesiämpärin, josta se saisi juoda sitten yöllä niin paljon kuin halusi. Mutta kun ori sai päänsä vesiämpäriin, niin Lotta ei saanutkaan juontia keskeytymään, vaikka voimiensa takaa kiskoi ja kirkui: "Heitä nyt! Juot kuollaksesi! Heitä nyt! Tottele nyt! Heitä, heitä nyt! Tottele nyt!" Ori ei ollut kuulevinaan. Se painoi vain päänsä ämpäriin ja joi, niin että kolke kuului. Kun ämpäri oli tyhjä, niin ori nosti päänsä, katsoi leppoisan silmäyksen Lottaan ja alkoi hykätellä: "Mitä ruokaa sinä nyt annat . . . sinä nyt annat. . ."
Lotta paloitteli soimeen leipää, jota ori yrittikin syödä. Mutta samassa se rupesi värisemään kamalasti; leivänkään syönnistä ei tullut mitään. Lotta koppasi naulasta harjan, rupesi harjaamaan ja sanoi: "Sen siitä sait, kun joit niin paljon, tuli vilu. Mutta minä harjaan sinut kuivaksi ja panen loimen päällesi. Ehkäpä lämpenet, olethan nyt kotona, poloinen henki! Henkesi oletkin säilyttänyt, raukka!"
Lotta harjasi oikein hartian voimasta, mutta siitä ei ollut apua. Väristys vain suureni. Syönnistä ei tullut mitään. Lotta pani kaksi paksua lointa selkään ja sitoi ne vyöllä kiinni. Siitä ei ollut apua: väristys muuttui tuskaksi. Ori heittäytyi pitkäkseen, rupesi pyörimään makkarana ja pieksäytymään. Jalkansa väliin työnsi puikoiksi: mutta samassa se riuhtasi ne koukkuun ja potki kaikille suunnille, niin ettei likelle ollut menemistä. Lotalta pääsi huutava itku, kun hän ei osannut sen avuksi mitään tehdä. Viimein Lotta juoksi perheen pirttiin ja itku kurkussa sanoi: "Ori on kipeä. Tulisitte katsomaan!"
"Se on antanut sille kylmää vettä, hoitakoon nyt", sanoi Niilo irvellä ikenin, niin että suukin oli väärässä.
Renki Eemeli hyppäsi panemaan kenkiä jalkaansa lähteäkseen talliin ja joutuikin Lotan jälkeen. Talliin tultuaan hän näki, että oriilla oli kielikin pitkällä poissa suusta ja silmätkin pullistuksissa. Hätäisesti hän huudahti: "Se on ammuksissa. Ja kun minun tietääkseni ei ole ammustietäjää kuin Hepolehdossa kolmen peninkulman päässä, niin se kerkiää kuolla, ennenkuin sieltä tietäjä on täällä. Ja se jo näkyy olevankin ihan älytönnä! Se kohta heittää henkensä!"
Kaikki talon ihmiset tulivat talliin; Niilo vain ei tullut.
Elias nähtyään hevosen tuskassa sanoi: "Sinä kai annoit sille kylmää vettä?"
"Annoinhan minä, kun oli väkisellä mennä kartanolla ammeelle. Lieneekö tuo kolmeen päivään nähnytkään vettä?"
"Kyllähän viisas ei olisi antanut hiostuneelle hevoselle kylmää vettä. Kyllä niistä akoista ei ole hevosten hoitajaksi", sanoi Elias ylpeästi ja lähti pois.
"Minä olen toistakymmentä vuotta kesät talvet tätä hoitanut, eikä se ole hoidon puutteessa ollut. Ja jos se nytkin olisi tämän markkina-ajan ollut minun hoidossani, niin tuota ei olisi tullut", sai Lotta itkunsa seasta sanotuksi.
Eemeli tunsi sääliä enemmän Lotan tuskasta kuin sen kuolevan hevosen. Osaaottavasti hän sanoi: "Kyllä se paha henki saattaa ampua elukan ilman mitään. Enkä minä usko, että tuo on siitä, että se sai vettä. Kerranko sitä matkoilla ihan tulipalopakkasella järvikaivoista juotetaan hevosia, ja juovat terveydekseen. Ja ammustauti saattaa tavata missä tahansa. Kuten kerrankin Tihis-Tuomaalta oli taipalella ampunut hevosen: kumpikin aisa oli mennyt kuin kuiva korte poikki ja hevonen oli kaatunut silmänräpäyksessä .
Sen kuuleminen rauhoitti Lottaa. Kasvojaan pyyhkien hän rauhallisesti sanoi: "Mikä se sitten on se ampuja?"
"Se on paha henki eli oikein sanoen itse perkele, joka jonkun tietäjän käskyläisenä sen tekee."
Lotasta tuntui se mahdottomalta. Paremmin hän uskoi kylmän veden vaikuttaneen. Hän ei jatkanut Eemelin puheeseen.

Nyt ori taukosikin tuskittelemasta, työnsi jokaisen jalkansa puikoksi, työnsi kielensäkin vieläkin pitemmälle ja pari kertaa huokaisi, niin että joka jäsen liikkui. Sen perästä ori ei liikuttanut itseään; lavan juurella vain nahka lepatti. Voi luulla siellä jonkin hiiren kokoisen elukan olevan potkimassa . . .
Eemeli sanoi nyt painokkaasti: "Kuoli se! Kuoli liian hyvä hevonen! Ei aja Niilo heti huomenna tuommoisella hevosella! Sen olen nähnyt, että siinä oli hevosten hevonen, niin työssä kuin muussakin apiassa."
Eemeli näki Lotan itkevän niin katkerasti, ettei voinut mitään puhua. Osaaottavasti hän sanoi: "Ei sille mitään taideta! Kuoli se! Jätetään nyt siihen, lähdetään pois! Näkyypä näillä toisilla hevosilla olevan heiniä edessä."
Lotta tottelikin Eemelin kehoitusta ja otti naulasta lyhtynsä. Ja kaikki lähtivät, Lotan lapsetkin. Vielä kamariin tultuaankin he olivat niin hyypiyksissä, etteivät saaneet sanaa suustaan, katselivat vain toistensa silmiin. Eivät kuitenkaan itkeneet, vaikka näkivät äitinsä itkevän.
Kun Lotan äiti heikkona sairaana makasi Lotan sängyssä, niin Lotta valmisti lastensa kanssa yhteisen vuoteen lattialle. Hän halusi saada lapset nukkumaan - ja ehkä vuoteessa olisi helpompi itkeäkin.
Lotta sai tämän yön jälkeen vielä valvoa kaksi yötä. Kolmantena päivänä tuli Kalle kotiin. Kalle oli Härmäjärven Kontiossa tullessaan kuullut talon markkinamiehiltä, että Niilon hevonen oli kaksi yötä ja kolme päivää ollut aivan hoidotta kylmässä vajassa ja että Niilo oli kaiken aikaa viipynyt Riitunsa kanssa teattereissa ja kaikenlaisissa huveissa. Nyt kotiin tultuaan hän näki suuren verisen nahkavuodan olevan halkovajan räystään alla tangolla. Harien ei nyt tarvinnut kysellä asiaa. Hän tiesi, että hänen oriinsa oli tuossa. Hän puri hampaansa yhteen ja koetti salata, mitä tunsi.
Lotta nähdessään Kallen tulevan laittautui pesemään kasvojaan salatakseen itkunsa, niin ettei Kalle kovin säikähtäisi hänet nähdessään.
Kamarissa Kallen silmät ensimmäiseksi kiintyivät sängyssä olevaan mummoon, joka siinä kalpeana makasi. Nähtyään mummon kuitenkin huokuvan, hän alkoi puhella Lotalle niin keveästi kuin mielessä ei mitään olisi ollut. Eikä hän näyttänyt kauhistuksen ilmettä, vaikka hän näki Lotan olevan aivan onneton, silmät harmaina ja kasvot kärsineen näköiset.
Lottakin luuli voivansa salata surunsa. Pestyään kasvonsa ja niitä pyyhkiessään ja palmikolta hiestyneitä hiuksiaan otsansa yli kammatessaan hän alkoi keveästi puhella. Menneellä viikolla äiti oli sairastunut yht'äkkiä aivan vuoteen omaksi. "Kuljetimme hänet tänne, täällä on parempi hoitaa kuin tuolla rakennuksen toisessa päässä."
"Niinhän oli tehtäväkin", sanoi Kalle rauhallisesti ja katsoen mummoon jatkoi: "Mummo onkin sitten viime näkemän paljon muuttunut . . ." Mutta lause jäi kesken, kun Niilo tulla syöksähti huoneeseen ja alkoi:

"Sinäkin olet kotona! Täällä meillähän tässä torstai-iltana tapahtui ikävistä ikävin kumma, kun ori kuoli. Minä kävin sillä markkinassa ja hevonen oli kotiin tullessakin aivan terve: iloisesti hirnui kartanolle päästyään. Tuo Lotta toimittautui sitä viemään talliin ja oli antanut sille kylmää vettä; siitä se tuli tuskaan ja muutaman tunnin tuskiteltuaan kuoli. Jos minä itse olisin sen saanut viedä talliin ja hoitaa siellä, niin sen sanon, että elossa olisi ori."
Niilon puheen aikana Kallen kasvoista pakeni rauha; mutta kun sängyssä makasi heikko sairas, vieläpä Lotan äiti, niin hän koetti menetellä rauhallisesti. Mutta sanoihin väkistenkin sisältyi kolkko sävy: "Minä tullessani kävin Härmäjärven Kantiossa. Siinä markkinamiehet kertoivat sinun hevosen hoidostasi ja muustakin; että tuskinpa se on tarvinnut kylmää vettä kuollakseen."
Tätä kuullessaan Niilo vetäisi rintaansa ilmaa paisuksiin asti. Paksuhuulinen suukin meni valmiiksi väärään. Paksu leuka tutisi kuin värisevä kerjäläinen, ja pihkanharmaat silmät paloivat kuin liekehtivä kekäle. Sitten se ärähti: "Ettäkö minä en olisi hoitanut hevosta. Se on valhe! Se on valhe! Se on helvetin valhe! Minä olen hoitanut ja osaan hoitaa hevosen ilman akkain mahditta!"
Kalle punalti päätään ja jäykästi sanoi: "Älyä nyt säästää sairaan korvia! Selitä vasta!"
Sitä totteli Niilo ja lähti pois, mutta mennessään hän porisi: "Vai minua syytetään hevosen kuolemasta. Juuri kuin minä nyt olisin ensikertalainen hevosen hoidossa."
Perheen pirtistäkin kuului möhinää, kun Niilo kiroillen sätti Lottaa ja Kallea.
Sitten Kalle rupesi juurtajaksain Lotalle kertomaan, miten Niilo oli markkinoilla menetellyt ja miten hän Pihlajamäen Taavetilta oli saanut viisisataa markkaa velaksi, niitä näytellyt ja Riitunsa kanssa huvipaikasta huvipaikkaan mennessään hihkunut: "On pojalla rahaa, vaikka köyttä tekisi!"
Lotan sydän lievisi, kun hän kuuli Kallen uskovan, ettei ori ollut kuollut kylmää vettä juotuaan, vaan oli saanut vian liiasta ajosta; sen lisäksi se kolme vuorokautta oli ollut kylmässä vajassa hoitamatta, syömättä ja juomatta.
Kalle punalti tuimasti päätään ja jatkoi: "Niilolle olen vihainen; ellei tuota sairasta olisi ollut tuossa, niin olisin antanut vasten kuonoa, jotta se olisi leppänsä nähnyt. Mutta hyvähän tuo oli, että se jäi tekemättä. Ehkä olisin myöhemmin joutunut katumaan."
Kalle näkyi miettivän. Lotta lähti askareilleen.
Tuli ilta. Sairas nukkui ja lapset nukkuivat. Lukemattomat tähdet verhosivat taivaan kannen läpikuultavaksi. Kalle ja Lotta istuivat kamarinsa pöydän takana rinnakkain; kumpaisellakin oli povi täynnä sanomista. Kalle aloitti: "Tunnen syvää surua siitä, että olet itkenyt liian paljon. Itkenyt ihanat silmäsi ja kasvosi kalpeiksi!"
"Ei voi olla itkemättä, kun mieli on katkera. Itkeminen on siinä ainoa turva. Viisi päivää ja yhtä monta yötä olen itkenyt nukkumatta ja melkein syömättä. Syvin suruni on ollut siitä, että tyhmyydelläni olen sinulle tuottanut niin paljon kärsimystä ja taas kärsimystä."
"Siitä älä puhu. Näihin vaurioihin on syy minussa eikä sinussa. Jos minä olisin asettunut kotiin, ei olisi tullut puheeksikaan Lehtovaarasta muutto."
"Mutta sittenkin, ellen minä olisi asiaa sinulle esittänyt ja ilmaissut olevani taipuvainen, niin sinä et Niilon ja Eliaksen viekoituksiin olisi korvaasikaan kallistanut. Onhan se siis minun syyni", sanoi Lotta ja esiliinallaan pyyhkäisi silmäinsä aluksia.
"Älä puhu siitä", sanoi Kalle painokkaasti ja kallisti Lotan rintaansa vasten huomatessaan tämän taas itkevän.
Lotta tunsi Kallen sydämen sykkivän rintaansa vasten. Tunsi Kallen rakkauden syvyyden pohjattomaksi. Kyynelten seasta kuului sanat: "Kuinka sinä voitkaan niin paljon minulle antaa anteeksi", ja Lotta puristi itseään lähemmäksi Kallen rintaa.
"Koska sinua rakastan ja sinä rakastat minua. Muut eivät ole mitään, kunhan vain sinä olet."
"Mutta mitä minussa todellakin on, että sinä voit minua niin syvästi rakastaa?" sanoi Lotta taas pyyhkäisten silmiensä aluksia.

Kalle hieman ajatteli, sitten hän painokkaasti sanoi: "Rakkaus täytyy olla jumalallista, sillä rakkaus-sana ilman sinua olisi korvissani vain vaskenpalasen helinää! Kun sinua rakastan, niin osaan rakastaa isänmaatani, lähimmäisiäni ja koko Suomen kansaa; ja näillä alttareilla voin uhrata kiitosuhrini Jumalalle. Sinä olet elämäni valo, elämäni aurinko. Minä samoilen erämaan syvyyksissä, pohjolan tunturien rotkoissa ja sinä siellä olet ja lämmität minua ja valaiset eloni tietä ... Älä itke nyt enää!"
"Eivät kyyneleeni ole enää surun kyyneliä", virkkoi Lotta pyyhkäisten kasvojaan.
"Minä olen nyt sanonut, minkätähden sinua rakastan. Sanohan sinäkin puolestasi, minkätähden sinä rakastat minua."
"Sanoisin mielellänikin, mutta en osaa muuta sanoa, kuin että kun siellä Lehtovaaran aitan edessä näin sinut, niin sydämessäni sanoin: 'Tuota minä rakastaisin, jos omakseni saisin'. Sitä lupaustani en ole voinut rikkoa, olen vain rakastanut ja rakastanut. Sinä olet ollut minulle aina hyvä! Muuta syytä en osaa sanoa . . ."
"Samassa ollaan. Eikö todellakin täytynyt olla jumalallinen se säde, joka meissä kumpaisessakin sytytti rakkauden tunteet kytemään? Minä olin ehtinyt nähdä neitosia jo sadoittainkin. Mutta ennen en ollut povessani tuntenut sellaista, mitä silloin tunsin siinä aitan edessä sinut nähdessäni. Ja siitä en päässyt. Täytyi päästä perille, mihin se tunteen viittaus vie. Ja sen sanon, että jos se liitto olisi särkynyt, mikä Lehtovaaran tunturin laella solmittiin, niin minua ei olisi olemassa. Olisin kelvannut surmalle."
"Todellakin, samassa ollaan. Olin kai minäkin nähnyt nuorukaisia, komeitakin, mutta en sinunlaistasi. Sinulla oli silmät puhtaat ja kasvot vapaat. Sinä et tunkeillut, et teeskennellyt, kuten muut. Sentähden olit merkillisempi ja mieluisempi muita. Ja katkeamaton oli se ikävä sitten hautajaisten jälkeen. Milloin saan sinua nähdä? ajattelin. Ja Jumalalle kiitos ja kunnia: kaikki on hyvin, kun vain tämän hairahduksen takia ei jouduttaisi kodittomiksi. Ihmiset tietävät, että tässä pesässä on paljonkin enemmän velkoja, kuin mitä isävainaan pesänkirjoituskirja sisältää . . ."
"Siitä emme huolehdi! Sinä olet kotini ja minä olen kotisi! Missä olemmekin, siinä on kotimme!"
"Jumalalle kiitos ja kunnia!" virkkoi Lotta.
Kuu oli noussut paistamaan, ja edellisenä yönä sataneet lumihiutaleet lukemattomina tähtinä säteilivät lumen pinnalla. Kalle katsoi ikkunasta lumoavaan kuutamoyöhön ja sanoi: "Olisi ihmeen kaunista tuolla ulkona."
Vuode oli valmis. Siihen kiittäen Jumalaa kallistuivat kaikki.
Oli hiljaista.
Kello vain seinällä yhtätoista käydessään hoki: "Tik-tak-tik-tak."


TIE PELASTUKSEEN.


Kalle jäi joulun pyhien ajaksi kotiin, mutta oli kuin vieras; hän ei kajonnut talon toimiin; muitten kanssa hän ei puhellut; vain oman perheensä ja renki Eemelin kanssa hän seurustelikin. Niilo se aina vähän väliä tuli puhumaan hevosen ostosta ja oikein käsillään viittoen puheensa vakuudeksi kertoi, miten siellä ja siellä olisi komea kolmivuotias orivarsa saatavana kohtuullisella hinnalla. Jos hän sitä vuoden hoitaisi, tulisi siitä ihan hevosten paras . . . Kalle tunsi parhaaksi olla aivan ääneti,  sillä jos hän olisi ruvennut puhumaan, niin hän ei olisi voinut olla koskettelematta oriinsa kuolemaa.  

Kaikki miesten työalat olivat takapajulla. Lantasuoja oli tyhjä: halkopinojen tilalla ei ollut halkopuita tulevaksi vuodeksi.  Aidaksia ja seipäitä sanoi Eemeli hakeneensa; mutta ne olivat metsässä. Elias oli koko tämän syksy talven ollut työtönnä; hän oli sanonut itsellään olevan niin pahoja paiseita, ettei ollut voinut tehdä työtä. Kaikki näytti olevan kuin omasta painostaan menemässä rempalleen. Ja kun kerran ori oli sitä tietä tullut pois, niin Kallesta tuntui olevan sama, vaikka menisi sitä tietä kaikki. Lottansa kanssa hän vain tunsi olevansa onnellinen; ja hänen kanssaan hän puheli: "Vaikka kaikki laukeaisi tyhjäksi kuin vesikupla, niin sittenkin me saamme talon päämme päälle ja olemme onnelliset."

Joulunpyhien mentyä Kalle taas lähti ansiotöilleen. Lotalle hän sanoi painokkaasti: "Annetaan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, kuten runossa sanotaan. Annetaan Niilon isännöidä mielensä mukaan. Hoida äitiäsi hautaan asti! Muista vaurioista, olivat ne mitä olivat, älä huolehdi, älä murehdi! Säästä itseäsi minun ilokseni ja onnekseni; ja omaksi onneksesi. Muista minun sanoneen, että mistään muusta en kärsi kuin siitä, että sinä suret ja itket . . ."
Tammikuun vaisu aurinko paistoi täydeltä terältä. Huurteinen metsä nukkui talvisen vaippansa alla. Luonnossa näkyi taivainen puhtaus. Lotan peitellessä Kallen kyytimiehen rekeen näki Kalle kirkkaitten helmien tippuvan peitteelleen.   Kalle tiesi, että ne tällä kertaa eivät olleet surun, vaan onnen kyyneleitä.
Kalle tuli helmikuun lopulla kotiin. Taas oli Sahalahden markkinat. Markkinoille oli nyt mennyt Niilo, Eljas ja Eemelikin, niin että Lotta oli vain oman perheensä seurassa kotona.
Kalle tapasi Lotan huolekkaan näköisenä, ei kuitenkaan itkevänä eikä itkeneenä.
Saatuaan riisutuksi päältään matkatamineensa Kalle laski kätensä Lotan olkapäille ja iloisin kasvoin sanoi: "Mitäs sinä taaskin olet niin huolestuneen näköinen? Onko lampaan jalka vähän kipeä, vai mitä?"
"Muuta ja uutta surullista surullisempaa on sitten viime käyntisi tapahtunut tai tullut ilmi", sanoi Lotta istuessaan penkille, mihin Kalle istui viereen. "Äiti on haudassa ollut jo kuukauden päivät. Sitä en sure enkä huolehdi. Jumalalle kiitos, hän oli ihana kuolija. Jos kukaan, hän pääsi toivottuun lepoon. Siitä iloitsen sydämessäni, mutta muuta on huolen syytä ja kamalaa pelkoakin."
"Hyvä Jumala, mitä pelkoa", keskeytti Kalle luullen, että Niilo ja Eljaskin uhkailevat tehdä jotakin pahaa.
"Että Eljaksessa on pitalitauti, sen tarttumista olemme pelänneet kuin ruttoa."
"Pitali . . . Mistä se sen olisi kaivanut . . . Voiko se nyt olla tottakaan?"
"Viime kesänä siellä Vesaisten laulujuhlilla on sanonut saaneensa. Riika Huuskolle, joka haettiin sille puoskariksi, on sanonut, ja se toki oli niin ystävällinen, että kuiskasi minulle, että osaisin varoa itseni ja lapsemme."
Kalle pitkän hetken punoi päätään hampaat lujaan puristettuina. Sitten hän kuitenkin kauhistuvin kasvoin sanoi:
"Luuletko kuitenkin pysyneesi tartunnasta vapaana ja samoin lapsemmekin?"
"Niin uskomme. Emme mitään epäiltävää .ole tunteneet. Ja kaikin voimin olemmekin koettaneet varoa. Ja kun se lääkkeitä käyttää ja on koko talven käyttänyt, niin estäneekö sekin tartuntaa, koskapa se ei ole muihin tarttunut, vaikka ne samassa saunassa kylpevät ja syövät samoista astioista. Renki Eemelille kyllä sanoinkin, että varoisi."
"Lienee tuo toki muuta, ei pitalia", epäili Kalle.

"Riika Huusko, joka on itse pitänyt sen taudin, sanoi tuntevansa, ja sanoi olevan pahinta lajia.   Sanoi, että ellei mene lasareettiin, niin ennen kesää heittää henkensä."               
Kalle punoi taas päätään ja sanoi: "Kaikissa tätä ollaan, sanoi pässikin, kun päätä leikattiin ... Se täytyy ilmoittaa kunnan viranomaisille, että ne vievät kruunun voimalla hoitopaikkaan, ellei itse tahdo sinne mennä."
"Sehän lienee parasta. Sitä olen ajatellut kaiken aikaa, mutta en ole uskaltanut, ne muuten minut ihan vartaassa paistaisivat."
Kalle taas punoi päätään ja juuri kuin itselleen sanoi:   "Aika on aikaa kutakin, sanoi ukko kun uunilta putosi."   Sitten Kalle ajatteli kauan silmät rävähtämättä ja huulet visuun puristettuina; päätään hän vain hiljaa nyökytteli edes takaisin.   Viimein hän punalti tuimasti päätään ja sanoi:   "Levälleen panen koko rähjän.   Nyt on mummo kuollut.  Sinä olet vainajan perillinen. Toimitamme pesänkirjoituksen. Vaadin siihen tulemaan kaikki velkojat, sanon niille, että ottakaa omanne pois tästä pesästä; tai jos ette ota, niin minä en myöhemmin maksa mitään. Velkojain on silloin pakko ruveta perimään, vaikka Niilo ja Elias eivät taipuisikaan." Lotan koko olemus täyttyi ilosta.  Hän nauroi, niin että jokainen jäsen tutisi.   Hän kiersi käsivartensa Kallen kaulaan ja suudellen sanoi: "Olemme onnelliset. Olen pääni puhki ajatellut, eikö laissa mahtane löytyä pykälää, jonka avulla pääsisimme eroon. Nyt on tie auki vapauteen, kultaiseen vapauteen. Voi, kuinka olemmekin onnelliset." Sitten Lotta hyppäsi ylös ja iloisesti sanoi: "Tässä onnen pyörteessä en muista sinun nälkääsi! Enkä janoasi! Lähden keittämään sinulle talkkunaa; se joutuu pikemmin kuin muu keitto."
"Keitäppä todellakin talkkunaa! Sitä lempiruokaa en ole saanutkaan sitten joulun", sanoi Kalle iloisesti, juuri kuin olisi kaikki paha ohitse.
Kalle oli syömässä talkkunaa, kun Lotta katsottuaan akkunasta ulos käsiään yhteen lyöden iloisesti sanoi: "Markkinamiehet tulevat ja Niilolla on uusi hevonen, semmoinen haikara, että ei tuo tuulella pysy seisaallaan. Häntä pyörii kuin riettaan hierin, kun koettaa nykiä juoksemaan päästäkseen niin komeasti kotiin kuin ennen meidän orallamme. Eikä sillä vielä ole Riituakaan reessä; tiepuoleenko lienee pudottanut."
"Kuulin, että Riitulla on näillä markkinoilla ollut taas uusi vetelijä", sanoi Kalle välinpitämättömästi.
"Vai niin, vai rukkasiksi se muuttuikin, se iso homma", sanoi Lotta ja istui odottamaan markkinasatuja. Niilo, joka oli vienyt hevosensa talliin ja pirtin puoleen riisunut päällysvaatteensa, tulikin iloisin, ahavoitunein kasvoin kamariin ja alkoi kertoa. Saitalahdessa oli nyt suuret markkinat. Oli sinne kertynyt ihmisiä, jos tavaraakin ja hevosiakin, jos ostajiakin. Hevoset olivat kalliita, "mutta minä kuitenkin aattopäivänä sain ostaa voitavalla hinnalla kahdesti rekivedon oriin tuolta Riuttalehdon Puraselta. Puranen sitä kauppaa katui katkerasti ja houkutteli minua purkamaan, vei oikein kaupungin parhaaseen ravintolaan, jossa minua kestitsi ja houkutteli purkamaan. Mutta minä en päätänikään kääntänyt, sanoin vain, että kauppa kun kauppa, tehty seisoo kuin Jurin päivä."

Kalle ei ollut kuulevinaan Niilon puhetta. Syötyään hän kallistui sänkynsä päälle ja viittasi Alma-tyttöä toiselta pöydältä antamaan sanomalehteä.
Vaikka Niilo näki Kallen umpimielisyyden, niin siitä huolimatta hän kiirehti sanomaan: "Etkös lähde katsomaan uutta hevosta? Siellä on tallissa nyt ori oriin pilttuussa; se ei hävetä eikä maksa kuin tuhat neljäsataa."
Kalle hymähti niin, että vavahti koko ruumis, ja virkkoi: "Vai tuhat neljäsataa se häntänsä pyörittäjä. Ei kannata katsoa." Sen sanottuaan hän hieraisi ruumistaan syvempään ja rupesi katselemaan sanomalehteä.
Siihen keskeytyi Niiloltakin puhe, kun Lotta melkein juosten tuli väen pirtistä ja sanoi: "Meneppäs, Niilo, yht'aikaa syömään! Siellä on Eemeli ja Elias jo syömässä, talkkuna jäähtyy!"
Lähtemään pyörähti Niilo ja ylpeästi sanoi: "Kaikilla on kalaa ja leipää, vaan harvoilla hyvää hevosta."
Syömästä päästyään Niilo taas tuli Kallen luokse ja nyt alkoi asiallisella tavalla puhella: "Miten sinulla on rahoja? Minä otin tuon hevosen velaksi. Siitä pitäisi hetiaikoina ainakin toinen puoli maksaa. Minä sanoinkin Puraselle sinun olevan rahantienestissä. Ja kun sinun puolestasi ei tässä taloudessa ole hevosta, niin yhteen-hän se käypi, jos sinä maksat tai otat maksaaksesi Puraselle."
"Minä en maksa sitä hevosta", sanoi Kalle vakavasti. "Jos tässä pesässä olisikin olosta, niin ottaisin työhevosen. Mutta nyt on ensimmäinen tehtäväni hankkia mummo vainajan jälkeen pesän-kirjoitus ja saada tietoon kaikki pesän velat, jotta päästäisi tästä eroon ne velat, suorittamalla. On kamalaa perheineen viipyä tässä kaikenlaisten tautien luolassa. Elias kuuluu sairastavan ilkeintä tarttuvaa tautia, jota saa pelätä enemmän kuin kuolemaa."
Niilon kasvot ilostuivat. Pihkanharmaat silmätkin kirkastuivat, mutta varmoin äänin hän sanoi: "Kyllä se Elias hoitaa tautinsa. Sillä on lääkkeitä. Se kai toi niitä nytkin. Mutta samahan se on . . ."

"Niinpä niin, kun meistä ei näy kuitenkaan yhdeksi taloksi olevan, niin pyritään eroon. Nyt on vain toimitettava tieto kaikille velkojille, että tulevan kuun kuudentena päivänä tulevat pesänkirjoitukseen ilmoittamaan saamisensa uhalla, että ellei silloin ilmoita, niin myöhemmin ei makseta.
"Minä otan huolekseni, että ilmoitan kaikille, ja minähän ne tiedänkin", sanoi Niilo ja tuhkan harmaissa kasvoissa näkyi syvä ilo.
Elias vietiin Alassalmen kaupungin kuppatautisairaalaan. Kalle haki Saitalahden kaupungista lääkkeitä, joilla myrkytti kaikki mahdolliset, paikat tartunnan varalta. Niilo toimitti kaikille velkamiehille tiedon pesänkirjoituksesta ja otti velkaa keneltä vain sai. Kalle kyllä pesänkirjoituksen aikana maksaisi.
Pesänkirjoituspäivä  oli  tullut. Velkamiehiä oli useita kymmeniä, joista suurin saamamies oli kauppias Riikonen. Sillä oli Lotan isän antama velkakirja, jonka vastineeksi Riikonen oli kiinnittänyt Tuomiharjun tilan.
Niilo oli hommannut siltavoudin pesänkirjoituksen pitämiseen ja oli se Kemppaalan Juskan kanssa sen pitänyt; sen päätyttyä kerryttiin yhteisen kahvipöydän ympärille. Kaikkien kasvot olivat hyväntuulen näköiset, mutta Kallen. kasvot olivat jäykät ja vakavat. Kaikilla oli hilpeää keskustelua kuten aina kahvipöydässä, mutta Kalle ei ottanut osaa sanallakaan, istui vain allapäin ja muitten mukaan tyhjenteli kuppiaan. Mutta viimeisen kuppinsa tyhjennettyään hän oikaisi itsensä ja vakavin kasvoin sanoi: "Kuulkaapas nyt te tämän kuolinpesän velkamiehet, mitä minulla on sanomista." Kalle otti taskustaan Lotan isävainaan kuolinpesän pesänkirjoituskirjan ja sanoi: "Minulla on sanomista, että näissä viidessä vuodessa, kuten tämä isäntävainaan pesän-kirjoituskirja näyttää, on tämä pesä velkautunut lähes satatuhatta markkaa. Tätä menoa ei kestä monta vuotta: kaikki olemme puilla juurittomilla, niin etteivät velkamiehet saa omiaan. Minä tahdon erota tästä pesästä ja puolestani jätän kaiken omaisuuteni teille velkojille, että laillisella huutokaupalla myytte niin kiinteän kuin irtaimenkin. Ja sitten, jos veloista jää tähteeksi, niin teidän kädestänne vaadin tähteistä osani."

Seurasi pitkä äänettömyys. Kaikki katselivat toisiaan. Niilon kasvot olivat punakat ja silmät pyörivät. Paksuhuulinen suu rupesi vetäytymään väärään, kuten aina jotakin karkeaa sanoessa. Mutta hän ei kerinnyt aukaista suutaan, kun Viijan mies Vimpelin Teemu sanoi: "Sehän on todellakin parasta, että otamme nämä omaisuudet haltuumme. Silloin jotakin saamme."
Enempää ei kerinnyt Teemu sanoa, kun Niilon suu vetäytyi yhä väärempään ja hän ärjäisi: "Ei sillä lailla. Välikirjassa sanotaan, että joka tahtoo erota, se maksaa velat: nyt kun Kalle tahtoo erota, niin maksakoon velat tai ottakoon niskaansa, jos velkojat häneen niin paljon luottavat."
Kalle tempaisi taskustaan välikirjan ja sanoi: "Tässä sanotaan, että ennen ei saa erota, kuin velat on maksettu yhteisestä pesästä, ja minähän juuri niin tahdon tehdä." Meni hälinäksi. Miehet lukivat kirjaa ja hälisivät mikä mitäkin. Niilo koetti selittää, että niin se pitää olla, että se, joka tahtoo erota, maksaa velat, senhän muistaa herra siltavoutikin.
"Niin kai se oli tarkoitus", mukautti siltavouti, mutta paremmin siltavoudin kuin Niilonkaan puhetta ei kuullut kukaan.
Kauppias Riikonen sanoi: "Menetelkää miten menettelette, minä en perusta muusta kuin siitä, että minulla on kiinnitys tähän tilaan: pidän siitä kiinni." Mutta rupesi kuulumaan ääniä, että ei Riikoselle tilaa yksinään, vaan että kaikki on muutettava rahaksi juuri niin kuin Kalle tahtookin. Se tulikin päätökseksi: kaikki sekä irtaimet että kiinteät muutettaisiin laillisen huutokaupan kautta rahaksi ja huutokauppa päätettiin kuuluttaa kirkossa ja sanomalehdissä.
Kalle sitten sanoi: "Ellette ennen huutokauppaa tahdo ottaa omaisuutta haltuunne, niin saatte asettaa vartijan, sillä ennenkin on tapahtunut sellaista, että Niilo ja Elias ovat salaa minulta myyneet eloja useampaan kertaan, ovatpa myyneet lampaitakin metsästä tietysti koiria syyttäen."
Niilo sen kuullessaan alkoi väärässäsuin kirkua: "Se on vale, se on vale, se on helvetin vale."
Sitä ei kukaan kuunnellut. Kaikkien suista kuului: "Jätetään Kalle emäntineen, jätetään Kalle emäntineen."
Huutokauppa oli ollut ja käynyt, niin etteivät velat aivan täyttyneet, mutta kauppias Riikonen, joka oli huutanut tilat, otti lukuunsa viimeisen velan, joten kaikki tulivat saamaan velkansa. Lotalta pääsi itku, ja hieman hätäisesti hän sanoi: "Eikö meille jäänyt mitään?"

Kalle löi kädellään Lotan olkapäähän ja iloisesti sanoi: "Minä jäin sinulle ja sinä jäit minulle, ja siinä onkin kylliksi. Nyt olemme vapaat. Nyt olemme onnelliset."
Kauppias Riikonen nähdessään Lotan niin katkerasti itkevän meni tämän luokse ja sanoi: "Tämä oli teillä viisas teko, ihmiset kunnioittavat teitä ja minä kunnioitan teitä. Tulkaa nyt yhdessä meille kylään tänään tai huomenna, ette te vielä niin köyhät ole, ettei teillä jotakin ole. Ettekös lähdekin tänään meille juttelemaan yhtä ja toista. Tulkaa perheinenne."
Kalle sanoi hiljaa ainoastaan Riikosen ja Lotan kuultavaksi: "Lähdemme todellakin. Jos jäisimme tänne, niin Niilo olisi heti koirana silmillämme. Ja mitä vielä tapahtuisi!"
Riikosen ystävällisyys lievensi Lotan mieltä. Vaikka hän tunsikin, että ei ollut muuta kattoa pään päällä kun taivaan kansi, niin oli jo paljon kuulla osaaottavaa ystävällisyyttä. Lotta rupesikin kiireen kaupalla valmistamaan lähtöä. Kun kamariin jäi vaatteita ja pientä rihkamaa, jota velkojat eivät olleet vaatineet huutokauppaan, niin Lotta lähtiessään otti avaimen pois suulta Riikosen kehoituksesta, ja pääsi nuorimman tyttönsä Alman kanssa Riikosen rekeen. Kalle vanhemman tyttönsä Mallan ja poikansa Erkin kanssa lähti suksillaan. Kalle tunsi mielensä keveäksi, kun paha oli sivuutettu.
Riikosen herttainen rouva otti vieraat ystävällisesti vastaan ja heti ensi keskustelussa sanoi Lotalle. "Nythän tämä teidän vanhempi tyttärenne joutaa jäädä meille meijerskan apulaiseksi ja samalla meijerikouluun."
Lotta ei kerinnyt sanoa mitään, kun Malla nauraen iloisesti sanoi: "Sepä sattui, kun koko päivän olen sitä ajatellut, että käyn pyytämässä päästä joko karjakko- tai meijerikouluun. Elukkain hoitaminen on minulle lempityötä."
"Kumpaistakin meillä on. Ja sehän onkin sitten sitä myöten valmista, että jäätkin meille", sanoi rouva iloisesti.
"Kyllä minun puolestani." Kauppias Riikonen otti leikillisen muodon ja katsoen Erkkiin iloisesti sanoi: "Ja Erkki minun apulaisekseni oppimaan kauppiaaksi ja juoksemaan asioilla. Mutta osaatko sinä juosta, jos kiire tulee?"
Erkki naurahti, mutta sanoi tyynesti:   "Ensimmäiset palkinnothan tuota poikasten juoksukilpailussa olen aina voittanut: pitäisiköhän teillä enempi keritä?"

Kauppiaalta pääsi iso nauru ja hän sanoi: "Ei meillä toki sen kiireempää ole." Sitten kauppias Riikonen otti vakavan muodon ja sanoi: "Leikki leikkiä, tosi totta. Todellakin tarvitsen tuollaisen pojan pikkuapulaiseksi. Mutta mitä sanoo isä ja äiti: tahtoisivatko he luovuttaa meille nämä tyttönsä ja poikansa."
Kalle ei kerinnyt virkkaa mitään, kun Lotta sanoi: "Hyvä on, että hyvät ihmiset antavat heille työtä ja ruokaa, meillä ei ole kumpaistakaan."
"Hyvin hyvä asia on, että meillä pienenee perhe", sanoi Kalle vakavasti.
Alma kuultuaan,  että Malla ja Erkki jäisivät   Riikoseen, sanoi  nureksien:   "Enkö minäkin saisi jäädä tänne, kun Malla ja Erkki jäävät?" "Eikös sinulle tulisi äitiä ikävä", sanoi rouva, kuultuaan Alman pyynnön.
"Ei tulisi, kun Malla ja Erkki ovat täällä", kuului Alman suusta varmat sanat, ja kirkkailla silmillään hän katsoi rouvaan.
"Jää vain, jos äiti ja isä myöntävät", sanoi rouva. "Tässä kasvat vielä pari tai kolme vuotta, niin ehkä pääset Helsinkiin kouluun. Minun kahdella sisarellani on siellä alkeiskoulu, joka valmistaa yhteiskouluun tai tyttökouluun toiselle luokalle. Pääset helsinkiläiseksi neidiksi. Silloin et olekaan jokaisen kärpäsen nyittävänä."
Lotta hymähti ja sanoi: "Sittenhän tuota me oltaisiin samassa asemassa kuin lähes kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin jouduimme maailmalle sormet soutimina, kämmenet käsimeloina, kuten runossa lauletaan."
Kauppias Riikonen sekaantui nyt puheeseen ja kääntyen Kalleen sanoi: "Mitä aiotte nyt, kun olette joutuneet talottomiksi? Ei suinkaan silti vielä tie pystyssä ole? Tuskinpa nouseekaan pystyyn?"
"Se on taas pienestä alkamista. Suureksi ei aiotakaan", sanoi Kalle vakavasti. " Jos joltakin hyvältä ihmiseltä jostakin kalaveden rannalta saisimme huokealla hinnalla pienen maapalan viljelyskelpoista maata. Siihen kyhäisimme pienen majan, jossa rupeaisimme elämään kuin toukka puun raossa."
"Jos sellaista haluatte, niin sitä ette tule puuttumaan. Sillä minulla on metsäpalsta tuolla Riihivaarassa, joka ulottuu tänne tämän suuren Oinasjärven rantaan. Siinä Kettupuron suun lähellä on kaunis niemeke, jossa lappalaiset muinoin ovat asustaneet, koska lapinraunioita vieläkin näkyy. Siinä Kettupuron suulla lienee hyvä kalapaikka, koskapa siinä lappalaiset ovat asuneet. Siinä on viljamaaksi suota ja maata. Maata, kun maksaa - kerrallisen miehen sanaan. Ja metsää siinä on huoneen rakennustarpeiksi niin lähellä, ettei hevosta tarvitse saadessa hirsiä rakennuspaikalle. Se vika siinä vain on, että siitä ei ole mitään tietä ihmisten ilmoille, vaikkakaan Mäntymäen kylä ei kovinkaan kaukana ole. Jos se paikka teitä miellyttää, niin saatte siitä tarvittavan maapalan."

"Metsien yöhön! Metsien rauhaan, juuri pyrimmekin! Kiitän tarjouksestanne! Käyn katsomassa paikkaa jo huomenna", sanoi Kalle alakuloisesti.
Kauppias Riikonen näki Kallen alakuloisuuden. Osaaottavasti hän sanoi: "Jos paikka teitä miellyttää talonne paikaksi, niin mitään ette tule puuttumaan tehdessänne siihen asuinhuoneita ja vielä muutakin. Minä ymmärrän ja tahdon ymmärtää teitä. Minä ymmärrän, miltä tuntuu joutua kodittomaksi sitä tietä, mitä te jouduitte. Minulle joutui teidän kotinne. Mutta se joutui niin suuresta hinnasta, etten sen vuoksi voi palauttaa niitä teille takaisin. Mutta uuden laittamisessa voin teitä auttaa, jotta saatte asunnon päänne päälle."
Kalle tunsi kyynelten karvastelevan silmiensä nurkkia. Ne hän kuitenkin salasi ja sanoi: "Kiitän teitä jalomielisyydestänne!" Lähden aamulla paikkaa katsomaan kirveineni, jos saan teiltä kirveen."
"Vaikka kymmenen, jos niin tarvitaan", huudahti Riikonen ja lähti kauppapuodistaan noutamaan kirveitä. Ja kohta hän palasikin toisessa kädessä hakkuukirves ja toisessa veistokirves.
Lotta kuultuaan aikeen ja nähtyään kirveet sanoi iloisesti: "Minä rupean tekemään navettaa, kun Kalle tekee pirttiä."
Kaikki naurahtivat. Kallenkin suu meni nauruun ja hän sanoi: "Minua huvittaa nähdä sinun tekemäsi navetta. Mutta muuten, jos tahdot olla mukana, niin sinä kyllä voit tehdä enemmänkin kuin sen navetan arvon."
"Minä tahdon olla mukana. En pysy sieltä poissa, vaikka likaiseen köyteen pantaisiin", sanoi Lotta iloisesti, mutta sanoista kuitenkin kuului todellisuus.
"Sitten se hänellekin täytyy saada kirves", sanoi Kalle keventynein mielin. 
"Emäntä tulee itse valitsemaan täältä mieleisensä! Kolmattakymmentä vuotta olen ollut kauppiaana. Nyt vasta saan ensimmäisen kirveen antaa naiselle!" sanoi Riikonen iloisesti ja lähti Lotalle antamaan kirvestä. Siellä kirvestä antaessaan Riikonen hymyillen, mutta päättävästi sanoi: "En malta olla käymättä katsomassa naisen kirveen käyttöä talon rakennuksella."
"Olisimmekin hyvin huvitetut, jos useinkin näkisimme teidät siellä", sanoi Lotta, mutta hieman, ajateltuaan hän huolestuneemmin sanoi: "Kuten sanotaan: Se on viittä vaivainen vailla, ei yhtä sian lihaa. Annatte kai minulle sukset; suksitta en sinne pääse; eikä suksia ole Kallellakaan: kaikki möivät, niin sukset kuin muunkin, mitä hengestä oli irti."
"Niistä ei murhetta! Tuolta makasiinista saatte niitä sadoista valita", sanoi Riikonen reippaasti ja huudahtaen hän lisäsi: "Mitä meillä puututaan, sitä meillä ei tarvitakaan. Mitä vain puututte, niin kysykää silloin, sitä löytyy. Minä en ole kitupiikin poikia." Sen sanottuaan Riikonen lähti puhelemaan Kallen kanssa; ja Lottakin kirveineen tuli Kallella teettämään kirveeseensä vartta.
Tänä iltana Kalle tekikin kirveisiin varret; ja niitä tahkottiin myöhään yöhön.
Seuraava aamu oli niin kaunis kuin maaliskuussa voi olla.

Kalle sitoi kolme kirvestä yhteen nippuun ja viilekkeellä kiinnitti ne selkäänsä. Lotta kääri päivän evään vaatemyttyyn ja siimalla sitoi selkäänsä. Lähtivät kaksisauvossa rinnakkain hiihtämään Oinasjärven tasaista pintaa talonsa tekopaikalle samanlaisin tuntein kuin muinaissuomalaiset ennen luottaen omiin voimiinsa ja Jumalan apuun. Se määrätty matkan pää oli tullut. Niemen tasainen manner oli vain noin kaksi metriä järvenpintaa ylempänä. Siihen metsäiselle niemelle nousivat matkailijat hetkenä, jolloin, nousevan auringon ensimmäiset säteet pukivat tyynen metsän ruusuhohteiseen juhlapukuun. Luonnossa näkyi olevan sunnuntai. Kalle ja Lotta nyt katselivat paikkaa irroittamatta selistään kantamuksiaan. Kalle katsoi etelään, mistä järven takaa näkyi siintäviä vaaroja; ja rannalta näkyi taloja, joista harmaat savun hailuvat kohosivat tyyneen ilmaan. Kääntyi katsomaan länteen, mistä ei maata näkynyt. Kallen silmistä säihkyi ihastunut valo ja itsekseen hän virkkoi: "Oi, oi!"
Lotta ymmärsi Kallen ihastuksen; hymyillen hän sanoi: "Miksi ei kukaan ole jo ennen tehnyt tähän taloa?"
"Kohtalon käsi on säästänyt tämän meille. Tässä on kotimme", sanoi Kalle melkein huudahtaen ja rupesi riisumaan kantamustaan. Lottakin irroitti kantamuksensa ja sitoi puun oksaan. Mutta ennenkuin kirveitä otettiin käsille, määriteltiin talon paikka; sillä asuinhuoneen akkunat täytyi tulla lännen ja etelän puolelle, mutta niemelle talon kohdalle täytyi jäädä valittuja puita, kuusia, koivuja, petäjiä ja pihlajia, joitten lomista pääsi järvi näkymään. Nyt Kalle riisui nutun päältään, otti kirveensä ja siirtyi aarniopetäjän juurelle. Lastut rupesivat sinkoilemaan petäjän tyvestä.
Lottakin otti kirveensä ja rupesi pihamaalta hakkaamaan pieniä puita ja kuljettamaan niitä pois rakennuksen tieltä.
Kun oli tullut päivällisen aika, niin Lotta tulevan tuvan sijalle kyhäsi Kallen palhimista pälkäreistä pöydän. Sen hohtavan puhtaan pöydän kummallekin puolelle he istuutuivat syömään. Lotta se muistutti: "Tulihan se olisi pitänyt tehdä. Hevonenhan se metsässä tuletta syö."

Kalle hymähti ja sanoi: "Emme tee tulta, kun se ei tulisi meillä kolmea yötä ja päivää pidetyksi yhtä mittaa palamassa. Muinaissuomalaiset kun ovat ruvenneet talon tekoon, ovat ensimmäistä tulta pitäneet yhtämittaa palamassa kolme yötä ja päivää; siten he ovat uskoneet saavansa omituisen maanhaltijan varjelemaan taloa kaikelta pahalta ja vahingoilta."
"Uskotko sinä sitten, että mekin sillä tempulla saisimme tähän taloomme omituisen henkiolennon vartijaksemme", sanoi Lotta, toisella suupuolellaan nauraen.
"Miksi en uskoisi, kun niin monet esi-isämmekin ovat uskoneet", sanoi Kalle; mutta sanoista kuitenkin kävi ilmi, että se oli leikkiä.
Lotta ei tahtonut enempää jatkaa; hän vain hymyillen söi voileipänsä.
Tänä päivänä saatiin hirsiä talon paikalta; mutta nyt täytyi ruveta ottamaan kauempaa. Sentähden Kalle teki kaksi kelkkaa, joita toista käytettiin hirsiä vetäessä eturekenä ja toista käytettiin takarekenä. Kun hirsipuita oli harvassa, niin päivä päivältä piteni vetomatka, joten lopulta niitä täytyi vetää viidenkin sadan sylen matkalta. Mutta se ei estänyt talon rakennusten kohoamista päivä päivältä. Kun tie oli poljettu kovaksi ja hirsi nostettu kelkkojen pankoille ja Kalle ja Lotta ottaneet jakut olkapäilleen, lähtivät kelkat liikkeelle ja hirsi alkoi jumista omaa virttään. Isoimmista hirsistä tehtiin asuinrakennus ja pienimmistä navetta, ja kaikkein pienimmistä sauna. Kolme rakennusta kohosi yhtä rintaa. Työn ilo täytti päivän työssä väsyneet rinnat joka ilta.

Toukokuun lauantai-iltana olivat nämä rakennukset valmiina. Verkot oli viety järveen; kylvetty oli uudessa pienessä saunassa; lehmä oli navetassa, venhe rannassa; koira ja kissa nukkuivat lattialla. Oinasjärven selkä oli tyynnä; silmänkantaman päässä kuvastuivat sen pintaan saaret ja niemet. Mailleen menevä aurinko sulosti vihannoivan metsän ja nurmet; se sulosti järven kiviset rannat, kultasi kuusten latvoissa näkyvät marjankokoiset kävyn alut; loi neitseellisen ihanuuden hohtosei-näiseen asuinhuoneeseenkin. Sen akkunan edessä olevan pienen pöydän ääressä istuivat nyt Kalle ja Lotta katsoen Oinasjärven laitaa näkymättömälle suunnalle nauttien luonnon lumoavasta ihanuudesta. Tuokion kuluttua tulivat Kallen kasvot vakavan näköisiksi. Hän heilutti hiljaa päätään puoleen ja toiseen; viimein hän aukaisi suunsa ja syvämielisesti sanoi: "Tuo kuva tuolta luonnosta ei voi lähteä mielestäni. Siinä näkyy eletyn elämämme kuva. Tuo rannaton järven selkä on altis myrskyille ja silloin vaarallinen kulkijoille. Nyt se on tyyni ja ihana, mutta tuo sileä pinta kattaa kaikki sen vaaralliset salakarit. Elomme vesiulappa on tähän asti ollut myrskyinen; salakarien kautta olemme vaeltaneet. Mutta Jumalalle kiitos: onnellisesti olemme sen yli purjehtineet. Kaikki on tyyntä. Elonpurtemme on tyynessä satamassa turvattuna kaikilta tuulilta. Nyt olemme kotonamme. Sanon kotonamme", sanoi Kalle syvämietteisesti. Kallen kädet kiertyivät Lotan kaulaan. Lotta painui Kallen rinnoille ja suli kyyneliin, Kalle puristi Lotan rintaansa vasten ja painokkaasti sanoi: "Kaikkea kultaa kultaisempi kultaseni, älä itke. Olkaamme nyt kotiin päästyämme onnelliset!"
"Eivät kyyneleeni ole nyt surun kyyneliä. Ovat surulta säästyneitä! Kiitän Jumalaani", kuuluivat Lotan painavat sanat kyynelten yhä tulviessa.
Kalle ja Lotta olivat kuin lumotut. Tunteet eivät selvinneet sanoiksi. Rakkaudesta ja onnellisuudesta puheleminen tällä hetkellä tuntui mitättömältä. Jalompaa oli vain tuntea.

Äänettömyyden kuitenkin täytyi loppua. Lotankin kyyneleet olivat kuivaneet, mutta yhäkin Kallen rinnoilla leväten hän sanoi: "Mitä nyt aiot? Olemmehan taas tien päässä."
"Oikein sanoit", virkkoi Kalle. "Olemme todellakin tien päässä. Askel on otettava eteenpäin. On kunniatonta syödä yhä edelleen kauppias Riikosen armoleipää. Koetan taas päästä valtion metsätöihin, sieltä on varma palkka. Sinä rupeat tähän kartanon ympärille kuokkimaan peltoa, otat ne kannot irti, mitkä saat; mitkä jäävät, ne nostamme yhdessä. Kuokit peltoa siksi, kunnes lehti tulee täydeksi. Silloin rupeat taittamaan lehdeksiä, ja heinä kun on tullut täydeksi, rupeat niittämään tuota kytöpuron alaa, jonka Riikonen lupasi meille. Viikatteet ja haravat laitan kuntoon ennen lähtöäni. Siinä ohjelma."
Lotta nousi Kallen rinnoilta istualleen ja esiliinalla pyyhkien kasvojaan sanoi: "Se ohjelma kyllä toteutuu, vaikka en olekaan ennen peltoa kuokkinut. Mutta työ tekijänsä neuvoo, kuten sanotaan. Alan ihan ensi arkena; ja uskon, että vähän jää jäljelle kantoja, joitten pohjapuoli ei ole aurinkoa vasten sinun tullessasi katsomaan." Lotta tunsi povessaan ihan uhmaavan voiman kantoja nostamaan; ja juuri kuin lähteäkseen sinne kuokkamaalle hän nousi akkunasta katsomaan ja sanoi: "Tästä akkunan alta kai alkanen."
Kallekin nousi katsomaan akkunasta ulos ja sanoi: "Tästä tai tuolta navetan takaa, mistä sinua parhaiten miellyttää."
"Tästä minä lähden; ja ennen talvea kerkiän kiertää navetankin ja jättää pitkän matkan päähän koko talon."
Kalle hymähti ja sanoi: "Helpompi sanoa kuin tehdä." Sen sanottuaan Kalle oikaisi katseensa pohjoisen korvalla olevaan auringon valoon ja sanoi: "Yö. Mutta kaunis, ihan lumoava. Olisi lysti olla tuolla järvellä, mutta tuonet sentään illallista. Olemmehan väsyneitä."
Lotta pyörähti noutamaan iltaisruokia.


ILLAN TYYNEYS.


Kalle kulki valtion metsätöissä useita vuosia; työssään hän tuli niin huomatuksi, että sai pienen elinkautisen eläkkeenkin valtiolta. Silloin hän asettui kotiin. Ja vuosi vuodelta heidän Niemelässään vainiot suurenivat ja varallisuus karttui. Kaikinpuolinen onnellisuus ikäänkuin juurtui kestämään ja voittamaan, mitä myrskyä sattuisikin.

Kalle ja Lotta tunsivat onnellisuutensa, mutta siitä he eivät keskenään eivätkä kenellekään puhuneet. Ainoastaan sydämellinen hymyily ja äänen sävy puhui heidän onnellisuudestaan ja rakkaudestaan. He kumpainenkaan eivät liikkuneet kylissä muuta kuin välttämättömillä asioilla. He olivat kotonaan. Koti oli kallein.
Niin kuluivat päivät, viikot, vuodet ja vuosikymmenet. He eivät etsineet kunniaa. Eivät he tahtoneet tulla huomatuiksi. He kuitenkin tulivat huomatuiksi. Läheltä ja kaukaa, korkeistakin säädyistä alkoi käydä ihmisiä vain katsomassa sitä onnellista kotia.
Ihmiset näkyivät kaipaavan onnellisuutta; monikaan sitä ei saavuttanut.
Mutta kaikella on loppunsa. Kalle ja Lotta olivat lähes kahdeksankymmenen vuoden vanhat. Oli maaliskuun aamu valkenemassa päiväksi, kun Kalle heräsi ja huomasi Lotan nukkuvan tavallista raskaammin. Ja oudot, tummat kiehkurat ympäröivät Lotan silmiä. Kalle näki, että asiat nyt eivät olleet oikein. Kallen poveen syntyi hätä. Kyynelvirta tulvahti silmiin. Hän näki kuitenkin Lotan hengittävän, vaikkakin sekavasti. Kalle, ei osannut muutakaan tehdä — hän vain olkapäästä liikutteli Lotan ruumista ja hoki: "Äiti kulta, etkö herääkaan enää . . . Kuule nyt, etkö herääkään enää . . . Kuule, kuule toki vielä minun ääneni . . . Äiti kulta, etkö voi herätä enää . . ."

Viimein kuitenkin Lotta aukaisi silmänsä ja koetti sanoa jotakin; mutta hän ei saanut sanotuksi. Hän koetti liikuttaa ruumistaan, mutta vasenta puoltaan, ei kättään, ei jalkaansa hän saanut liikkeelle. Mutta tuokion kuluttua hän sai hyvin kankeasti sanotuksi: "Kuoleutunut tuossa käteni." Kallen kyynelet muuttuivat ilon kyyneliksi, kun se ei ollut vielä eroa. Kalle nosti Lotan istualleen. Lotta, vaikka puhe oli hänellä kankeaa, ei itse huomannut eikä tiennyt muuta, kuin että hän oli liian kauan maannut yhdellä kyljellään. Mutta Kalle huomasi, että halvaus oli tapahtunut; hän rupesi hieromaan ja lykkimään Lotan kättä ja jalkaa. Sitä tehdessään hän salasi kyynelensä ja suranvoittoisen ilonsa Lotalta.
Kallen hierominen ei kuitenkaan auttanut mitään; täytyi lähteä saamaan lääkärin apua ja lääkkeitä. Lääkkeet auttoivat, niin että kolmantena päivänä Lotta jo käveli ja puhekin selvisi, vaikka ei aivan selväksi päässyt. Eikä Lotta itse sitä vieläkään uskonut muuksi kuin että hän oli liian kauan nukkunut yhdellä kyljellään. Kallekin toivoi sen olleen vain ohimenevää. Kuitenkin se muuttui kalvavaksi taudiksi. Päivä päivältä, viikko viikolta määrätyssä tahdissa Lotta rupesi laihtumaan ja heikkenemään; kävi selväksi, että hautaan kulki tie. Täytyi ottaa vakinainen palvelija taloutta hoitamaan. Kesti kuitenkin kolme ja puoli vuotta, ennenkuin Lotta joutui sängyn omaksi. Enemmän kuin kolme kuukautta oli Lotta ollut käsin käänneltävänä; sillä aikaa hän ilman taudin tuskia riutui ja riutui.
Tammikuun poutainen päivä oli vähän yli puolen, kun Lotta makasi sängyssään, kasvot pestyinä, valkeaksi harmenneina, hiukset kammattuina otsalta päälaelle päin ja lumivalkea paita päällään. Kalle tuli metsästä. Kallen nähtyään Lotan silmät loistivat jälleentapaamisen ilosta, ja herttaisia kasvoja valaisi sama syvämielinen hymy, mikä viisikymmentäneljä vuotta sitten aina Kallen tullessa Lotan kasvoista loisti. Lotta kokosi voimiaan sanoakseen: "Missä sinä nyt olet ollut?" 
Kalle ei ennen muistanut Lotan äänen helähdyksen käyneen niin läpi olentonsa kuin nyt. Se oli niin sanomattoman syvämielinen.
"Olen ollut pinopuita metsissä hakkaamassa", sanoi Kalle riisuessaan päältään päällysvaatteitaan; ne naulaan ripustettuaan hän meni Lotan luokse ja sanoi: "Sinähän olet kylpenyt, näemmä!"
Lotta kokosi taas voimiaan ja sai sanotuksi: "Niin. Hanna oli viimeyönä nähnyt unta. Hän tahtoi vielä edes kerran pestä minut." Sairas taas kokosi voimiaan ja yht'äkkiä sisäisestä lämmöstä loistavin kasvoin sanoi: "Minun on niin hyvä olla, ei ole mitään vaivaa. Olen vain heikko . . . Viime yönä olin kipeä. Koetin olla valittamatta, etten häiritsisi untasi..." Nyt näytti Lotta siirtävän käsiään Kallen puoleen. Sen nähtyään Kalle sanoi: "Tahtoisitko nousta istuallesi?"
Taas näkyi Lotta kokoavan voimiaan ja sanoi: "Tahtoisin . . . Tunnen olevani maassa kiinni! Jaksanetko repiä irti?"
Kalle tarttui Lotan molempiin kalvosimiin, veti ylös ja istui viereen pitelemään istuallaan. Lotta taas kokosi voimiaan ja harvoin sanoin lausui: "Tässä maatessa muistuu monta mieleen . . . Kaikki ovat jäljellä!"
"Muistatko, kun Lehtovaaran tunturin laella tuuhean lepän juurella istuttiin?"
"Joka päivä . . . jokainen tuntikin", sanoi Lotta ja koetti ojentaa huuliaan Kallea kohti.
Kalle suuteli Lottaa ja sanoi: "Siitä on viisikymmentäneljä ja puoli vuotta, vieläpä viikkoja lisäksi."
"Viisikymmentäneljä... ja puoli vuotta vain... Jumalani . . . Miksi niin vähän?"
"Sen sanon minäkin, että miksikä todellakin niin kesken loppuen", sanoi Kalle painokkaasti.
Lotta taas kokosi voimiaan. Vaivoin kuitenkin hän sai sanotuksi: "Hanna . . . Hanna lupasi hoitaa sinua . . . Mutta Hanna ei ole minä!"
Lotan valtasi mielenliikutus. Hän rupesi vaipumaan alas. Kalle oikaisi hänet vuoteelle ja kyynelillään kastellen suuteli Lottaa. Hän tunsi murtuneensa. Sitten Kallekin kokosi voimiaan ja niin lämpimästi, kuin vain taisi, sanoi: "Älä huoli huolehtia minusta! Älä sure minun kohtaloani! Sinä menet pois, mutta silti pysyt luonani. Se rakkaus, joka on kestänyt elämämme halki on kestävä kautta kuoleman. Se lämmittää minua viimeisinä eloni päivinä. Tuonelan ovilla kun tapaamme toisemme, niin rakkautemme ja onnemme on loppumaton!"
Lotan silmien nurkissa näkyi kirkkaat kyyneleet; hän näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta ei voinut.

Kalle kuivasi puhtaalla liinalla Lotan kyyneleet ja laskeutui sängyn viereen polvilleen ja suuteli Lottaa vielä kerran. Noustuaan ylös Kalle näki Lotan silmissä valon, ja kasvoissa hymyn, joka puhui enemmän kuin mitkään sanat.
Tuokion kuluessa näytti sairas virkistyvän. Kalle kysyi: "Mitä minä osaisin sinun hyväksesi tehdä? Hän painoi päänsä kuulemaan, ettei Lotan tarvitsisi ponnistella.
Lotta ponnistikin kaikki voimansa ja tuskin
kuuluvasti sai sanotuksi: "Et mitään… Minun on hyvä olla ... Ei ole mitään vaivaa ... Jumalalle kiitos…   Ehkä nyt nukun!"
"Todellakin se tekee sinulle hyvää", sanoi Kalle ja siirtyi syrjempään; sieltä hän mielihyvillään katseli, kun Lotan silmät rauhallisesti painuivat kiinni.
Sitä rauhallista unta ei kuitenkaan kauan kestänyt. Illan pimetessä Lotta tuli levottomaksi. Mistään hoidosta ei ollut apua. Aamulla päivän valjetessa Lottaa ei enää ollut. Kuolon huntu verhosi Lotan kasvot. Hymy oli poissa.
Kalle Lotan eläessä oli uskonut suuremmitta vaikeuksitta voivansa kestää eron murheen. Mutta niin ei kuitenkaan käynyt. 
Tuntui mahdottomalta jäädä elämään. Kun Lotta oli saatu maan poveen, niin Kallen täytyi oppia elämään. Ei voinut mennä menneen perässä! Ei mahtunut maan rakohon! Täytyi tyytyä! Täytyi kestää!
Hanna nähdessään Kallen syvän murheen koetti hoitaa taloutta ja Kallea parhaansa mukaan. Mutta Lotan syvämieliset sanat: "Mutta Hanna ei ole minä" pysyivät Kallen mielessä lähtemättöminä.



* * *


KUSTANTAJAN HUOMAUTUS.


Heikki Meriläisen täyttäessä joulukuun 21. p:nä 1927 kahdeksankymmentä vuotta olemme kiirehtineet saattamaan julkisuuteen hänen muistelmaluontoiset teoksensa. Muistelmista on tässä niteessä ensimmäisenä julkaistu päivätty joulukuun 21. p:nä 1921; lyhyt" Kaksi kertaa olin surman suun edessä yhtenä kevännä" on ikäänkuin täydennyksenä sille.


"Viisikymmentäneljä ja puoli vuotta avioliitossa" on Heikki Meriläinen kirjoittanut välittömästi vaimonsa kuoleman jälkeen; hän on tahtonut siihen ikuistaa avioliittonsa sisäisen sopusointuisuuden ja onnellisuuden. Tekijä on meille valittanut sitä, että hänen on ollut pakko supistaa tämän rakkaimman teoksensa loppuosa silmäinsä valon himmentymisen vuoksi.


Kustantaja.



SISÄLLYS, sivunumerot alkuteoksesta.


Muistelmia.

                                                                    Sivu:
Ensimmäinen muistoni  ..............................        7
Kaksi ikävää kesää    ................................      12
Kauhea aika     ......................................      16
Tuli vihdoin hyvä vieras     ..........................      24
Sairastuin  ..........................................      33
Pääsin metsään   ....................................      37
Mies kasvaa, hammas karkiaa    ......................      42
Rippikouluun......................................      46
Sain pääsylipun  maailmalle     ........................      52
Aukenivat silmäni   ..................................      63
Miten minusta tuli kirjailija    ........................      75
Miten jouduin käräjänkäyntiin        ....................      80
Olin joutumassa Pietariin hirtettäväksi    ..............      88
Naapurivaaran kansakoulun synty    ..................     105
Särjin papilta kunnian  ..............................    115
Koti kaatuu........................................    118
Kamala aika    ......................................    133
Alkaa pitkä käräjäin käynti    ........................    155
Hidas kulumaan....................................     177
Köyhyyden pohjassa ................................    185
Helsingissä-käynti   ..................................    187
Kuusten juurella....................................    191


ERÄITÄ ELÄMÄNI SEIKKAILUJA


Kaksi kertaa oli surman suun edessä yhtenä kevännä... s. 197.

VIISIKYMMENTÄNELJÄ JA PUOLI VUOTTA AVIOLIITOSSA.

Ruumiinnostaja-tyttö...... s. 215.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi ...... s. 241.
Lähteä kuin jänis haavalta..... s. 260.
Ensimmäinen onnettomuus..... s. 278.
Toinen onnettomuus   ...... s. 295.
Tie pelastukseen.......... s. 317.
Illan tyyneys............ s. 343.
Kustantajan huomautus, s. 350.  


* * *



Ei kommentteja: